Arvostelussa Bloodstained: Curse of the Moon

Castlevanian hengenheimolainen

Eräänä kuun valaisemana yönä miekalla varustettu soturi tunsi vahvan demonin läsnäolon. Soturi oli nimeltään Zangetsu, joka ei suinkaan ollut aivan tavallinen kaduntallaaja, sillä pirulaiset olivat langettaneet hänen ylleen Kuun kirouksen. Kirouksesta hurjistuneena mies otti tavoitteekseen tuhota kaikki demonit tai tarpeen vaatiessa vaikka Kuun taivaalta. Tämän tarinan kertoo Inti Createsin kehittämä Bloodstained: Curse of the Moon, joka on Kickstarter-kampanjan kautta kiinnostusta keränneen Bloodstained: Ritual of the Nightin prologi.

Curse of the Moon on monien Castlevania-pelien luojana toimineen Koji Igarashin käsialaa. Bloodstained ei kuitenkaan ole Symphony of the Nightin tai Aria of Sorrow’n kaltainen avoin seikkailu vaan etenkin Castlevania 3:sta vaikutteita ottanut lineaarisempi kokemus. Konamin julkaisemista peleistä häikäilemättömästi otettu inspiraatio on vahvasti esillä niin pelattavuudessa, ulkoasussa kuin tarinassakin, niin hyvässä kuin pahassa. Modernin alustan mahdollistamaa yksityiskohtaista ja silmää miellyttävää pikselitaidetyyliä toteutetaan melko tarkasti kahdeksanbittisessä NES-hengessä. Pelkästään Curse of the Moonin demoneita täynnä oleva synkkä linna huokuu castlevaniamaista goottiestetiikkaa. Loistavaa ääniraitaa ei voi olla vertaamatta yli 30 vuotta sitten kuunvalon nähneisiin peleihin.

Demonijahdin aluksi pelaaja ohjastaa ainoastaan miekka tanassa kulkevaa Zangetsua, mutta tasoja läpäisemällä avautuu myös kolme muuta pelattavaa hahmoa, jotka eroavat toisistaan kyvyiltään. Belmontimaisesti ruoskaa heilutteleva Miriam osaa esimerkiksi hypätä paljon korkeammalle, ja lepakoita biologisena aseenaan käyttävä Gebel osaa läpytellä siipiveikon muodossa itsekin. Alfred-niminen velho puolestaan taitaa taikojen käytön, mutta ei pärjää muuten taistelussa. Pääaseidensa ohella hahmot voivat käyttää myös ympäristöistä kerättäviä ja vihollisten pudottamia kakkosaseita ja ‑taikoja, jotka ovat erityisen vahvoja ja jokaiselle sankarille erikseen räätälöityjä. Demonintappajien välillä voi vaihdella napin painalluksella, joten kaartin monipuolinen käyttö on helppoa ja kannattavaa.

Peli sisältää vajaat kymmenen eri kenttää, jotka ovat hyvin erilaisia toisiinsa nähden, mutta eivät mitenkään poikkeuksellisia etenkään Castlevania-vaikutteiden osalta. Kentät ovat melko suoraviivaisia, ja ne sisältävät niin tasohyppelyä kuin monsterien listimistä sopivassa suhteessa. Kenttäsuunnittelu on alusta loppuun ensiluokkaista, ja hahmojen kyvyt pääsevät hyötykäyttöön tasojen varrella, sillä kentät sisältävät paljon vaihtoehtoisia reittejä. Esimerkiksi Miriamin liukukyky mahdollistaa ahtaiden rakojen välistä pujahtamisen, johon kömpelö lihaskimppu Zangetsu ei pysty. Salakäytävien koluaminen on myös kannattavaa, sillä niiden varrella saattaa piillä pysyviä parannuksia esimerkiksi hahmon elämäpalkkiin tai voimakkuuteen. Halutessaan pelaaja voi myös palata aiemmin läpäistyihin kenttiin uudelleen aktivoimalla pelin nimikkokirouksen.

Massiiviset ja jännittävät pomovastukset ovat yksi Bloodstainedin kohokohdista. Muutama otus voisi olla kokonsa ja suunnittelunsa puolesta ennemmin Mega Manin tai Metroidin katalogista. Pomojen kiinnostavin piirre on niiden epätoivoinen ja erityisen hankalasti väistettävä isku, jonka ne tekevät kuollessaan yrittääkseen pilata pelaajan päivän vielä viimeisen kerran. Vastukset tarjoavat kiitettävästi haastetta ja tuntuvat pääsääntöisesti reiluilta, vaikka etenkin paniikki-iskut voivat olla ainakin päällisin puolin mahdottomia väistää räjähdysten ja salamoiden vallatessa ruudun.

Castlevaniasta haettu innoitus näkyy harmillisesti myös negatiivisella tavalla. Vaikka itse ohjaus tuntuu muuten erinomaiselta, olisivat pelin hyppyfysiikat voineet jäädä 80-luvulle. Ilmassa olevan hahmon liikettä ei voi ohjata mitenkään, mikä tuntuu hyvin kömpelöltä. Pelissä voi joko hypätä kohtisuoraan ylöspäin tai niin pitkälle kuin mahdollista, mutta ei minnekään ääripäiden väliltä. Castlevania-sarjalle surullisen kuuluisaan tapaan hahmo lisäksi ponnahtaa iskuista voimakkaasti taaksepäin, vaikkakin pelkästään kahdesta vaikeusasteesta vaikeammalla. Casual-vaikeusaste on vaikeustasoista nautinnollisempi pelattavuutensa puolesta, mutta muuten suosisin haastavampaa vaihtoehtoa, joka rajoittaa muun muassa elämien määrää.

Curse of the Moon on melko lyhyt peli, mutta kaiken näkemiseksi se pitää pelata läpi useammin kuin kerran. Tarinan läpäisyn jälkeen aukeaa uusi pelitila, joka sisältää loppua lukuun ottamatta samat kentät mutta hieman eri tavalla pelattavana. Tämän jälkeen on avattavissa vielä yksi kampanja, joten yhteensä läpäisyjä tarvitaan vähintään neljä kaiken näkemiseksi. Edes lisäkampanjat eivät kuitenkaan tee seikkailusta tavattoman pitkää, ja toisaalta samat kentät tulevat tällöin hieman liiankin tutuiksi. Kymmenen euron peliltä ei voi odottaa liikoja, mutta pari ylimääräistä kenttää olisi maistunut. Noh, ehkä Ritual of the Night täyttää ilmestyessään nälän.

Yhteenveto

Bloodstained: Curse of the Moon on erinomaisesti Castlevania-faneille maistuva toimintapeli. Välillä pelin retrojuuret voivat näkyä myös negatiivisesti, mutta pääsääntöisesti Bloodstainedilla tuodaan klassikkosarjan piirteet onnistuneesti nykypäivään. Antaako Curse of the Moonin onnistuminen kuitenkaan mitään viitteitä Ritual of the Nightin menestykselle? Ei oikeastaan, sillä kyseessä on pohjimmiltaan kaksi hyvin erilaista peliä. Sarjalla näyttää kuitenkin olevan valoisa tulevaisuus edessään synkästä ulkokuorestaan huolimatta.

Hyvää:
– Loistava kenttäsuunnittelu
– Erinomaiset musiikit
– Hienot ja jännittävät pomotaistelut

Huonoa:
– Lyhyt kesto
– Muutamat vanhentuneet mekaniikat ja paikoittain kömpelö ohjaus