Arvostelussa Wolfenstein: Youngblood

Uutta verta

Bethesda on profiloitunut yhdeksi Switchin merkittävimmistä AAA-julkaisijoista. Skyrim, Doom ja Wolfenstein II kokevat kaikki pienen graafisen kolauksen siirtymässä kannettavalle konsolille, mutta muuten kaikki ovat aivan pelikelpoisia tuotteita. Nyt Bethesda korottaa hieman panoksia, sillä fps-peli Wolfenstein: Youngblood ilmestyi Switchille täsmälleen samalla kellonlyömällä muiden alustojen kanssa. Maineikas Panic Button häärää jälleen taustalla teknisenä tukena, mutta kehitysvastuussa on edelliset Wolfensteinit tehneen MachineGamesin sijaan ranskalainen Arkane Studios, joka taas tunnetaan Bioshock 2:sta ja Dishonored-peleistä. Ranskalaisten kädenjälki näkyy vahvasti, sillä Youngbloodiin tehtäviin on lainattu Dishonored-tyylistä valinnanvapautta, ja lisäksi valtaosa peliajasta vietetään tekijätiimin kotimaassa.

Youngblood sijoittuu ajallisesti 1980-luvulle, parikymmentä vuotta Wolfenstein II: The New Colossuksen tapahtumien jälkeen. Edellisistä osista ei kuitenkaan tarvitse tietää mitään, sillä Youngblood on täysin itsenäinen osa, jossa pelattava hahmokin on mennyt vaihtoon. Päähenkilöitä on itseasiassa kaksi – Jess ja Soph, jotka ovat vanhan kunnon William ”BJ” Blazkowiczin kaksoistyttäret. Isäukkokin on tarinassa mukana, mutta sivuroolissa, sillä juuri ja juuri aikuisuuden portteja kolkuttelevat tytöt suuntaavat Pariisiin etsimään natsit Amerikasta häätänyttä sotasankaria. Kaksikon kokemattomuus aiheuttaa aluksi huolta kotijoukoissa, mutta huolettomuus käännetään äkkiä voimavaraksi natsijahdissa. Harmi vain, että myös käsikirjoitustiimi on suhtautunut peliin leppoisasti. Ainoat juonellisesti merkittävät välivideot nähdään aivan alussa ja lopussa, ja puolivälissä esitellään lyhyesti täysin irrallinen ja statistiksi jäävä pääpahis, jossa ei ole muuta hienoa kuin terminaattorimainen kehonrakenne. Kokonaisuutena tarina on hävettävän yksinkertainen, eivätkä edes sivutehtävät tarjoa suurta lisäarvoa.

Jos pelin pelaa läpi yksin, ottaa tekoäly haltuun toisen sisaren. Koko peli on kuitenkin suositeltavaa kokea yhdessä kaverin kanssa, sillä tulitukea antava botti tyytyy lähinnä seuraamaan pelaajan esimerkkiä, eikä se osaa tehdä parantamisen ohella juuri mitään muuta oma-aloitteisesti. Nettimoninpeliin kannustetaan useilla eri tavoilla. Pelaaja voi luoda oman aulan tai liittyä Quickmatch-toiminnon kautta jo käynnissä olevaan tehtävään. Lisäksi vain kympin enemmän maksava Deluxe-versio sisältää Buddy Passin, jolla voi kutsua kokeiluversion ladanneen Switch-kaverin mukaan pelaamaan koko kampanjan läpi ilmaiseksi. Aiemmissa sessioissa avatut aseet ja erikoiskyvyt säilyvät, joten uuden pelaajan kanssa ei tarvitse aloittaa nollasta. Mainittakoon vielä, ettei lagista ollut tietoakaan toiminnan keskellä. Ruudunpäivitys yskähtelee, jos näkökenttään juoksee useampi kuin kourallinen vihollisia liekinheittimien kanssa, mutta yllättäen ympäristöjen yksityiskohdat eivät aiheuta vastaavanlaista nykimistä. Youngbloodissa on vähemmän näyttäviä rakennuksia ja esirenderöityjä videoita kuin edellisessä pelissä pienemmän budjetin vuoksi, mutta myös Panic Button näyttää ottaneen loikan eteenpäin optimoinnissa.

Ensimmäisissä tehtävissä käydään läpi hiljalleen Jessin ja Sophin liikkeet. Youngblood kierrättää paljon Wolfenstein II:ssa esiteltyjä vihollisia, pyssyjä ja erikoiskykyjä, mutta osaa uusi sukupolvi uusiakin temppuja. Kaksoset osaavat ensimmäiseksi hypätä korkealle, ja kykyä tarvitaankin muutamaan otteeseen pienimuotoisissa tasoloikintakohtauksissa. Ilmava hyppy mahdollistaa myös katoille kiipeämisen, pienten oikoreittien löytämisen ja vihollismassojen ohitse hiippailun. Pimeissä paikoissa tarvitaan taas taskulamppua, mutta tällöin toisessa kädessä voi pitää vain kevyttä käsiasetta, ellei kerättyjä kolikoita ja kokemusta investoi muiden aseiden lämpötutkiin ja valonheittimiin. Kumpikin sisar voi käyttää täsmälleen samoja aseita ja kykyjä, mutta alussa on mahdollista valita, ottaako etumatkaa esimerkiksi tarkka-ampujan tai hiippailijan kaaviossa. Pelkästään pakolliset tehtävät pelaamalla ei ole mahdollista ansaita tarpeeksi pisteitä kaikkiin päivityksiin, jotka ovat lisäksi porrastettu avautumaan käyttöön vasta tietyllä tasolla. Tämän takia toisen pelaajan kannattaa erikoistua esimerkiksi lääkintälinjaan, toisen aloittaessa raskaiden tykkien päivittämisellä.

Päivitysvalikko on selkeä, mutta silmiini pisti mahdollisuus ostaa kultaharkkoja oikealla rahalla. Mikromaksuja ei suoranaisesti tyrkytetä, mutta ei niillä saa kilpailullista etuakaan. Harkkoja voi vaihtaa uusiin pukuihin ja asekuoseihin, jotka jäävät käytännössä kaikki muuten hankkimatta, sillä kaikki kerätyt lantit kuluvat päivityksiin. Muutamaa asua ei saa auki normaalisti pelaamalla ollenkaan. Lipastoja ja laatikoita koluamalla käteen voi tarttua myös kasetteja, propagandajulisteita ja tusinoittain muuta tilpehööriä, joita voi tutkailla taukovalikossa. Kasettien ja diskettien lähistöllä on usein myös tietokone, jolla voi tutkia tallennetta. Tieto voi paljastaa esimerkiksi arvokkaamman esineen kätköpaikan ja avainkoodin, jolla aarrearkun tai oven saa auki. Välillä ovikoodeja murretaan yhdessä kaverin kanssa siten, että toinen pelaaja lukee ääneen tai generoi numerosarjan, joka syötetään toisessa päässä huonetta. Aktiviteetti toistuu kuitenkin lähes jokaisessa kentässä, mikä syö sen erikoisuutta ja hauskuutta.

Ensimmäiset kolme tehtävää etenevät lineaarisesti, mutta suur-Pariisin metrokartan avauduttua tukikohtana toimivasta katakombista voi poimia pitkän listan tekemistä. Näiden joukossa on kolme laboratiorioraidia, jotka kuulostavat sivutehtäviltä, mutta ovat oikeasti pakollisia. Raidit voi suorittaa haluamassaan järjestyksessä, ja niiden kautta varasto täyttyy uusilla aseilla, joilla voi räjäyttää auki uusia reittejä kaupungissa metroidvaniamaiseen tyyliin. Raidien jälkeen tarina jatkuu jälleen tiukkaa putkea pitkin, ja lopputaistelu tulee vastaan odotettua nopeammin. Jotta viimeisiä pomoja ei tarvitse tulittaa kymmeniä minuutteja liian suuren tasoeron vuoksi, kannattaa sivutehtäviäkin käydä läpi pelkästään kokemuspisteiden takia. Lisäksi komentokeskus voi merkitä kartalle sabotoivavia kohteita, joiden luona vierailu on täysin vapaaehtoista mutta useimmiten kannattavaa. Tulitaistelut ovat aluksi tyydyttäviä, mutta mitä enemmän tehtäviä käy läpi, sitä nopeammin ne alkavat muistuttaa toisiaan. Samoihin paikkoihin palataan useampaan otteeseen, ja lopulta pitkähköjen latausruutujen välit tekee mieli vain juosta läpi.

Yhteenveto

Wolfenstein: Youngbloodin identiteetti on hieman epäselvä. Tarinasta puuttuvat mielipuoliset juonenkäänteet ja karismaattiset hahmot, joista modernit Wolfensteinit tunnetaan. Avoimuutta eli käytännössä vapautta valita kahdesta eri käytävästä esiintyy lähinnä pelin keskivaiheilla, mutta maailma ei tunnu kovin yhtenäiseltä, sillä pakollinen pikamatkustaminen alueiden välillä rikkoo rytmitystä. Arcademaisempi lähestymistapa räiskintään on hieman keinotekoinen, sillä vaikka aseissa onkin potkua, ei kaikkiin ominaisuuksiin pääse käsiksi ilman kymmenien tuntien grindaamista. On kuitenkin hankalaa nimetä Switchiltä yhtään parempaa co-op-räiskintää, ja Deluxe-version tuoma mahdollisuus jakaa peli kaverin kanssa on hyvä diili.

Hyvää:
– Co-op
– Pienet yksityiskohdat ja salaisuudet

Huonoa:
– Vaisu pääpahis ja tarina
– Avoin vain keskivaiheen suurilla alueilla
– Jotkin viholliset nielevät liikaa ammuksia