Fire Emblemin historia

Tulitunnuksen taikaa

Nintendoa pidetään laatua ja käyttäjäystävällisyyttä (joskaan ei aina käyttäjäkärsivällisyyttä) tarjoavana pelitalona, joka tarjoaa värejä ja leppoisuutta muilla konsoleilla valloillaan olevan realisminhakuisen yrmyotsaisuuden sijaan. Kyseinen status ei todellakaan ole kovin kaukaa haettu ajatus, mutta Nintendolla oli vuosikausia hallussaan myös pelisarja, joka oli kaikkea muuta kuin käyttäjäystävällinen ja ylipirteä. Tämä Nintendon ja Intelligent Systemsin kehittämä sarja kantaa nimeä Fire Emblem, ja sen yltiövaikeat ja haastavat juuret ulottuvat niinkin kauas kuin kasibittisille ajoille vuoteen 1990. Kuten ajan henkeen kuului, eivät nousevan auringon maan ihmiset oikein ymmärtäneet, että länsimaalainenkin ihmispelaaja voi nauttia kutkuttavasta haasteesta. (Miten kävi alkuperäiselle Super Mario Bros. 2:lle tai vaikka Seiken Densetsu -sarjalle?) Tuolloin nykypäivän kaltainen Japani-fanitus ei ollut täällä härmässä vielä niin pinnalla, joten ymmärrettävästi Fire Emblemiä ei nähty emämaansa ulkopuolella kuin vasta 13 vuotta ykkösosan julkaisun jälkeen, ja tähänkin vaadittiin kahden sarjan suosikkihahmon esiintyminen Super Smash Bros. -tappelupelisarjassa. Ei siis mitenkään oppikirjamainen startti.

Fire Emblem -sarjaa on kiittäminen taktiikkaroolipeligenren mainstreamiin saattamisesta vähintäänkin Japanissa. Taktiikkaroolipeligenre tarjoaa nimensä mukaisesti niin perijapanilaista roolipeliä sinitukkaisine sankarihahmoineen ja massiivisine maailmanpelastustarinoineen, mutta tekemistä väritetään myös strategiaelementeillä. Fire Emblem -pelaajan on oltava skarppina hahmojen liikeratojen, aseiden ja varustuksen kanssa, tai vuoropohjaisten taisteluiden lopputuloksena on mustelmia ja tappion karvaan kalkin nielemistä.

Fire Emblem -peleissä on tämä taktikoinnin tärkeys viety pykälää kovempiin sfääreihin permadeath-mekaniikalla. Sarjan pelit tarjoavat aina värikkään ja monipuolisen hahmokaartin, josta jokainen löytää varmasti omat suosikkinsa. Kun tämän suosikin taitoihin ihastuu ja hyvin käsikirjoitettuun taustatarinaan kiintyy, on syytä kiinnittää huomiota sankarin taisteluihin. Jos vihollisen isku saa suosikin tai minkä tahansa muun hahmon osumapisteet nolliin, on tuloksena ihan pysyvä kuolema, eikä taistelijaa nähdä enää loppupelin aikana. Tämä elementti on toiminut pitkään Fire Emblemin yhtenä kiehtovimmista koukuista, ja se on länsimaisen suosionkin aikakautena oleellinen, joskin nykyään valinnainen osa pelisarjaa.

Fire Emblem -sarja kattaa äskettäin ilmestyneen uutukaisen jälkeen kaikki fyysiset julkaisut mukaan laskettuna 15 peliä sekä kaksi julkistettua, mutta kehityksessä yhä olevaa tuotosta (kuin myös animaatiosarjan ja mobiilipelin). Näiden viidentoista pelin joukkoon mahtuu myös muutamia uusioversiointeja, joten tahti ei ole aivan ollut Final Fantasyihin verrattavissa olevaa sarjatuotantoa. Final Fantasy -sarjan kanssa Fire Emblemillä on kuitenkin yhteistä se, että sarjan pelit ovat omia tarinoitaan ja mukaan voi käytännössä hypätä minkä pelin myötä tahansa. Muutamat nimikkeet ovat suorahkoa jatkoa toisilleen sisältäen tuttuja hahmoja, alueita tai suoria viittauksia aiempien osien tapahtumiin, mutta aiemman pelin tapahtumat kerrataan varsin mainiosti. Tässä tapauksessa noviisia kaupan pelihyllyllä auttaa se, ettei pelien titteleistä löydy uusia pelaajia pelottelevia numeroita.

Bandwagoniin kannattaa toden totta hypätä viimeistään nyt, sillä sarjan uusimman pelin, Fire Emblem Echoesin, myötä on fantasiastrategia tulevaisuutensa määrittelevässä risteyksessä. Mikä oudointa, Fire Emblem on siinä samassa risteyksessä nyt toista kertaa ja vieläpä saman pelin myötä.

Fire Emblem Echoes: Shadows of Valentia

Shadows of Valentia on siis remake sarjan järjestyksessään toisesta pelistä, Fire Emblem Gaidenista, joka ilmestyi alunperin Famicomille (kavereiden kesken matolaatikko, kasibittinen tai ihan vaan NES) 1992. Noina aikoina Nintendo otti isojakin sivuloikkia jatko-osien kanssa. The Legend of Zeldan oppia noudattaen myöskään Fire Emblem Gaiden ei tyytynyt lepäilemään laakereillaan ykkösosan suosion imussa, vaan tarjosi melkoisesti eronneen pelikokemuksen. Gaiden sisälsi ykkösosasta tuttujen gridialustaisten vuoropohjaisten taktiikkaropeilutaisteluiden lisäksi myös perinteisempiä roolipelielementtejä luolastojen, kaupunkien ja linnoitusten tutkimisen myötä. Tämä oli ainoa kerta, kun sarja poikkesi tällä tavalla tutusta kaavasta, ja seuraava osa, Super Famicomille ilmestynyt Mystery Of The Emblem, oli taas sitä ensimmäisestä osasta tuttua Fire Emblemiä. Sarja siis jatkoi samalla kaavalla myös jatkossa, eikä suuria mullistuksia nähty ennen armon vuotta 2017…

Soljuvasti kielen päällä liukuva nimihirviö Fire Emblem Echoes: Shadows Of Valentia tuo siis 25 vuotta sitten ilmestyneen Fire Emblem Gaidenin jälleen suuren yleisön tietoisuuteen ja tekee samalla myös ensiesiintymisensä Nipponin ulkopuolella. Echoes on luonnollisesti melkoinen teknologinen harppaus alkuperäisteokseen verrattuna, mutta isot ovat muutokset myös itsessään pelin sisällä. Kun audiovisuaalisella puolella mennään jälleen aiemmista sarjan osista kohti tulevaisuutta, palataan pelattavuuden puolella uudistuksista huolimatta takaisin menneeseen.

Vaikka Fire Emblem -pelit ovat pintapuolisesti katsoen näyttäneet ruudukkopohjaisilta taktiikkaropeilta, joissa pärjää kehittämällä yksiköt mahdollisimman korkeille tasoille ja varustamalla nämä mahdollisimman tehokkailla aseilla, on totuus aivan toisenlainen. Peli sisältää simppelin, mutta tavallaan monimutkaisen kivi-paperi-sakset-logiikkaan perustuvan asejärjestelmän, joka saattaa muuttaa isotkin varuste- ja tasoerot heikomman osapuolen hyväksi. Miekalla varustettu ketterä soturi on vahvempi kuin raskailla kirveillä ja sotavasaroilla taistoon lähtenyt mörssäri, joka puolestaan pystyy raa’alla voimalla myllyttämään läpi hennolla keihäällä vastaan tulevan oman elämänsä Oberyn Martellit, jotka puolestaan voittavat miekkailijat kantaman tuoman edun voimin. Loogista ja simppeliä, mutta kun mukaan sekoitetaan vielä omat vahvuusympyränsä lentäville otuksille, jousipyssyille sekä elementaalitaioille ja petomiehille, on kyseessä melkoinen sekametelisoppa, jossa opit yleensä iskostuvat selkärankaan kivuliailla tavoilla. Vuosien saatossa implementoidut yksikköjen väliset tukitoiminnot ja Pokémon-pelien kaltainen jälkikasvun kehityssysteemi ovat muodostuneet isoksi osaksi sarjan syvällisempiä aspekteja, jotka aukeavat pelaajille hyvän kirjan lailla, kunhan niihin vain jaksaa nähdä tarpeeksi aikaa ja vaivaa.

Kaikki nämä elementit loistavat poissaolollaan Fire Emblem Echoesissa. Vaikka kehitys vaikuttaa ottaneen askelia taaksepäin, on silti syytä nostaa esiin kysymys siitä, voivatko viimeisimmän pelin kokeilut osoittautua FE-sarjan uudeksi suuntaukseksi?

Fire Emblem Echoes on uskollinen remake alkuperäisteokselle, eikä se tuo sarjan tuoreimpia innovaatioita mukaan laisinkaan. Ensituntuma tähän ”uudistukseen” on kieltämättä hieman outo. Automaattisestihan aivot reagoivat moisien taka-askeleiden ottamiseen negatiivisesti, mutta pidemmälle pelaamalla käy ilmi totutun luonteen muuttuvan täysin nykynuorten hömpötysten poistamisen johdosta.

Ensimmäinen ison luokan šokki on se, että ensimmäistä kertaa kahteen pelisarjan peliin pelaaja ei pääse luomaan itselleen narratiivikeskiönä toimivaa avatar-hahmoa. Sen sijaan pelaajalle esitellään jo introruudussa kaksi päähahmoa, joiden tarina alkaa viattomista lapsuuden päivistä. Vaikka pääsankareiden ja näiden kaveripiirin (lue: sivuhahmojen) nuoruus ei kestäkään kuin vaivaisen ohikiitävän hetken, muodostuu pelaajan tunneside esiteltyihin hahmoihin huomattavasti syvemmäksi kuin aiemmissa FE-peleissä. Awakeningissa ja Fates-kaksikossa pelaaja sysättiin ikään kuin tapahtumien keskipisteeseen muistinsa menettäneenä mannekiinina, ja vaikka tarinankerronta oli toki keskivertopeliä valovuosia parempaa, tuntui se samalla hieman etäisemmältä, vaikka henkilön sai nimetä ja muokata ulkonäköä myöten haluamansa kaltaiseksi. Echoes hoitaa tämän osa-alueen hienosti, ja pelaaja kokee enemmänkin seuraavansa hyvin kirjoitettua tarinaa, eikä yhden keskushahmon ympärillä pyörivää mysteeriä.

Toinen äärimmäisen paljon totuttelua vaativa asia on karsittu asejärjestelmä. Aiempien osien hieno triangelilogiikka ei enää ole pelaajien taktikoinnin tiellä tai vaihtoehtoisesti apuna, vaan lämä muodostuu hahmon ja aseen statistiikasta sekä sijoittelusta taistelukentällä. Liikkeitä pitää pohtia muutama ylimääräinen askel ennakkoon pelaajan hahmo saadessa lisäbuustia iskuihin hajuetäisyydellä seisomaan parhaista aseveljistä. Miten näitä kaverisuhteita sitten muodostetaan, jos pelissä ei ole aikaisempien pelien koukuttavaa paritusominaisuutta tai toveruutta parantavia vaihtoehtoisia keskusteluita? Mittaria kasvattavat keskustelut ovat mukana yhä, mutta ne käydään nyt kesken taisteluiden. Mekaniikasta muodostuu myös oma pieni positiivinen päänvaivansa pelaajille. Mennäkö iskemään hirmuista jälkeä tekevä vihollisyksikkö manan maille, vai käytänkö ainoan tilaisuuteni mennä juttelemaan toverin kanssa tulevia taisteluita ajatellen? Valintojen maailma, ja perinteiseen Fire Emblem -tapaan äärimmäisen kutkuttava sellainen.

Jos aiemmin mainittujen osa-alueiden perusteella sarja vaikuttaa ottaneen hieman takapakkia, unohtuu tämä varsin nopeasti audiovisuaalista puolta ihmetellessä. Musiikit ovat sitä tuttua FE-laatua, jonka skaala ulottuu japanilaisropejen leppoisista kyläteemoista eeppiset mittasuhteet saaviin midi-kuorosovituksiin… Etenkin alkuruudussa soiva pääteema kuuluu tämän vuosituhannen parhaiden teemamusiikkien kerhoon Xenoblade Chroniclesin ja Final Fantasy X-2:n seuraan.

Grafiikkapuolella peli näyttää närhen munaskuukkeleita useille kilpailijoilleen, ja lopputuloksena on 3DS-peliksi hämmentävän komeaa kamaa. Sarjan ominaiseksi tunnusmerkiksi nousseet animepätkät ovat hämmentävä tapaus, sillä viimeaikaisisten Fire Emblem -pelien kristallinkirkkaan perinneanimaatiojäljen sijaan Echoesin tyylissä on vanhan ajan rosoisuutta ja kiillottomuutta. Tietoinen valinta, joka juontaa juurensa 25 vuotta vanhaan historiaan? Mene ja tiedä, mutta jälki on komeaa. Myös sillä perinteisellä piirrosjäljellä tehdyt hahmojen indikointikuvat ovat sarjan parasta jälkeä.

Yhteenveto

Fire Emblem Echoes: Shadows of Valentia on kaikin puolin hyvä lisäys sarjaan. Se on mitä mainioin tapa esitellä länsimaalaisille pelaajille sarjan hieman tuntemattomampaa ja erilaisempaa historiaa. Echoes ei aivan onnistu nousemaan samalla laitealustalla nähtyjen edeltäjiensä tasolle, mutta se onnistuu varmasti kiinnittämään kaikki niksit osaavien Fire Emblem -veteraanien huomion. Jääkö tämä menneiden aikojen Fire Emblem -tyyli vain Echoesin ja sen alkuperäisversion jutuksi? Aika näyttää, mutta itse näkisin mielelläni Echoesin tyylin jonkinlaisena sivuosasarjana varsinaiselle pääsarjalle. Siitä lisää sitten joskus tuonnempana, sillä nyt allekirjoittaneen täytyy mennä pohtimaan seuraavaa siirtoa taistelukentällä.