Arvostelussa Whipseey and the Lost Atlas

Piiskalle käyttöä

Nintendon konsoleita pidetään erinomaisina tasoloikka-alustoina, eikä suotta. Konsolivalmistajan omat kärkinimet Mario, Donkey Kong ja Kirby ovat pitäneet lippua korkealla, ja monenlaisia haastajia ja kopioita on ilmestynyt vaikka millä mitalla. Uusin yrittäjä on Switchille saapunut Whipseey and the Lost Atlas, joka kosiskelee pelaajia kirbymäisen karkkimaisella ulkoasulla. Kannattiko kopioinnin mestarin kopiointi, vai putoaako uusi tulokas kuilun pohjalle?

Whipseyyn tarina noudattaa lukuisten NES-aikakauden pelien käyttämää kaavaa. Pelin nimikkohenkilö on ihmispoika, joka imaistaan mystisen kirjan sisälle ja muutetaan Nintendon pinkkiä palleroa vastaavaksi olennoksi. Pelaajan tehtäväksi jää sitten hahmon ohjastaminen kirjan lokaatioiden läpi, jotta paluu normaaliin elämään olisi mahdollista. Kirbymäisestä ulkonäöstään huolimatta Whipseey ei imaise vihollisia sisäänsä tai kopioi niiden kykyjä, vaan vastaantulevat otukset kaadetaan ruoskalla, jollaista Kirbykin on käytännössä heilutellut Kirby’s Epic Yarn ‑pelissä. Konnien kurmottamisen lisäksi piiskalla voi hidastaa putoamista, ja sitä käytetään myös rotkojen yli heilahtamiseen, jos sopiva rengas sattuu roikkumaan kuilun yllä. Minkäänlaista hahmonkehitystä tai luovia tapoja käyttää olemassa olevia kykyjä ei esitellä edetessä, vaan kaikki temput paljastetaan jo ensimmäisessä kentässä.

Kadonneesta karttakirjasta löytyy viisi tasoa, jotka läpi loikkimalla on peli läpäisty sataprosenttisesti. Tasojen teemat ovat tuttuja rantoja, kaivoksia ja linnoja, joissa on vierailtu suunnilleen kaikissa tasoloikinnoissa tähän asti. Vihollisvariantitkaan eivät tarjoa kauheasti vaihtelua, ja pomovastuksia ja yhtä tiettyä vihollistyyppiä lukuun ottamatta kaikki kaatuvat yhdellä ruoskan hipaisulla. Pomotaisteluiden haastavuus vaihtelee, ja niihin on upotettu suurimmat mielikuvituksen rippeet. Osaavan pelaajan käsissä koko seikkailu on taputeltu alle tunnissa, eikä uudelleenpeluuarvoa ole lainkaan keräiltävien esineiden puuttumisen takia.

Tässä vaiheessa pelin voisi pelastaa tasoloikan mielekkyys ja hyvä kenttäsuunnittelu, mutta Whipseeyn seikkailu sukeltaa vielä syvemmälle. Loikkiminen tuntuu tietyllä tapaa rajoittuneelta, ja moni asia on päälaellaan. Isoimmat ongelmat piilevät mäissä, joissa liikkumaton pelihahmo luisuu alas kovempaa vauhtia kuin muuan putkimies liukumäkikentissä. Kirbymäisesti huoneesta toiseen etenevät tasot ovat kohtalaisen ahtaita, ja kokemuksesta tekee vielä epämiellyttävämmän Castlevania-tason knockback osumista. Monissa kohdissa vaikutti siltä, että kenttäsuunnittelussa ei olla otettu huomioon kattoja, jotka pysäyttävät hypyn kuin seinään ja pudottavat pelaajan rotkoon. Kaiken kruunaa se, että siirtymäovia on tiheimmillään jokaisessa ruudussa, mikä pilkkoo kentän rakennetta edelleen.

Retrotyylisessä ulkoasussa on menty melko lailla metsään. Kokonaisuutena Whipseey tuo mieleen erityisesti Nitromen selainpelit. Kenttien laidoilla on miltei koko ajan omituisia aukkoja ja koloja, jotka saavat pelin näyttämään keskeneräiseltä. Vesialueiden pintojen päällä seilailu tuottaa lisää tuskaa muutenkin vaikeuksissa olevalle pelimoottorille, eivätkä hahmoanimaatiotkaan ole kauhean sulavia. Osa ääniefekteistä kuulostaa kolkolta, ja taustalla soiva retropiipitys on melko monotonista, joten pelistä ei jää juuri positiivista sanottavaa.

Yhteenveto

Whipseey and the Lost Atlas on suoraan sanottuna aika kehno peli. Keskeneräiseltä tuntuva lyhyt tasoloikka on syvällä suossa kaikista tärkeimmillä genreä edustavan pelin alueilla, joihin kuuluvat kenttäsuunnittelu, tekninen toteutus sekä pelimekaniikat. Kirbyn sulavuudesta ja riemusta ollaan kaukana, eikä oikein mikään innosta palaamaan pelin pariin.

Hyvää:
– Ainakin se on lyhyt

Huonoa:
– Tönkkö pelattavuus
– Heikko kenttäsuunnittelu
– Tylsyys