Arvostelussa Valfaris

Heikoille voi olla liikaa kutsu metallin

Nimenvaihdoksen kokenut Steel Mantis Games pukkasi muutama vuosi sitten ulos verisen Slain: Back from Hell ‑nimisen toimintapelin. Gootti- ja metallimaailmasta vaikutteita imenyt peli rahoitettiin Kickstarterin avulla, ja vaikka lopputulos oli varsin keskinkertainen, uskallettiin pelin lopputeksteissä kiusoitella jo jatkolla. Valfaris on saman muutaman hengen porukan luoma Slainin evoluutio. Kuolevalle Valfariksen planeetalle sijoittuva peli kuuluu samaan universumiin Slainin kanssa, mutta juonellisesti pelit linkittyvät toisiinsa vain muutaman toistuvan nimen kautta.

Pelin päähenkilö on pitkätukkainen avaruuden valloittaja Therion, joka palaa kotiplaneetalleen etsimään isäänsä kuningas Vrollia. Koska hallitsijan päätökset vaikuttavat olevan syynä Valfariksen hitaaseen tuhoon, kytee kansalaisissa vihaa myös kruununprinssiä kohtaan. Heti ensimmäiset sammakkoviholliset käyvät sankarin kimppuun hanakasti. Pelaajalle tehdään selväksi heti myös, ettei Valfariksessa jaella avokätisesti parannustarvikkeita ja että kuolema palauttaa edelliselle tallennuspisteelle, joita ei todellakaan sijaitse jokaisen luolan suuaukolla.

Valfariksen maailman rakenne tuo mieleen varhaiset Castlevaniat. Peli on jaettu laajoihin kenttiin, joiden välillä ei voi kuitenkaan sukkuloida vapaasti, vaikka jotain jäisi tekemättäkin. Tarinaa seuraavalta reitiltä on mahdotonta eksyä, mutta tarkkasilmäiset ja sormistaan näppärät voivat avata salakäytäviä, jotka johtavat uuden aseen, esinepäivitykset mahdollistavan verimetallin tai tallennuspisteen aktivoivan vihreän reliikin luokse. Kyllä, tallennuspisteiden käyttö ei ole ilmaista. Helposti bongattavia reliikkejä on kuitenkin ripoteltu sinne tänne tarpeeksi, joten tallentaminen on kuitenkin mahdollista lähes aina, ja yleensä erittäin kannattavaa pitkien etäisyyksien ja muutamien turhauttavien vihollisten takia. Riskien ottamisesta ja reliikkien säästämisestä kuitenkin palkitaan, sillä Therionista tulee voimakkaampi silloin kun taskussa on enemmän taikakaluja. Lisäksi reliikkejä voi vaihtaa suoraan metalleiksi jokaisen kentän lopussa.

Therion voi kantaa yhtä lyömäasetta, pistoolia loputtomalla lippaalla ja raskaampaa konetykkiä, joka kuluttaa suojakilven energiaa. Aseita voi vaihtaa ja päivittää jokaisella tallennuspaikalla. Lähes jokaisella lähitaisteluaseella voi silpoa tavallisimmat viholliset muutamalla iskulla, joten eroavaisuuksilla tappavuudessa ja kantamassa ei ole suurta merkitystä. Pelin loppupuolella avautuvat elinvoimaa imevät letkut kannattaa tosin jättää lojumaan varastoon, sillä imuteho on heikko, eikä ase toimi edes kaikkiin vihollistyyppeihin. Pyssyissä on paljon valinnanvaraa, ja jotkin pomot kaatuvat helpommin tietynlaisille ammuksille.

Itse tykästyin erityisesti siniseen liekinheittimeen, joka tekee sitä enemmän vahinkoa, mitä kauemmin liekki kärventää vihollista. Koska liekin kantama on lyhyt, valitsin kakkosaseiksi lonkeromiekan ja hakeutuvan lasersäteen. Taktikoinnista huolimatta jumitin muutaman pomon kohdalla lähes tunnin verran. Päivitysmateriaalien rajallisuuden takia tarinan aikana on mahdollista virittää tappiin vain muutama ase, joten tietyt pomot voivat aiheuttaa suuria ongelmia, jos parhaat aseet ovat väärän tyyppisiä. Ongelmallisia ovat erityisesti taistelut, joissa ruudulla teleporttailee useampi hahmo. Tapahtumien hahmottaminen on vaikeaa, kun pientä nykimistä aiheuttavia lasersäteitä luikertelee monesta ilmansuunnasta. Lisäksi diagonaalisesti ampuminen on vaikeaa pysähtymättä, ja vastaavasti monet viholliset hyökkäävät kimppuun niin nopeasti, että ensimmäinen kohtaaminen kaatuu lähes poikkeuksetta hitaisiin reflekseihin.

Pelissä on kuitenkin runsaasti helppojakin taisteluita, joissa jättikokoinen pomo tallustelee lähinnä paikallaan. Yleisesti ottaen pomojen designit ovat muutenkin onnistuneita ja yksityiskohtaisia, sillä joukossa on jättiläishyönteisten ohella muun muassa katkeroituneita robottisotilaita. Pomot toistavat vain muutamaa erilaista liikettä, joten jutun juoneen ei ole mahdotonta päästä kiinni. Peli myös yllättää pariin otteeseen lyhyillä ajoneuvokohtauksilla ja esimerkiksi hissitaisteluilla. Tasoloikkakohtausten kuolonloukut eivät taas ole lopulta erityisen ärsyttäviä, sillä ne sijaitsevat useimmiten välittömästi tallennuspisteen vieressä.

Mainittakoon vielä, että pelissä on tekstitykset monille eurooppalaisille kielille, joihin kuuluu myös suomi. Tekijöiden joukossa ei ole tiedettävästi suomalaisia, mutta ehkä metallimusiikin luvattu maa täytyi huomioida jotenkin, koska pelin hirviöt on revitty hevibändien levyjen kansista ja taustalla soi muutenkin viikinkimetalli. Käännöstyö on virheetöntä, mutta pitkät suomalaiset yhdyssanat maistuvat paikkojen ja aseiden niminä juustoisilta. Nappaankin tästä Tuhontuojan ja hyppään Susialukseeni odottamaan seuraavaa missiota.

Yhteenveto

Valfaris olisi voinut nousta vuoden yllättäjien joukkoon, jos siitä oltaisiin tehty puhdas metroidvania. Pomotaistelut ovat jo nyt yllättäviä ja hyvin metroidmaisia, contramaisen räiskinnän sopiessa kuvioon, mutta kartattomien kenttien välillä ei voi liikkua vapaasti etsimässä esimerkiksi ylimääräisiä reliikkejä, vaikka peli niiden keräämiseen kannustaakin. Jos tämä olisi mahdollista, voisi pelaaja kehittää useampia aseita ja valmistautua taisteluihin muutenkin kuin liikesarjoja ylös kirjoittamalla. Temaattisesti ja toiminnallisesti kaikki on kunnossa. Ehkä kaikki natsaa kolmannella yrittämällä?

Hyvää:
– Runsaasti erilaisia aseita ja vihollisia
– Tarkasti mietitty teema
– Musiikki ja yleinen metallifiilistely

Huonoa:
– Pelimaailma voisi olla yhtenäisempi ja avoimempi
– Pelaaja voi keskittyä vain muutaman aseen päivittämiseen
– Jotkin viholliset ovat turhan ärhäköitä