Arvostelussa Ash of Gods: Redemption

Tuhkana tuuleen

Ash of Gods: Redemption on hämmästyttävän paljon The Banner Sagalta näyttävä ja tuntuva strategiapeli, vaikka pelien kehittäjillä ei ole mitään yhteistä. Vaikutteiden ottaminen on kuitenkin myönnetty rehdisti Ash of Godsin kotisivuilla. Pelejä yhdistää keskiaikainen maailma, taidetyyli, lopputulemaan vaikuttavat päätökset, ja jopa kamerakulmat taisteluissa ja niiden ulkopuolella. Kehittäjä AurumDustin oma kädenjälki näkyy lähinnä pienissä muutoksissa taistelumekaniikassa sekä itse tarinassa. Hyvän pelin kopiointi on Ash of Godsin synneistä kuitenkin pienin, sillä ensimmäistä kertaa arvostelijaurallani jouduin jättämään pelaamisen kesken bugin takia. Harmi, sillä olisin halunnut nähdä arvaamattoman tarinan loppuun asti.

AurumDustia ei voi kuitenkaan syyttää talentin puutteesta. Juonen on kynäillyt venäläinen fantasiakirjailija Sergey Malitsky (Arban Saesh, The Code of Semideath). Oikeilla soittimilla säestetystä taustamusiikista vastaavat Adam Skorupa, Krzysztof Wierzynkiewicz ja Michal Cielecki (The Witcher, Shadow Warrior 2, Bulletstorm), ja hahmot on animoitu liikekaapattujen ihmismallien päälle. Ensimmäisen kymmentuntisen perusteella kerronta ja äänimaailma eivät kuitenkaan ole niin vahvoja, että peliä voisi suositella varauksetta todennäköisen korjauspäivityksen jälkeenkään.

Peli alkaa lupaavasti tyylikkäällä animaatiopätkällä. Terminum-nimistä maailmaa runtelee järjen vievä kulkutauti, joka ajaa sairastuneet lopulta tappamaan itsensä. Kaiken lisäksi kuolleet voivat nousta ylös Ense-nimisinä manaajina, mikäli ruumista ei hävitetä ajoissa. Suomalaisittain vaikkapa niitoksi kutsuttavaa sairautta levittävät myös demonimaiset niittäjät, jotka eivät taivu edes mantereen mahtavimmille ritareille. Tarinaa kerrotaan kolmen eri hahmon näkökulmasta. Thorn Brenin on eläköitynyt sotapäällikkö, joka etsii keinoa parantaa tyttärensä. Mystikko Hopper Royley taistelee omaa kiroustaan vastaan taikuuden avulla. Viimeisenä esitellään Lo Pheng, joka on moraalikysymysten keskellä taisteleva yksinäinen palkkasoturi. Jokaisella sankarilla on omat sotajoukkonsa ja suhteensa, joista pelaajan on vaikeaa pysyä aluksi perillä. Erityisesti Thorn vaikuttaa tuntevan mahtiherroja jokaisesta kylästä jo ennestään, mutta pelaaja joutuu silti kohtelemaan jokaista hahmoa uutena tuttavuutena.

Lyhyiden animaatiopätkien ja taisteluiden ulkopuolella Ash of Gods näyttää varsin staattiselta, sillä hahmoilla on vain yksi asento. Henkilökohtaisesti en pidä myöskään pelin tavasta käyttää sumennusefektiä lähes jokaisessa keskustelussa, mutta runsaiden yksityiskohtien ja kauniin väriharmonian ansiosta taidetyyliä voi silti pitää onnistuneena.

Tekstiä vieritetään ruudulle valtava määrä, mutta ainoa puheääni kuuluu kappaleet lyhyesti alustavalle kertojalle. Pelaaja joutuu tekemään lähes jokaisessa keskustelussa ja myös maailmankartalla liikkuessaan valintoja, joilla voi olla huomattavia seurauksia. Valintatilanteen vakavuus on vain harvoin tiedossa, mikä on sekä hyvä että huono asia. Tarina on jännittävä, koska tulevia tapahtumia ei voi ennakoida, mutta sotilaan menettäminen pysyvästi yhden virheen tekemällä on inhottava käänne. Suun pitäminen kiinnikin voi kannattaa, etenkin silloin kun taistelutiimi ei ole parhaassa hapessa. Keskimmäisellä vaikeusasteella sotilas kuolee pysyvästi otettuaan vastaan neljä tappavaa iskua. Pahimmassa tapauksessa myös kapteeni voi kuolla, jolloin peli jatkuu toisella hahmolla. Vammoista pääsee eroon kuluttamalla rajallisia aikayksiköitä lepäämiseen tai löytämällä yhteistyökykyisen parantajan.

Kevyimmissä keskusteluissa tarjotaan yleensä mahdollisuutta myötäillä tai moittia taistelutoveria, mikä vaikuttaa hahmojen väliseen lojaliteettiin ja taistelutahtoon eli käytännössä laskee tai nostaa hyökkäystä ja kestävyyttä muutamalla pisteellä. Oma mekaniikkansa on myös suoraan vihollisten voimaan ja tekoälyyn vaikuttava niiton voimistuminen. On mahdollista, että oma joukkue jää monta tasoa liian heikoksi huonojen päätösten tai liian diplomaattisen lähestymistavan johdosta, mutta kymmenportaista niittoastetta voi laskea keskimmäisellä vaikeustasolla manuaalisesti. Brutaalissa Iron Man ‑tilassa tähän ei ole mahdollisuutta. Helpoimmassa pelimuodossa tietokone hoitaa kamppailut automaattisesti, jolloin peli muuttuu käytännössä visual noveliksi roguelike-elementeillä.

Varsinaisissa vuoropohjaisissa taistelumekaniikoissa ei ole oikeastaan mitään vikaa, kunhan niittotaso pysyy tarpeeksi alhaisena. Pelin mainosteksteissä mainitaan bottien mukautuvan toistuviin muodostelmiin, mutta en havainnut itse mitään ennennäkemättömän fiksuja vastataktiikoita. Vihollisia astelee vastaan vaihteleva määrä, mutta pelaaja voi lähettää kentälle korkeintaan kuusi sotilasta. Hahmoluokat ovat varsin perinteisiä jousimiehestä pappiin ja tankkiritariin, joilla on omat passiiviset kykynsä ja erikoisliikkeensä, joita voi avata lisää kykypisteillä. Ylivoimaisesti kiinnostavin pelattava on Lo Phengin uniikki ninjaluokka, joka tappaa useimmat viholliset yhdellä iskulla, mutta aloittaa ilman yhtään staminaa. Sekä elinvoimaa että staminaa voi uhrata erikoishyökkäyksiin. Kumpaankin energiapalkkiin voi hyökätä erikseen, mutta staminan loppuminen ei poista suoraan taistelusta vaan tekee hahmon alttiiksi tuplavahingolle. Esimerkiksi noitia vastaan on päätettävä, pitääkö pitkän kantaman staminaloitsut aisoissa vai hyökkääkö joukolla elämäpalkkiin. Satunnaiselementit on minimoitu.

Kerran taistelussa käytettävät pelikortit ovat Ash of Godsin täysin oma pelimekaniikka, josta oltaisiin voitu tehdä paljon parempi. Pakkaan mahtuu korkeintaan viisi korttia, jotka ovat aktivoitavissa vasta tietyn vuoromäärän kuluttua. Luonnollisesti esimerkiksi useampaan hahmoon kerralla vaikuttavat parannukset ja kiroukset ovat muita arvokkaampia. Kortin pelaaminen syö kuitenkin kokonaan yhden vuoron, joten useimmiten hahmon omien kykyjen käyttäminen on vähintään yhtä hyvä vaihtoehto. Koska vaikeusaste on muutenkin suhteellisen korkealla, pitäisi korttien olla mielestäni käytettävissä vuoron jatkoksi. Lisäksi parhaimmat kortit on koottava palasista, mutta selviytymisen kannalta kaupoista kannattaa ostaa mieluummin taikasormuksia ja lisäaikaa siirroille.

Yhdelläkään yksityiskohdalla ei ole kuitenkaan väliä, jos peliä ei pysty pelaamaan loppuun asti. Viidennessä kappaleessa tärkeimmät näppäimet lakkasivat kokonaan toimimasta, kun edessäni oli taistelu Hopperin ryhmällä. Konsolin käynnistämisellä uudelleen tai edellisen tallennuksen lataamisella ei ollut mitään vaikutusta. Löysin Redditistä yhden vastaavaan ongelmaan törmänneen pelaajan. Ennen tätä peli ehti myös kaatua muutamaan otteeseen – myös kesken taistelun, mikä tarkoittaa palaamista ensimmäisen vuoron alkuun, koska automaattitallennus toimii vain taistelujen ulkopuolella. Kontrolleissakin on hieman moittimista. Ash of Gods on suunniteltu selvästi pelattavaksi hiirellä, sillä peli lukittautuu vuoron aluksi vain harvoin sellaiseen hahmoon, jolla kannattaisi oikeasti liikkua seuraavaksi. Toisen yksikön kohdalle navigoiminen ja etenkin korttien siirtely on oudon hidasta ja kankeaa konsoliohjaimella, eikä kenttää voi katsella kuin yhdestä kuvakulmasta.

Yhteenveto

Pohdin pitkään, tulisiko Ash of Godsin arvosana jättää kokonaan tyhjäksi, sillä se ei ole missään nimessä huonoin koskaan pelaamani peli. AurumDust ei ole kommentoinut Switch-version ongelmia julkisesti, mutta se on korjannut muilla alustoilla esiintyneitä bugeja aiemmin. Päädyin lopulta varoituksen sanana alimpaan mahdolliseen pistemäärään, sillä kyseessä on kuitenkin malliesimerkki laadunvalvonnan pettämisestä ja hätiköiden hoidetusta julkaisusta. Jos peliä ei voi pelata loppuun, tulisi ostajalla olla oikeus pyytää siitä eShopissa rahat takaisin. Ilman teknisiä ongelmia Ash of Gods: Redemption on keskiverto taktiikkaroolipeli, joka tekee uudelleen The Banner Sagan jo kertaalleen tekemät asiat.

Hyvää:
– Valinnoilla on merkitystä
– Taide ja hahmosuunnittelu

Huonoa:
– Etenemisen täysin estävä bugi
– Kaatuilu
– Jähmeä padiohjaus
– Toimivasta tiimistä on vaikeaa pitää kiinni