Ohjattavuus

Super Mario Odysseyn ehdottomia vahvuuksia ja Mario-pelien yksi elinehtoja on sulava ohjattavuus, josta on saatu nauttia jo NES:n Super Mario Brosista lähtien. Odyssey ei tässä kategoriassa petä. Marion liikevalikoima on monipuolinen, ja erityisesti lippiksen käyttö lisää peliin kaivattua seikkailun tuntua ja uhkarohkeutta kokeilla mitä erikoisimpia siirtymiä kahden jyrkänteen välillä.

Mario osaa kaikki vuosien varrella oppimansa loikat ja niiden seuraksi lisätty kirjaimellisesti hattukaupalla myös liikkeitä. Kuperkeikoissa ja syöksyissä ei ole valittamista. Rikkautta ovat myös CAPturoitavat objektit ja hahmot, joita pelissä on useita. Valtaosa näistä osoittautuu situationaalisiksi pulmanratkontaan tarkoitetuiksi kyvyiksi, joilla nurinkurisesti rajoitetaan suuren vapauden tuntua. Mutta kokonaisuutenaan kyseessä on harmiton ja ovelasti keksitty lisäys.

Jotkin asiat herättivät kuitenkin henkilökohtaisesti ristiriitaisia ajatuksia ohjauksen sujuvuudesta. Erityisempien hatunheittojen sidonnaisuus ohjaimen heilutteluun on ehdoton kritiikin kohde, mutta onneksi näitä liikkeitä tarvitaan pääasiassa bonusten keräämiseen, ilman liikeohjaustakin pelissä pääsee pitkälle. Kamerakulmat pelissä ovat hyvät, kun kiitettävään tasoon 3D-tasoloikinnoissa harvoin päästään ja pimeitä kulmia on miltei vakiona ainakin muutamassa kentässä. Mittari onkin siinä, kuinka vähän niitä on. Kenttäsuunnittelu tukee liikkumista, kun oikeanlaisilla hyppykombinaatioilla voi päästä mitä absurdeihinkin paikkoihin ja löytää oikoreittejä Koopa-juoksukisoissa.

Yooka-Layleessa ohjattavuus etenkin Switchillä pelattaessa on sulavaa ja nopeatempoista. Momentumia pystyy käyttämään hyödykseen, ja pelin pienimmätkin pikselit ovat tutkimisen arvoisia, sillä todennäköisesti niistä pääsee pomppaamaan eteenpäin. Yookan ja Layleen liikearsenaali kasvaa pelin edetessä, mikä tuo etenemiseen tiettyä logiikkaa ja valikointia, mutta etenkin alussa tuntuu myös rajoitteelta halun tutkia paikkoja ollessa suurimmillaan.

Tempuissa käytettävä energiamittari tuo mukanaan paljon harkinnanvaraisuutta erinäisten liikkeiden käyttöön, mikä on hyvä tapa haastaa pelaajaa. Sopiiko se avaran maailman seikkailupeliin onkin sitten asia erikseen. Mielestäni ei, vaikka henkilökohtaisesti en energiakriisiä kokenutkaan. Sen verran vähäisesti kyseinen mittari kuitenkin tyhjenee ja latautuu vastapainoksi itsestään.

Joku voisi naureskella Yooka-Layleen kamerakontrollien olevan teemaan sopivasti kuin N64-pelistä. Pelin tiheästi rakennetut maailmat saavat kuitenkin kameran vaikuttamaan paikoitellen huonommalta kuin se oikeasti on.

Lopputulos:

Mario on ollut ohjattavuuden suurlähettiläs jo useamman vuosikymmenen, eikä meno muutu Odysseynkään kohdalla. Yooka-Laylee on nopeatempoinen tuulahdus, jollaista Mario-sarjakin välillä kaipaisi, mutta suoraviivaisuudessa ja monipuolisuudessa häviää lisko ja lepakko häviävät ratkaisevasti. Tästä kategoriasta piste Mariolle.

MARIO 1 – YOOKA-LAYLEE 1

Hahmot

Odysseyn keskiössä seikkailee maailman yksi tunnetuimmista kasvoista: Mario. Ja kulkeepa mukana perinteisesti Peach ja Bowserikin. Mutta mitä tämän jykevän ytimen ympäriltä löytyy? Sienivaltakunnan tutuista kasvoista riittäisi varmana valittavaa, mutta ikävästi ne on sivuutettu kokonaan. Ainoa vanhaa henkeä uhkuva hahmo on comebackin tekevä Pauline, joka hänkin on vahvasti modernisoitu. Toadeja lukuun ottamatta tuttuja hahmoja on korvattu mitä merkillisimmillä uusilla kansakunnilla puhuvista haarukoista ja siestafiestaa nauttivista luurangoista alkaen.

Rauhanomaiset kansalaiset vielä menettelevät, mutta pahikset aiheuttavat enemmän pettymyksiä.
Mukana on kiitettävästi Goombia, Bullet Billejä, vasaraveljeksiä ynnä muita tuttuja, mutta pelin välipomoista ainoastaan mekanisoitu Wiggler herättää minkäänlaisia yhtäläisyyksiä Mario-maailman kanssa. Erityisen ison kysymysmerkin nostaa ilmaan sekalainen jänislauma, joka pomppaa taisteluun harva se hetki. Viimeksi kun Mariota pelailin, niin Bowserilla oli mukuloita seitsemän kappaletta ja vielä myyttinen Bowser Juniorikin roikkui mukana. Mitäpä tämä tuttu kokoonpano Koopien kuninkaan häissä tekisi, kun takametsästä voi repiä bestmaneiksi rasittavan jänisperheen.

Siinä missä Mario ja Bowser ovat parrasvaloissa patsastelevia ikoneita, korostaa se vain muiden hahmojen totaalista jalkoihin jäämistä. Roolipelin mittoihin ei Mario-tarinan tarvitsisi yltää, mutta pieni kunnioitus jo valmiiksi ison universumin muita hahmoja kohtaan olisi tervetullutta.

Yooka-Laylee saapuu estradille täysin tuntemattomana duona. Pelaajien keskuudessa pyörii varmasti mielessä Raren karhu ja lintu, joille kunniaa tehden peliä on suunniteltu. Yooka ja Laylee matkivatkin tätä duoa etenkin verbaalisesti yhtään samankaltaisuuksia piilottelematta. Räkättävä puhetyyli jatkuu lopputeksteihin asti, mutta hiuksiaan halkovat pelaajat voivat kytkeä äänet pois päältä. Päähahmojen ohella keskiössä on uusi antagonisti pahan kätyrinsä kanssa, mutta mukaan mahtuu myös tukku persoonallisia sivuhahmoja. Eläinystävillä ja jokaisella objektilla tiekylteistä alkaen on oma identiteettinsä. Vähäpätöisimmätkin hahmot saavat luvan vuorovaikuttaa pelaajan kanssa.

Koska hahmoilla on omat nimensä ja sidonnaisuutensa pelimaailmaan, tuntuu hahmojen auttaminen typerissäkin tehtävissä paljon henkilökohtaisemmalta. Ja useimmiten dilemma vielä rakennetaan nopeasti muutaman sanan mittaisella vuoropuhelulla. Lisäksi pelin itseironia, dialogi ja jatkuva neljännen seinän rikkominen saavat ainakin allekirjoittaneen nauramaan ääneen.

Lopputulos:

Isona tähtenä Mario ansaitsee ja varastaa huomion aina kun nimi lausutaan ääneen. Maailman tunnetuin videopelisankari jättää muut potentiaaliset hahmot taka-alalle, ja Odysseusta muodostuu kahden ison egon keskeinen taistelu. Playtonic marssittaa lavalle uuden duon, korostamatta kaksikon roolia suhteessa muihin olemassa oleviin hahmoihin. Kohtelu on tasapuolista ja se tuo auttamatta suuren määrän lisäsisältöä pelikokemukseen. Erä tällä kertaa liskolle ja lepakolle.

MARIO 1 – YOOKA-LAYLEE 2

Pelillinen merkitys

Mario lasketaan ehdottomasti videopelimaailman legendojen joukkoon. Ja vaikka sivuhaaroja pelisarjalle on vuosien saatossa ollut kymmeniä, niin juuret ovat tasoloikassa ja seikkailuhenkisessä tähtien keräilyssä. Seikkailtu on niin avaruudessa, trooppisella saarella kuin kotiplantaasinikin kupeessa. Odysseyssäkin kokonaisuuden ydin on edelleen tasoloikinnassa ja piilotetuissa taivaankappaleissa, joita Mario kerää talteen planeetan eri kolkista. Sisäänrakennetuissa 2D-osioissa noudatetaan taas täsmällisesti kahdeksanbittisiä oppeja.

Pelialueet ovat parhaimmillaan todella isoja hiekkalaatikoita, joissa on tilaa seikkailla ja kerätä kuutamoita purjeisiin. Valinnanvapaus maailmoihin siirtymisen välillä ja hubin puuttuminen nostavat harmitusta viitattaessa lupailuihin palata lähemmäs Sunshinen ja Mario 64:n tyylistä läpipeluuta.

Kerättävää riittää ja vaikka osa siitä mahtuukin kategorian ”turha” alle, niin mielekästä tekemistä jää omaehtoisen karsinnan ja lopputekstien näkemisenkin jälkeen. Pelin voi halutessaan pelata läpi myös turbovauhdilla, mikä kiehtoo erityisesti speedrun-maailmaa, jossa Mario 64 on yksi kilpailluimmista peleistä. Odyssey on tavallaan luonnollinen jatkumo 64:lle ja muulle Mario-sarjalle. Se kunnioittaa Marion perimmäistä olemusta esittelemällä jälleen uuden välineen loikkamestarin käyttöön. Sunshinen vesiruisku jakoi aikanaan mielipiteitä, mutta aina mukana kulkevan kummituslippiksen katsotaan istuvan pelin luonteeseen ja Marion matkakumppaniksi paremmin. Vaikka onkin absurdia, että Mario varastaa hattunsa avulla luonnollisten ja luonnottomien objektien sielun, niin ei tämä scifi-syndrooma jää silti mietityttämään. Toisaalta Bullet Billin kaappaaminen lätsällä on myös nopeampaa kuin power-upin kaivaminen leijuvasta laatikosta…

Yooka-Layleeta ja sen kehittäjätiimiä ei olisi olemassa ilman Nintendo 64:llä tehtyjä urotekoja. Banjo-Kazooie loi aikoinaan itsestään varteenotettavan haastajan Mariolle puhuttaessa ensimmäisen 3D-tasoloikkapelien kuninkuudesta. Saappaat ovat siis henkisellä jatko-osalla todella suuret täytettäväksi. Peli vastaa tähän pyyntöön kunnioittavasti ja itseironisesti tiedostaen, mitä on tekemässä.

Yooka-Laylee ei petä vanhoja nostalgiahuuruisia mielistelijöitä, mutta se voi olla kotoisasta ulkoasustaan huolimatta vaikeasti lähestyttävä peli tämän vuosituhannen pelaajille. Esimerkiksi kartan puuttuminen voi olla vieraannuttava kokemus uuden sukupolven tasoloikintojen ystäville. Teknisen toteutuksen puolella mielipahaa aiheutti pelin keskeneräisyys alkuperäisenä julkaisupäivänään, mutta myöhemmin ilmestynyt Switch-versio on valmis paketti. Harmi, että Switch-käännöstä jouduttiin odottelemaan teknisten vaikeuksien vuoksi kauemmin kuin olisi tarvinnut. Myös yksinoikeuden menettäminen Nintendolta toisille laitteille on ainakin historiallisista syistä harmittavaa, vaikka markkinallisesti kannattavampaa. Toisaalta, jos Switch-versio olisi ilmestynyt suunnitellusti ja ajallaan Wii U:lle, niin silloin saatettaisiin puhua jälleen yhdestä Kickstarter-pettymyksestä.

Lopputulos:

Mario jatkaa siitä, minkä 80-luvulla aloitti. Vauhti ei veteraanilla hidastu, vaikka mielipiteitä jakavia tekijöitä uuteen peliin mahtuukin. Yooka-Laylee täyttää Raren jättämän aukon erittäin onnistuneesti ja ottaa varovaisia uudistumisen askeleita. Kultaisen 90-luvun pelisuunnittelun huomioiminen on keino kerätä nostalgiapisteitä, mutta sotii moderneja trendejä vastaan. Playtonicilla on kaikki potentiaali luoda oma historiansa ja samalla ylläpitää vanhan Raren perinteiden vaalijan roolia, mutta Mario on Mario vaikka avaruuteen paiskaisi. Sekin on muuten kerran jo koettu. Piste erästä Odysseylle.

MARIO 2 – YOOKA-LAYLEE 2

Kokonaisuus

Super Mario Odyssey räjäytti peliarvostelijoiden tajunnan ja odotukset olivat käytännössä täytetty, vaikka pelin julkaisua vielä odoteltiin. Niin vahvaa kuvaa Odysseystä piirrettiin. Ja mahtava kokonaisuushan sieltä tuli. Nyansseista voi taistella ja kiistellä maailman tappiin asti, mutta kyseessä on silti peli, jota jokaisen Switchin omistajan pitäisi kokeilla. Harmi vain, että peli olisi voinut olla paljon enemmänkin, jos ne viimeisetkin viilaukset olisi katsottu kuntoon huolellisesti. Alustan julkaisupeleihin kuulunut Zelda osoitti, että Nintendo osaa halutessaan yhä tehdä maailman parhaan pelin keskittymällä olennaiseen. Odyssey on välillä parasta Mariota ikinä, jonka kummalliset ratkaisut nousevat kuitenkin ajoittain pintaan.

Yooka-Laylee jäi kriitikoiden jalkoihin, mutta pitkälti siitä syystä, että se oli ristiriitainen siitos 90-lukua, jota pyrittiin elvyttämään 2010-luvulle. Ja hyvää jälkeä Yooka siinä tekikin, että loppu on pelaajista kiinni. Switch-versiossa kokonaisuus on puhdas, eikä mikään vaikuta kiirehdityltä tai väkisin väännetyltä (pois lukien hulahoop-hyppelyiden toisto). Nostalgialasit päässä Yooka-Laylee on täydellinen tasoloikkapeli, jollaista ainakin allekirjoittanut on odottanut pitkään. Mutta ilman lasejakin Yooka-Laylee on opettava kulttuuriteko, jolle soisi kaikkien antavan mahdollisuuden. Peli on laadukas ja onnistuu monella osa-alueella. Uuden firman peli oli ilmestyessään ison suurennuslasin alla ja vertailukohtia riitti. Vastapainoksi putkimies tuntuu olevan aina tasaisen hyvä ilman kyseenalaistuksia ja henkilökohtaisia mielipiteitä.

Kuitenkin puhuttaessa kokonaisuudesta, Yooka-Layleen laajat maailmat ja persoonaa huokuvat hahmot tuovat peliin rikkautta, jonka Mario tuntuu unohtaneen ja siirtäneen kokonaan rpg-puolen peleihin. Molemmat pelit ovat mestariteoksia, toisen puolesta pitää vain puhua paljon enemmän, koska sillä ei lue nimessä ”Mario”. Marginaali on hiuksenhieno, mutta loppupeleissä on vain oikeus, että viimeinen piste matkaa Britteinsaarille.

Lopputulos:

Super Mario Odyssey 2
Yooka-Laylee 3
Yooka-Laylee voittaa.

Julkaissut alun perin bËst Fintendo-foorumilla.