Marion harharetket

Putkimiehen heikommin onnistuneet seikkailut

Kukaan meistä ei ole täydellinen, ja tämän tietää myös pelialan tunnetuin kasvo Super Mario. PBC:n tuottaman seitsemän teemajakson täyttämän ylistyksen perusteella putkimiehen voisi luulla olevan täysin synnitön, mutta asia ei todellakaan ole näin. Jokainen meistä on mokaillut joskus, ja Mario on tehnyt sitä jopa useammin kuin moni muistaakaan. Meneillään olevan Mario-huuman vastapainoksi on tähän blogitekstiin kerätty hieman ikonin niitä vähemmän mairittelevia hetkiä, joten jump up in the air, se on menoa nyt.

Nintendolla oli ysärin puoliväliä lähestyessä jonkinlainen menestyskrapula päällä, sillä firman bisnesratkaisut olivat enemmän tai vähemmän kyseenalaisia. Firma hylkäsi CD-levyihin liittyneen yhteistyösopimuksen Sonyn kanssa tietämättään synnyttävänsä itselleen kilpailijan, joka tulisi nappaamaan myöhemmin suosituimman konsolivalmistajan valtaistuimen. Virtuaalitodellisuuskin houkutteli sen verran, että markkinoille kehiteltiin VR-laite, joka oli tämän päivän halpoja VR-räpellyksiäkin onnettomampi tapaus. Kovia kämmejä, mutta ne oudoimmat tempaukset tuli tehtyä ihan pelilisenssien puolella. Jostain käsittämättömästä syystä Nintendo jakeli menestysnimikkeitään täysin kädettömien kolmansien osapuolien pahoinpideltäväksi. Ja jos Zelda-pelit Philipsin hirveällä CD-i-konsolilla olivat sitä kamalinta roskaa ikinä, eivät Marion opetuspeleiksi suunnitellut PC-seikkailutkaan jääneet kovin kauas huonoudessa.

Mario Teaches Typing
oli samaa tavaraa kuin kulttisuosiota nauttiva Typing Of The Dead -sarja ilman gorea, kauhua ja hauskuutta. Mario’s Time Machine (joka käännettiin myös konsoleille) oli aivan poskettoman surkea yritys, jonka piti mukamas opettaa pelaajille historiaa, mutta ei taida olla yhtään ihmishenkeä tilastoitu, joka tämän kammotuksen myötä olisi kouluarvosanojaan nostanut. Mario Is Missing! on puolestaan peli, josta ei Mariolle voi antaa miinuspisteitä muun kuin pelin nimen perusteella, sillä pelissä pelaaja ohjastaa nimikkoputkipenan sijaan kakkosviulua soittelevaa Luigi-veljeä. Ehkä tämän vuoksi Luigi ei tähdittänyt omaa peliään kuin vasta melkein kymmenen vuotta myöhemmin.

Se kamalin PC-hirvitys on kuitenkin Mario’s Game Gallery, joka on kokoelma tuttuja seurapelejä. Kyseessä ei ole nautinnollinen pöytäpelihetki hyvässä seurassa, sillä pelit kärsitään läpi rasittavaa dialogia suoltavan ja ensimmäistä kertaa Charles Martinet’n ääntä käyttävän Marion kanssa. Tämän pelin pelaaminen sattuu ja kovaa.

Mainitsinko jo aiemmin Philips CD-i:n? Valitettavasti Nintendo ei antanut vain Zelda-sarjaa tuhottavaksi tälle katastrofaaliselle alustalle, sillä Mariokin sai oman osansa kuonasta Hotel Marion myötä. Hotel Mario on juurikin se peli, josta kaikki legendaarisen huonot YouTubessa kiertävät Mario-animaatioklipit ovat peräisin. Pelin eeppisessä tarinassa kerrotaan Bowserin ottaneen Mushroom Kingdomin vallan ja perustaneen valtakuntaan suomalaisia jättejäkin ilkeämmän hotelliketjun. Marion ja Luigin tehtäväksi jää sitten seitsemän hotellin poistaminen kaavoituksesta tässä unohtumattomassa ja tunteita täynnä olevassa seikkailussa. Hotel Marion gameplay on hurjaa. Pelin pääidea on sulkea jokaisessa tasossa ovet… ei siis muuta. Sulkea ovet. Siinä se.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä seuraavaksi tuli Virtual Boy -jakso. Tämä virtuaalitodellisuushärpäke on tänäkin päivänä asia, josta Nintendo ei pahemmin halua puhua, onhan siihen hyvä syy jo yksinään terveydelliseltä kantilta asiaa katsottuna. Laitteelle ilmestyi sen erittäin lyhyen elinkaaren aikana kaksi kappaletta Marion kunniakasta nimeä kantavia pelejä. Mario Clash oli laitteen hirvittävällä punasävyisellä pseudokolmiulotteisuudella grafiikalla höystetty Mario Bros. -arcadeklassikko sillä erotuksella, että termi ”klassikko” on yhtä kaukana tästä pelistä kuin aurinko on maasta.

Se toinen peli onkin sitten tänä päivänä hieman tunnetumpi nimi. Mario Tennis on Nintendon pitkäikäisimpiä pelisarjoja, joka saikin alkunsa armon vuonna 1995 tällä aivo- ja silmäsoluja turmelleella laitteella. Peli jäi lopulta historiaan Virtual Boyn parhaimmistoon kuuluvana pelinä, mutta sehän on vähän sama asia kuin voittaisi kahden osallistujan juoksukilpailun. Marion tennissekoilu ei jäänyt vain Virtual Boyn riesaksi, sillä mairittelevia sanoja ei kerännyt myöskään paljoa paremmaksi myynneissä pistänyt Wii U:n oma Mario Tennis -sarjan kokelas, kuten käy ilmi tästä lukuisia urheilualan palkintoja voittaneesta blogitekstistä.

Ehkä on parempi lopettaa helppojen maalitaulujen ampuminen ja siirtyä niihin hieman enemmän kontrastia (tämä ei ollut viittaus Virtual Boy -pelien kuvankaappauksiin) omaaviin tapauksiin.

Mario on osoittanut pientä kompurointia myös suositummissa pelisarjoissaan. Tasoloikkapuolella rattaat ovat rullanneet pahoinakin päivinä mainiosti, mutta isot spin-offit ovat välillä yskineet. 3DS:lle ilmestynyt Paper Mario: Sticker Star on yksi viimeaikaisista sukelluksista. Paperilla (heh, heh) Sticker Starin idea vaikutti kiinnostavalta paluulta sarjan vanhaan tyyliin keräiltävillä tarroilla ratkaistavien puzzlejen ja vuoropohjaisten taisteluiden perusteella. Kamalan tylsä ja mielenkiinnoton toteutus ei vastannut lopulta odotuksia, ja sarja upposi hetkellisesti syvälle suohon.

Mario Party
nousi vuosien saatossa yhdeksi suosituimmista Marion sivupoluista. Vuosituhannen lopulla N64:llä taipaleensa aloittanut minipelejä pullollaan oleva virtuaalilautapeli valloitti moninpelaavien pelaajien sydämet, mutta samalla rikkoi kämmenten ja nivelten lisäksi myös ohjaimet. Kolme ensimmäistä osaa ilmestyivät vuosittaisella tahdilla N64:lle aina sopivasti joulumarkkinoille. GameCubella sama kaava jatkui, mutta kuudennen osan kohdalla suunta alkoi kadota. Pelisarjaan tuotiin ensin mukaan kökköjä mikrofonipelejä, ja Wiin minipelit kaatuivat kömpelöön liiketunnistukseen. Myöhemmissä osissa myös koko pelisarjan peruselementtiä muutettiin pakottamalla pelihahmot liikkumaan laudalla yhdessä pinossa. 3DS-pelit eivät ole onnistuneet nostamaan kurssia takaisin nousuun, mutta olisikohan sadan parhaan minipelin Mario Party: Top 100 -kokoelmasta viimein pelastajaksi?

Marion yksi isoimmista töhöilyistä ei onneksi ole pelaajien käsissä koettavaa tuskaa, vaan kyseessä on silmien ja korvien kautta nautittava elokuvaelämys. Super Mario Bros. (1993) oli ensimmäinen videopelistä tehty ison budjetin elokuva, jonka laatu tunnetaan. Leffa oli yhdistettävissä rakastettuun peliin ainoastaan satunnaisien hahmojen nimien kautta, ja olihan lopussa Mariolla ja Luigilla yllään punaista ja vihreää. Elokuva otti vielä lukua jo avausviikonloppunsa jälkeen ja pahasti. Pääosaa näytellyt Bob Hoskins haukkui filmiä ja kaikkia sen tekoon osallistuneita julkisesti melkein ensi-iltanäytöksen punaisella matolla asti, ja ymmärtäähän miehen kiukun, sillä leffa on poskettoman huono myös muiden kuin Super Mario Bros. -fanien näkökulmasta.

Edes Mario ei ole täysin nuhteeton, mutta onneksi pääsarjan tasoloikkien laatu on tasaista timanttia. Heikostakin pelistä toipuu pelaamalla vaikkapa Super Mario Odysseyta.

Super Mario Odyssey
Alusta: Switch
Ilmestynyt: 27.10.2017
Kehittäjä: Nintendo EPD
Julkaisija: Nintendo