Kirjat ja kirjallisuus

[Andyliini]

Sain tänään luetuksi Stephen Kingin uusimman suomennetun teoksen Viimeinen vartio. Kyseessä siis Kingin kirjoittaman Mersumies-dekkaritrilogian kolmas ja viimeinen osa, jossa edellisissä osissa käynnistetyt juonikuviot viedään totaalisesti loppuun. Kingin kynä ei ole tylsistynyt iän myötä, ja hän kirjoittaa edelleen erittäin nasevasti ja taidokkaasti tarinaa, joka pitää otteessaan loppuun asti. Luin kirjan neljässä päivässä, joka on itselleni jo hyvä saavutus, koska harvoin luen niin ahmien kuin tällä kertaa.

Kingin keräilijänä olen jo saanut kokoelmani siihen malliin, että omistan kaikki kokoelmani puolesta merkittävät teokset hyllyssäni, ja uusia ostan sitä mukaa kuin niitä tulee. Toivottavasti pian, sillä Kingin lukeminen on ikuinen ilo.

 

[Kuruwin]

Itsellä vähän päinvastaiset fiilikset Kingistä. Tuntuu että Kingi menetti teränänsä sen auto onnettomuuden jälkeen ja Kingin onnettomuuden jälkeiset kirjoiutukset ei enään yhtään napannut mukaansa mikä oli harmi koska Kingi kummiskin oli itselle aika tärkeä kirjailija pidemmän aikaa.

 

[Mauno]

Lukeminen on vähän jäänyt stressin ja koulun tieltä syksyllä. Miika Nousiaisen Juurihoidon jälkeen sain kaverilta lainaan kiinalaisen Sci-fi -kirjan, Three Body Problemin, jonka yritän saada vielä tällä viikolla luetuksi että saan joskus palautettuakin.

Tilasin nyt alennusmyynneistä Sunzin The Art of Warin, Carnagien How to Win Friends and Influence Peoplen sekä Demblingin Rakastuneen Introvertin. Josko sitä tänä vuonna pääsisi taas lukemisen makuun.

 

[Kraidi]

Sain viimein päätökseen Universumien tomu -trilogian viimeisen osan eli Maagisen kaukoputken. Seuraava teksti sisältää joitakin paljastuksia juonesta, muttei nähdäkseni mitään kovin kriittistä.

Aivan ensimmäiseksi on todettava, että Universumien tomu ansaitsisi nauttia nykyistäkin suuremmasta arvostuksesta. Rehellisesti sanoen pidän tätä kirjasarjaa lasten ja nuorten fantasiakirjallisuuden ehdottomana parhaimmistona. Kirjoja lukiessani huomasin niiden liikkuvan oikeastaan hieman lajityyppinsä rajoissa. Varsinkin kahdessa viimeisessä osassa syvennytään niin erikoisiin uskontoa ja olemusta koskeviin kysymyksiin, etten vertaisi Universumien tomua suoraan esimerkiksi Narnian tarinoihin, vaikka tietyt vaikutteet ovatkin havaittavissa. Näin jälkeenpäin ajateltuna Universumien tomun luokittelu nimenomaan lasten ja nuorten fantasiakirjallisuudeksi tuntuu kuitenkin järkevältä sekä perustellulta, sillä se saattaa olla omalla sarallaan yksi vakuuttavimmista ja rehellisimmistä teoksista. Arvostan erityisesti sitä, miten aikuismaisesti tässä kirjasarjassa käsitellään vakavia aiheita, minkä lisäksi The Guardian nostaa esiin yhden mielestäni mielenkiintoisen seikan:

If you think Harry Potter is a great political allegory for today’s world, then you’ve obviously not read His Dark Materials. Yes, the Potter books give us a dangerous fascist on the rise, but His Dark Materials gives us an enemy that is not only already the accepted authority, but happens to be the bloomin’ Catholic church. The Magisterium, as Pullman renames it, is an organisation in the ultimate position of power; to criticise it is to blaspheme. Just as Donald Trump’s doubters across the pond are branded “unpatriotic” for daring to question their new president, so too critics of the Magisterium are quickly shut down.

The Guardianin artikkeli

Universumien tomun sanoma vaikuttaa siis melko selvältä. Eräässä hahmojen välisessä keskustelussa korostetaan jopa, että Lyran maailmassa daimonin (ihmisen sielua ilmentävä eläinhahmo) erottaminen lapsesta on rinnastettavissa lasten sukupuolielinten silpomiseen. Kyse ei ole mistään lukijoiden keksimästä teoriasta, vaan karmea yksityiskohta, joka tosiaan käy ilmi juuri sellaisena kuin sen tässä ilmaisin. En myöskään muista törmänneeni missään fiktiossa yhtä luonnottomalla tavalla esitettyyn tuonpuoleiseen. Mikäli käsitin oikein, Philip Pullman kirjoitti paikan eräänlaiseksi Jumalan tyhjäksi lupaukseksi kuolemanjälkeisestä elämästä.

Tähän loppuun haluan vielä sanoa, ettei yksikään tämän kirjasarjan hahmoista tuntunut sellaiselta, jonka päätä ympäröisi jatkuva sädekehä. Edes enkelit tai Jumala itse eivät säästyneet tältä kohtalolta. Lyrakin tuntuu olevan lähinnä ylpeä taipumuksestaan valehdella häikäilemättömästi, mutta toisaalta myös ihan ymmärrettävistä syistä, nimittäin joskus on vain sepitettävä tarina jos toinenkin henkensä pitimiksi. Ehkä parhaiten koko kirjasarjasta jäi mieleen luku, jossa joukko toisen maailman lapsia yrittää tappaa päähenkilökaksikon kostoksi, mikä tuntui jo ajatuksen tasolla poikkeuksellisen synkältä.

 

[Mies joka ei pystynyt]

Olen nyt viimeisen puoli vuotta yksinomaan keskittynyt japanilaiseen kirjallissuuteen oman kielitaidon kehittymisen vuoksi sekä se on oiva tapa tutustua kirjoihin ja kirjailijoihin joilla on joko hyvin vähän tai ei ollenkaan julkisuutta länsimaissa. Olen yllättäen löytänyt useita kirjoja joiden lukeminen oli suorastaan kokemus. Harmillisesti en voi esitellä kovinkaan montaa koska usean kirjailijan teokset ovat jääneet kokonaan sinne animehelvetin maahan.

Mutta onnekseni eräs ensimmäisistä kirjoista jonka luin tänän vuonna juuri käännettiin englanniksi. Kyseessä on Sayaka Muratan kirjoittama Konbini Ningen, joka käännös nimeltä Convenience Store Woman julkaistiin juuri kesän alussa. Japanin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon voittanut teos kertoo naisesta jolla on ollut koko elämän vaikeuksia sopeutua sosialisiin normeihin ja aikuisuudessa löytää turvapaikan kioskin/lähikaupan työntekijänä. Siinä missä muut japanilaiset pitävät kyseistä työpaikkaa enemmänkin pätkätyöpaikkana tai lukioikäisten/vanhusten työpaikkana, niin päähenkilömme näkee itsensä olevan osa kauppaa ja sitä kautta olevan osana koneistoa joka pyörittää maailmaa.

Kirjassa käydään läpi paljon asioita jotka ovat olleet lähellä minun elämääni; sosiaaliset normit ja niihin sopiminen, elämässä jumiutuminen ja elämässä eteneminen. Ehkä kirjan voisi jopa nähdä varoittavana esimerkkinä siitä jos jää kytemään paskaduuniin koko elämäksi eikä halua edistyä.

Suosittelen kirjaa, vaikka en osaa sanoa käännöksen laadusta. Kirjan nielaisi hetkessä ja vaikka loppu oli samaan aikaan huvittava mutta surullinen, niin jäi nälkä kirjailijan muihin teoksiin.

 

[Kraidi]

Japanilaista kirjallisuutta saisi kieltämättä ilmestyä enemmän englanniksi. Ymmärtääkseni sitä käännetään jonkin verran jopa suomen kielelle (esimerkiksi Haruki Murakamin teokset), mutten osaa sanoa tähän hätään, voiko käännösten määrällä oikein juhlia. Loppujen lopuksi Japaniin jää varmasti paljon sellaisia kirjoja, joita lukisi mielellään englanniksi. Itse ostin viime vuonna Yusuke Kishin kirjoittaman romaanin From the New World (新世界より Shin Sekai Yori) edulliseen hintaan eBaysta, joskaan en silti usko lukevani sitä koskaan japaniksi. Toisin sanoen joudun tyytymään fanien tekemään englanninkieliseen käännökseen, mikä on hieman sääli, sillä rakastan sarjan animesovitusta ja haluaisin kovasti kokea Shinsekai yorin myös sen alkuperäisessä loistossaan fyysisenä kirjana.

Arvostan kyllä sitä, että olet jaksanut opetella japanin kielen noin hyvin. Samalla tuossa avautuu väylä teoksiin, jotka ovat monille tavoittamattomissa nimenomaan siksi, koska niitä ei ole käännetty muille kielille.

 

[Mies joka ei pystynyt]

Nyt päiväaikaan aivot taas toimii ja ihan suomennetuksi asti japanilaisia kirjoja tuli useita (muutamia?) mieleen.

Hebi ni Piasu, kään. Käärmeitä ja lävistyksiä, oli hämmentävä teos sillä tämä voitti 2000-luvun alkupuolella japanin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, akutagawa palkinnon, mutta sisältö oli yllättävän shokeeraavaa. Kirja kertoo naisesta joka haluaa halkaista kielensä jotta se olisi kuin käärmeellä. Minulla ei ole pahemmin kosketusta lävityskulttuuriin joten pelkkä kielenlävistys ideana saa jo pään sekaisin. Sen lisäksi kirjassa on kaikkea muuta joka ei vain ennen tämän lukemista sopinut minun näkemykseen "palkintoja voittavasta kirjoista", mutta näemmä shokeeraavuus voi olla myös suuri juttu kirjan suosiossa. Japanin professorini sanoi tykkäävänsä kirjasta juuri sen takia että se on kurkistus kulttuuriin ja elämään johon hänellä ei ole ikinä ollut kosketusta, joka on ainakin minun mielestäni hyvä perustelu.

Sensei no Kaban, kään. Sensein laukku, kertoo rakkaustarinan kahdesta eri aikakauden ihmisestä, keski-ikää lähestyvästä naisesta ja hänen vanhasta lukioaikaisesta opettajasta, jotka sattumalta tapaavat baarissa. Käännös julkaistiin tänä vuonna, joten kirjakin pitäisi olla helposti saatavilla.

Hakase no Aishita suushiki, Kään.Professori ja taloudenhoitaja, oli ehdottomasti eräs suosikkikirjoistani jota luin kevään aikana. Kirja kertoo professorista joka auto-onnettomuudesta johtuen kärsii pahasta muistiongelmasta; joka päivä kun aamulla herää hänen muisti käytännössä resetoituu. Päähenkilönä on taloudenhoitaja, joka palkataan pitämään professorista huolta. Varmaan jokainen voi tästä jo päätellä minkälaisai ongelmia syntyy kun professorille jokainen päivä on hänen ensimmäinen päivä taloudenhoitajan kanssa. Kirjassa tulee paljon matematiikka ja siihen liittyviä termejä, jotka kylläkin selitetään auki, mutta varmasti kirja olisi vielä parempi kokemus jos ymmärtäisi professorin selitykset sosiaalisista suhteista ja maailmasta yhtälömuodossakin.

Mainitsin aikaisemmin jo japanin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Akutagawa-palkinnon. Palkinnon nimi tulee eräästä modernin japanin kirjallisuuden tärkeimmistä kirjailijoista, Akutagawa Ryonosukesta. Sopivasti tämän vuoden alussa julkaistiin Hammasrattaat niminen novellikokoelma, jossa on jopa 10 Akutagawan kirjoittamaa novellia käännettynä suomeksi. Novelleihin sisältyy mm. Rashomon josta Akira Kurosawakin on tehnyt adaption, sekä Seittilanka (alkuperäisnimi Kumo no Ito), jonka pitäisi ainakin nimenä olla tuttu ainakin niille jotka ovat Erasedin jossain muodossa nähnyt.

Pitää tosin mainita etten yhtään suomennosta ole lukenut joten en tiedä ovatko minkälaatuisia. Olen joistan teoksista kuullut kauhutarinoita etteivät ole edes käännetty alkuperäisteoksesta vaan käännöksen käännöksestä käännetty suomeksi, mutta toivon mukaan nämä ovat jääneet kauaksi pimeään 90-lukuun.

 

[Kraidi]

"Men will never rest till they've spoiled the earth and destroyed the animals."

Olen ollut tietoinen Ruohometsän kansasta jo lapsuudestani lähtien, mutta jostakin syystä innostuin lukemaan sen vasta tänä kesänä. Jokainen teokseen tutustunut tietää, että kyseessä on poikkeuksellisen synkkä kertomus kaniineista, jotka joutuvat ihmisen toimesta jättämään kotinsa ja etsimään uuden turvallisemmalta alueelta. Matkan varrella tulee vastaan vaaroja, joista selviytyminen vaatii usein niin nokkeluutta kuin pitkäjänteisyyttäkin. Joukon kaniineilta löytyy loppujen lopuksi varsin rajallinen määrä eloonjäämisen kannalta suotuisia ominaisuuksia ja piirteitä, mikä ajaa heidät puhaltamaan yhteen hiileen sekä luottamaan toistensa kyvykkyyteen. Toisin sanoen, jos yksi kaniineista pystyy aistimaan vaaran muita herkemmin, saattaa toisessa olla potentiaalia aina johtajuuteen asti.

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvatkin eteläisen Englannin vehreälle maaseudulle, näyttäytyy se kaniineille hyvin julmana maailmana. Edes muiden kaniiniyhdyskuntien asukkaat eivät välttämättä suhtaudu ulkopuolisiin kovin suopeasti, jolloin on paljon viisaampaa epäillä tuntemattomien lajitoverien liikkeitä. Pahimmillaan jotkin näistä kaniiniyhdyskunnista saavuttavat tilan, jota voisi kutsua diktatuuriksi. Välillä juonta myös kevennetään yhden luvun mittaisilla myyttisillä tarinoilla, joissa seikkailee El-ahrairah-niminen kaniini. Hahmon tarunomaisuus ei jää lukijalle epäselväksi, nimittäin lähes kaikki kaniinit pitävät El-ahrairahia eräänlaisena kansallissankarina. Siksi onkin kiehtovaa ajatella, etteivät kirjassa esiintyvät kaniinit ole pelkästään kasveja mutustavia eläimiä, vaan yhtä lailla omanlaisensa kulttuurin edustajia.

Richard Adamsin jännittävä eläintarina syntyi oikeastaan melko vaatimattomista lähtökohdista, sillä hän kertoi sitä aluksi tyttärilleen pitkien ajomatkojen aikana. Adams jopa kehitteli lapiiniksi kutsutun kaniinien kielen korostaakseen aikaisemmin mainittua kulttuurillista aspektia. Ruohometsän kansan suunnitteluun on siis nähty selvästi vaivaa, minkä lisäksi sanoisin kirjan olevan erittäin lähellä parasta koskaan kokemaani fiktiota. Erityisesti juonen kulku tuntuu kehittyvän sellaisella määrätietoisuudella, etten keksi siitä oikein mitään moittimisen arvoista.

 

[Kuruwin]

Watership Down on kyllä itselle rakas elokuva mutta kirjalle en kyllä oikein lämmennyt. Oli siellä jokin tai joitain asioita jotka olivat leikattu elokuva versiosta joista pidin ja varmaan juttu tai toinen jotka kirja teki paremmin mutta elokuva oli se versio joka iski paljon kovempaa.

 

[Mies joka ei pystynyt]

Tosi paha sanoa olenko vain itse "herkkä" eroottista ja väkivaltaista sisältöä kohtaan, mutta herra isä minkälaista tekstiä Haruki Murakamin 海辺のカフカ(suom. Kafka rannalla).

Mietin aluksi että voisiko kyse olla siitä että kirja tapahtuu "oikeassa maailmassa" (vaikkakin kirja on täyttä fantasiaa), joten kun tulee äärimmäisen väkivaltainen kohtaus tai eroottisia kohtia niin ne prosessoi eri tavalla. Hyvin kirjoitetussa erotiikassa ei ole mitään vikaa (varsinkin jos lukee japanilaista kirjallisuutta, niin on miltei mahdotonta välttyä siltä), mutta kun lukee lause lauseen jälkeen niin kliseisiä kielikuvia etten rehellisesti sanoen tiedä enään luenko arvostetun kirjailijan tunnettua kirjaa vai hentai doujinia.

Väkivalta on taas eri asia. Ensinäkin luulisi että päälle 20v mies joka on nuoresta iästä alkaen nauttinut ties minkälaisista ikärajoitetuista peleistä ja muusta mediasta, olisi suhteellisen turtunut väkivaltaa kohtaan. Mutta siinä vaiheessa kun tässä kirjassa kuvaillaa kuinka kissojen päitä sahataan irti niin en voi muuta ajatella kuin MITÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU.

 

[pellava]

Mites Fintendon väki, löytyykö täältä lyriikasta ja runoudesta kiinnostuneita?

(Tässä ilmoittautuu yksi)

 

[Kraidi]

Watership Down on kyllä itselle rakas elokuva mutta kirjalle en kyllä oikein lämmennyt. Oli siellä jokin tai joitain asioita jotka olivat leikattu elokuva versiosta joista pidin ja varmaan juttu tai toinen jotka kirja teki paremmin mutta elokuva oli se versio joka iski paljon kovempaa.

Erikoista, sillä itse pidän elokuvaa kyllä monin verroin huonompana kuin kirjaa. Tämä tietenkin johtuu pääasiassa sen pituudesta, minkä vuoksi toivon tulevan minisarjan tekevän enemmän oikeutta alkuperäisteokselle.

Luin myös jatko-osan Ruohometsän tarinoita. Kokonaisuuden kannalta kyseessä ei ole kovin välttämätön lukukokemus, mutta jos kiinnostaa tietää, mitä ensimmäisen kirjan jälkeen tapahtuu, niin tässäpä varsin oiva kokoelma lyhyitä kertomuksia.

 

[Rush]

Yli viisi ja puoli vuotta opiskelukaupungissani asumisen jälkeen hankin vihdoin ja viimein kirjastokortin. Lukeminen tippui aivan täysin vapaa-ajan vietostani täksi ajaksi, mutta olen halunnut ottaa sen takaisin kuvioihin. Ainakin jos silloin tällöin jaksaisi.

Vähän aikaa sitten luin Voittamisen anatomian, joka on monien huippu-urheilijoiden kanssa työskennelleen lääkärin, Aki Hintsan, elämänkerta, tavallaan. Kirjan focus on Hintsan kehittämässä mallissa paremman elämänlaadun saavuttamisessa; mistä se lähti, miten se kehittyi ja miten se toimii. Olen tehnyt aika paljon asioiden ja arvojen uudelleenpriorisointia viimeisen vuoden aikana, joten myös hyvinvointiin liittyviin asioihin on herännyt täysin uusi kiinnostus. Tätä sitten suositeltiin luettavaksi. Periaatteessa kirja ei sisällä mitään ennenkuulumatonta asiaa tai ihmelääkettä elämän ongelmiin, mutta ohjeet on aseteltu hyvin yksilökeskeiseen, yksinkertaiseen ja helposti prosessoitavaan muottiin, eikä niitä olla esitetty liian holhoavasti. Soveltuu helpoksi lukaistavaksi melkeinpä kelle tahansa, jota aihe saattaa kiinnostaa.

Uudenkarhealla kirjastokortilla tuli ensimmäiseksi lainattua Richard Dawkinsin The God Delusion. Yritin ensin etsiä Kraidin suosittelemaa The Selfish Gene:ä, mutta siitä oli saatavilla vain suomenkielinen versio, ja sekin oli lainattu. Mutta ei siinä, uskonnonfilosofia on mukavan kevyt ja hilpeä aihe, joten katsastetaan tämä ensin.

Lisäksi tuli investoitua omaan hyllyyn House of Leaves. Internetissä on tullut törmättyä moneen hehkutukseen tästä teoksesta, monesti ylistäen sen innovatiivisuutta ja normien rikkomista tarinankerronnan puolella. Yhdistettynä siihen, että tykkään hieman liikaa kauhukirjallisuudesta (creepy pastat ovat salainen paheeni), tämä vaikutti välttämättömälle hankinnalle.

 

[Don]

Anna Karenina lähenee loppuaan pikku hiljaa. Äärimmäisen suositeltava jos "raskaampi" kirjallisuus uppoaa. Harvemmin näin täyteläistä rakkaus kuvausta saa aikaan, ja vielä eri muodoissa. Ryssien kirjallisuudessa on kiintoisaa eritoten laaja hahmokavalkadi eri mielipiteineen. Hitto, yleensä Dostojevskista nauttineena Tolstoi tulee lujaa perästä.

 

[Kraidi]

Ostin noin viikko sitten tämän hiljattain julkaistun tiiliskiven. Tässä pitäisi olla kaikki Maameren tarinat samoissa kansissa, vieläpä Charles Vessin kuvittamana. Kirjan hintaa pidän edelleen käsittämättömänä, sillä The Books of Earthsea kustansi Adlibriksesta tilattuna alle 40 euroa, mikä on loppujen lopuksi todella alhainen hinta, kun ottaa huomioon paperin laadun, kovakantisuuden ja muut upeat lisäykset.

En ole vielä ehtinyt lukemaan tätä kauheasti, mutta sanoisin silti, että Ursula K. Le Guinin luoma fantasiamaailma on yksi uniikeimmista, joihin olen koskaan törmännyt.

 

[Mewna]

Ostin tuossa muutama kuukausi sitten Cybook Muse -lukulaitteen, ja sen ansiosta olen taas alkanut lukemaan laadukasta kirjallisuutta!

Tällä hetkellä meneillään on Dacre Stokerin kirjoittama Dracul, joka kertoo fiktiivisen tarinan Bram Stokerin elämästä ja siitä, miten goottikauhun klassikko Dracula sai alkunsa.

Kirja on aivan mahtava ja sopii hyvin luettavaksi yön pimeydessä (kiitos lukulaite!). Mieltäni masentaa kuitenkin hieman se, että kutkuttavan jännittävää kertomusta on jäljellä enää alle 100 sivua, ja sitten se kaikki ihana kammottavuus on ohitse, nyyh. Suosittelen Draculia goottikauhun ystäville, jos sellaisia sattuu täältä löytymään.

Seuraava e-kirja onkin jo odottamassa: Shirley Jacksonin The Haunting of Hill House.

 

[Mies joka ei pystynyt]

Harmittavaa kuinka oma lukuinto on hukkunut tämä vuoden aikana. Yksi suuri motivaation syöjästä on ehdottomasti ollut Kandi jota varten olen lukenut yhtä kirjaa ja sen muutamaa käännöstä, sillä ainakin minun kohdallani kun kirjan lukeminen menee "vapaa-ajasta" "pakkolukemiseen" niin alkaa motivaatio laskemaan. Käytännössä olen nyt tämän vuoden puolella lukenut vain kandin puolesta Shadow Over Innsmouthin ja sen kaksi käännöstä, sekä uusimmat Akutagawa palkitut kirjat. Olisi kyllä kiehtovaa joskus päästä kääntämään tuore japanilainen romaani, koska rikollisen vähän niitä ylipäätänsä käännetään englanniksikin.

Lähtökohtaisestihan motivaation puute lähtee omasta pääkopasta, joten koitan nyt aktivoida itseäni ja aloitin lukemaan käännöstä Dostovjeskin Rikos ja Rangaistuksesta. Kiehtovaa luettavaa, harmillisesti alkuperäiskielellä en pysty lukemaan, mutta nyt jo kiinnosstaisi verrata eri käännöksiä. Ehkäpä kun olen japaniksi saanut luettua niin haen kirjastosta suomenkielisen painoksen. Ainakin omalla kohdalla kun on tultua kääntämistä jonkin verran opiskeltua, niin mitä tahansa mitä lukeekin niin välittömästi alkaa miettimään miten sen saisi käännettyä sujuvasti suomalaiselle lukijalle.

 

[Kraidi]

Tämä kirja on yksi niistä teoksista, jotka ovat olleet lukulistallani jo pitkään. Näin vuosien jahkailujen jälkeen sanoisin, että Kärpästen herra oli lukuelämys, jota kannatti odottaa. Mieleni tekisi puhua tästä enemmänkin, mutten oikeastaan koe sitä tarpeelliseksi. Kärpästen herraa on jo käsitelty niin paljon muualla, että huomaisin todennäköisesti vain toistavani samoja ylistyksen sanoja.

Jotta viestini ei olisi aivan sisällötön ja tylsä, on minun kuitenkin todettava, että William Golding onnistui luomaan yllättävän autenttisen kuvauksen poikien villistä maailmasta. Havaitsin jopa muutamia yhtymäkohtia omaan lapsuuteeni, jossa vanhemmat pojat ottivat usein johtajan roolin ja pitivät hauskaa pihapiirin nuorempien kustannuksella. Lapsena olisin varmaan samaistunut eniten Ralphin, Piggyn ja Simonin ajatusmaailmaan, jonka mukaan sivistys sekä toimiva yhteishenki ovat viime kädessä parempia vaihtoehtoja kuin pelkkä päämäärätön hauskanpito. Kirjan lopussa esitetäänkin melko osuvasti, mihin näistä jälkimmäinen johtaa.

 

[ville111]

Tuli luettua vihdoinkin loppuun Hannu Rajaniemen Kesämaa. Luku-into on ollut viime aikoina hieman laskussa, johtuen ehkä siitä, että luettua tulee jo opintojen puolesta sen verran paljon. Tästä johtuen kirjaa tulikin luettua lähinnä muutama sivu ennen nukkumaanmenoa. Joka tapauksessa kirja oli oikein mielenkiintoinen asetelmaltaan ja teemoiltaan.

Kesämaa ei suinkaan ole mikään auringonpaisteen täyttämä laakso, vaan Tuonela. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan tienoille vaihtoehtoiseen historiaan, jossa ihmiskunta on löytänyt kuolemanjälkeisen elämän sekä tavan kommunikoida näiden kahden maailman välillä. Kyseessä ei kuitenkaan ole missään nimessä uskonnollinen teos. Jotkut saattavat tunnistaa Hannu Rajaniemen muun muassa Kvanttivaras-trilogiastaan, ja fysiikan tohtori on myös Kesämaan kohdalla sekoittanut ihan hyvin sci-fi -elementtejä mukaan. Uusia termejä esitellään etenkin aluksi aika tiheään tahtiin, ja kirjailija jättää usein lukijan vastuulle lukea rivien välistä, mitä niillä tarkoitetaan. Fysiikasta ja matematiikasta tuttuja tuloksia oli ilo bongailla, mutta ei kirjan lukeminen mitään luonnontieteellistä tutkintoa vaadi.

Pidän tämäntyylisestä sekoituksesta faktaa ja fiktiota. Kirja panostaa vahvasti maailman kuvaukseen sekä eri hahmojen (niin historiallisten kuin keksittyjenkin) tekojen ja motiivien selostukseen. Tapahtumiltaan tarina ei iskenyt kovin kovaa, mutta maailmaan oli joka tapauksessa kiva uppoutua. Harmi vain, että kirja päättyi aika antiklimaattisesti, jättäen aika selvän oviaukon todennäköiselle jatko-osalle.

Muita viime aikoina lukemiani kirjoja ovat George Orwellin Vuonna 1984, Linus Torvaldsin elämäkerta Just for fun, sekä Robert Galbraithin Lethal White. Seuraavaksi voisi joko lukea edellä mainittua Kvanttivaras-trilogiaa tai aloitella alusta Lord of the Rings -sarjaa. Myös pari Stephen Kingin kirjaa olisi hyllyssä odottamassa.

 

[Tingle]

Sain luettua Dostojevskin Idiootin. Lukiossa luin häneltä Rikoksen ja Rangaistuksen, ja päätin pitää sitä suosikkiromaanina. Sen jälkeen en olekaan kertomakirjallisuutta juuri harrastanut, mutta Idiootin pokkariversio päätyi parilla eurolla verkkokaupan tilauksen kylkeen.

Ruhtinas Myskin ansaitsee Idiootin arvonimen paitsi epilepsiansa, myös naiivin persoonallisuutensa vuoksi. Lapsellinen päähenkilö on jeesusmainen hahmo, joka näkee hyvää kaikissa - jopa murhaajissa ja naisissa. Luonteensa ja vaurautensa vuoksi hän on Venäjän seurapiireissä yhtälailla suosittu kuin naurettavakin. Määrätietoisuuden puute johtaa Idiootin myös vaikeuksiin. Ristiriita puhtoisen Myskinin ja materialistisen ympäristön välillä onkin romaanin kantava teema.

Myös muut hahmot ovat varsinaisia persoonallisuuksia. Eksentrinen Nastasha käyttäytyy täysin arvaamattomasti, kun taas kujeileva Aglaja peittää todelliset mietteensä kiusanteon alle. Pakkomielteisen Rogozinin läsnäolo tuo hyytävän viiman kirjan sivuille. Suosikkini on nuori keuhkotautia sairastava Ippolit, jolle lääkäri on ennustanut vain muutaman viikon elinaikaa. Hän haluaa ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, ja yrittää ampua itsensä ruhtinaan syntymäpäiväkesteillä. Kun suunnitelma paljastuu, juhlavieraat järkyttyvät. Mutta kun ase ei laukeakaan, alkaa juhlaväki nauramaan ja pilkkaamaan epäonnistunutta Ippolitia.

Kokonaisuutta on vaikea arvioida. Teoksella ei ole selkeää rakennetta tai päämäärää, vaan osat on vain kirjoitettu toisensa perään. Se tekee tarinasta hyvin hahmovetoisen, eikä koskaan voi tietää mihin suuntaan päättömät henkilöt juonta vetävät. Samalla osa sivujuonista päättyy antikliimakseihin kirjailijan kyllästyttyä niihin. Moni kommellus on juonen kannalta yhdentekevä, ja niiden laatu vaihtelee hurjasti. Enimmäkseen tarina koostuu lukuisista keskusteluista, joista eksistentiaaliset ja uskonnolliset aiheet olivat kiinnostavimmat. Välillä saippuaoopperaimen pälinä vain tylsistytti, ja halusin teoksen loppuvan mahdollisimman nopeasti. Tuhatsivuisen opuksen kahlaaminen veikin minulta puolen vuotta. Vaan painaessani kirjan kannen kiinni olisin vielä halunnut jatkaa yhteistä eloa omituisten hahmojen kanssa. Täydellinen mestariteos Idiootti ei ole, mutta tulen todennäköisesti arvostamaan sitä muistoissani rakkaammin kuin lukiessani.