Arvostelussa Afterimage

Sielujen merestä palaan

Metroidvanioita ja julkaisuja, jotka ottavat vaikutteita Souls-sarjasta ilmestyy kuin sieniä sateella, mutta kiinalainen Aurogon Shanghai on silti lähtenyt kilpailuun mukaan Afterimage-pelillään. Fantasiateemaan luottava 2D-peli näyttää nätiltä kuvankaappauksissa, mutta näin kilpaillun genren sisällä pelkkä kaunis ulkokuori ei ole avain menestykseen. Riittääkö uudella studiolla rahkeet vai painuuko tämäkin tapaus Switchin loputtoman pelitulvan alle?

Muistinsa menettänyt Renee ja tämän suupaltti kumppani Ifree toimivat syrjäisessä kylässä mestarimaagi Arosin suojeluksessa maan päälle vaeltamaan jääneiden sielujen lepuuttajana. Ennen kuin ehtii edes ”Kliseetä!” hihkaista, ehtii riehuva hirviösusi pelkän puhkumisen ja puhumisen sijaan polttaa koko kylän maantasalle. Kaiken lisäksi hyökkäyksessä kuolleen Arosin sielu tulee varastetuksi kaapuun kääriytyneen muukalaisen toimesta, joten ajojahti läpi Engardin raunioituneen maailman alkaa. Matkan aikana selviää myös vastauksia Reneen menneisyyttä koskeviin kysymyksiin, ja siihen miksi tällä on ainutlaatuinen kyky palata sielujen joesta takaisin elävien kirjoihin.

Engardin maailma sisältää kiinnostuneille paljon taustatarinaa selvitettäväksi, niin päiväkirjojen, esinekuvauksien kuin alueista tehtävien huomioiden kautta, mutta fantasianimiä ja -termejä vilisevä dialogi ja tekstinpätkät menevät helposti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Pelillä on peräti kymmenkunta erilaista loppua, mutta käsikirjoituksen yleinen taso ei herättänyt ainakaan allekirjoittaneessa mielenkiintoa niiden kaikkien avaamiseksi.

Metroidvaniasta kun on kyse, on alueiden koluaminen kuitenkin se ykkösjuttu, ja niitä tässä melko massiivisessa pelissä riittää. Paikkoja on moneen lähtöön ja ne vaihtuvat sen verran tiuhaan tahtiin, että ainoastaan muutamat niistä ehtivät aiheuttaa tympääntymistä kestonsa takia. Afterimage tarjoaa keskivertoa metroidvaniaa enemmän mahdollisuuksia etenemisen suhteen, sillä useammassa vaiheessa valittavia suuntia on tarjolla useampia. Täysin avoin maailma ei kuitenkaan ole, vaan muiden genren pelien tapaan pelialue laajenee tuplahypyn ja sukeltamisen kaltaisten avattavien lisäliikkeiden avulla. Laajuudesta ja vapaammasta etenemisestä huolimatta langat pysyvät pelaajalla melko hyvin kasassa ja harvoin tulee vastaan sellaista pistettä, että on vaikea keksiä seuraavaa paikkaa mihin mennä. Kartalle laitettavat ikonit toimivat muistinvirkistäjinä, mutta ne olisivat ehkä voineet olla vähän kuvaavampiakin, koska välillä on vaikeaa keksiä, millä minkin esteen tai tärkeän asian oikein merkkaa.

On tosin todettava, että pelin koolla on myös hintansa, ja pelin kentät ovat kasattu pirkkamaisesti tasaisista pinnoista ja kuutiomaisista kokonaisuuksista, mikä jättää hieman halvan maun. Onneksi taustataide on kuitenkin kaunista katsottavaa, ja jokaisella alueella on omat uniikit vihollisensa, mikä hyvittää paljon. Toki monet viholliset ovat samantyylisiä niin visuaalisesti kuin hyökkäyksiltään, mutta mihinkään pelkään vihollisien värien vaihtamiseen peli ei pahemmin sorru.

Tappeleminen on yksinkertaista mutta nopeatempoista iskujen ja väistöjen akrobatiaa. Simppeliydestä huolimatta peli ei kuitenkaan ole helpoimmasta päästä, ja kannettavien parannusesineiden määrää koskevat rajoitukset pitävät huolen siitä, että juomien kumoaminen kaksin käsin ei takaa tietä voittoon. Parannusesineiden lisäksi Reneellä on käytössään parantavia riimuja, jotka Souls-tyylisesti palautuvat käytettäväksi aina tallennuspisteellä vierailun jälkeen. Aluksi käytettävissä on vain yksi riimu, mutta matkan varrella niitä kertyy lisää. Souls-peleistä on myöskin otettu mukaan riski menettää kuolon korjatessa nykyisen tason kokemuspisteet. Kuollessa kokemuspisteet putoavat siis maahan, ja jos niiden luokse ei pääse kuolematta takaisin, katoavat ne lopullisesti.

Vaikeustasoltaan (joita on vain yksi) peli on kohtuullisen haastava. Mukana on muutamia potentiaalisesti ärräpäitä nostattavia pomotaisteluita sekä raivostuttavia sivupolkujen tasoloikkahaasteita, mutta onneksi verenpainetta ei kuitenkaan jatkuvasti tarvitse mittailla. Pahimpiin jumittumisiin on tarjolla lääkkeeksi joka puolelta löytyvää roinaa ja erilaisia mahdollisuuksia vahvistaa Reneen kykyjä. Kokemustasojen noustessa ja maailmasta ostettavien ja löydettävien kykypisteiden avulla on mahdollista parantaa Reneen kestävyyttä ja iskujen voimaa, kuin myös avata erilaisia uusia hyökkäyksiä asetyypeille. Kattava arsenaali sisältää monenlaista miekkaa pienestä isoon, ja lisäksi saatavilla on valikoima erilaisia ruoskia ja viikatteita. Käytössä aseita voi kerrallaan olla kaksi. Aseisiin voi kytkeytyä myös erilaisia lisäominaisuuksia, kuten terveyden palautuminen vihollisia tappamalla tai joskus jopa oma uniikki hyökkäysliike. Renee hallitsee myös taikuuden, mutta loitsuja voi viskellä ärsyttävästi vain maantasalta, eli esimerkiksi tulipallon heittäminen kesken hypyn ei onnistu, mikä heikentää niiden käytettävyyttä

Afterimagen Switch-käännös sai julkaisussaan paljon lokaa siinä esiintyvien teknisten ongelmien takia. Lukuisten päivitystenkään jälkeen peli ei vieläkään pyöri hikottelematta, mutta on silti pelikelpoinen. Isoimpana ongelmana on pelin kyvyttömyys pysyä tahdissa mukana siinä vaiheessa, kun pelihahmo kiitää lujaa alueiden läpi. Liian nopea eteneminen johtaa paikoin latausruudun äkilliseen ilmaantumiseen, mikä voi pistää pelaajan pasmat sekaisin ja huonoimmassa tapauksessa johtaa sankarin kuolemaan. Pelissä useita kohtia, joissa tiputtaudutaan alaspäin, ja pidemmät pudotukset laukaisevat välillä saman ongelman. Afterimagen käynnistyslataus on myös melko pitkähkö, mutta sitä saa lyhennettyä asentamalla pelin Switchin sisäiselle muistille. Nämä ongelmat eivät peliä pilaa, mutta mahdollisuuksien salliessa on ehkä parempi katsella pelin muiden versioiden perään.

Yhteenveto

Afterimage ei keksi pyörää uudelleen, mutta ei jokaisen pelin tarvitsekaan. Afterimagella on riittävästi omia vahvuuksia, että sitä uskaltaa suositella nälkäisimmille metroidvanioiden ystäville, mutta vaativammalle yleisölle sen monien osa-alueiden hiomattomuus voi olla riittävä syy etsiä muuta pelattavaa. Parinkymmenen euron hintaan nähden pelattavaa on paljon, ja aikaa ensimmäisen loppuruudun saavuttamiseen voi kulua helposti 30 tuntia. Pitkästä kestostaan huolimatta ei peli kuitenkaan käy liian puuduttavaksi, vaan vaihtelevat ympäristöt tarjoavat sopivan piristysruiskeen. Ei hassumpaa jälkeä studion ensimmäiseksi peliksi.

Hyvää:
– Enimmäkseen kaunista katsottavaa
– Tutkittavaa riittää

Huonoa:
– Kentät saisivat olla orgaanisempia
– Hiomista vailla
– Switch-porttauksen tekniset ongelmat