Arvostelussa Towa and the Guardians of the Sacred Tree

Voimalla kahdeksan rukouslapsen

Feodaaliajan fantasia-Japaniin sijoittuva Yasha: Legends of the Demon Blade yritti haastaa aiemmin tänä vuonna roguelike-pelien parhaimmistoon kuuluvaa Hadesta kehnolla menestyksellä. Sattumalta myös japanilaisella Browniesilla oli samanlaiset aikeet, ja vaikka Towa and the Guardians of the Sacred Tree pärjääkin kiireisenä roguelike-vuonna Yashaa paremmin vertailussa, jää sekin Hadeksen ja sen jatko-osan varjoon.

Shinjun kylä elää samannimisen jumalattaren ja hänestä syntyneen Towa-papittaren laupean suojeluksen alla. Kaikki on hyvin, kunnes ilkeä jumala Magatsu alkaa levittää miasmaa maan ylle. Sen mukana saapuvat magaori-hirviöt, jotka syövät maailmaa ylläpitävää manaenergiaa tuodakseen johtajansa kuolevaisten valtakuntaan.

Towa saa taivaallisena lahjana avuksi taisteluun pimeyden voimia vastaan pyhän miekan ja sauvan, ja kokoaa ympärilleen kahdeksan urheaa soturia ja siunaa heidät ikuisella elämällä. Lukemattomien kohtaamisen jälkeen voitto on jo käsillä, mutta Magatsu onnistuu viime hetkellä riistämään sen ihmisten ulottuvilta, ja lähettää niin sanotut ”rukouslapset” (prayer children) kaukaiseen paikkaan, ”missä aika päättyy”. Tappionsa jälkeen Towakin herää kylässä, jonka aika on pysähtynyt. Hän kuitenkin tietää kumppanusten elävän ja luottaa siihen, että nämä vielä löytävät tiensä takaisin ja tiimalasin hiekan saadaan taas valumaan

Erikoisena ratkaisuna Magatsu ja sota tätä vastaan jäävät juonellisesti melko varhain taka-alalle, ja painopiste siirtyy sankarikahdeksikon menneisyyteen, keskinäisiin suhteisiin sekä kyläläisten eri elämänvaiheiden seuraamiseen. Tarinassa otetaan välillä aikahyppyjä eteenpäin, ja vuodet tuovat mukanaan niin iloa kuin surua. Monissa peleissä hahmojen kuoleminen tuntuu aivan liian triviaaliselta, ja yleensä menehtyneet unohdetaan ennen kuin ruumis on kerennyt edes kylmetä. Towan tapauksessa näin ei kuitenkaan ole, vaan kuolemaa ja menetystä käsitellään poikkeuksellisen kauniisti.

Toinen yllätys on se, kuinka paljon kahdeksikon jäsenillä riittää keskusteltavaa pomotaistelujen jälkeisen nuotion äärellä. Jokaisella hahmolla on omat kahdenväliset juttunsa muiden kanssa, ja oletin aluksi, että tulen äärellä istuttaisiin loppuilta mykkänä muutaman sanan vaihtamisen jälkeen. Sen sijaan dialogia riittää yllättävän pitkäksi ajaksi, ja keskustelujen seuraamisesta tulee nopeasti jopa pelaamista kiinnostavampaa puuhaa.

Browniesilla ei päädytty juuri rikkomaan Hadeksen muovaamaa muottia. Pelaajan tehtävänä on tietysti selvitä hengissä luolastoista, joista voi löytää erilaisia apuja ja materiaaleja. Epäonnistuessa palataan takaisin lähtöruutuun, mutta mukaan tarttuneet resurssit saa pitää, ja niillä voi ostaa seuraava yritystä helpottavia aseita ja päivityksiä. Miekkojen takomiseen on liitetty turhahko rytmipeli, jossa hyvin pärjääminen vaikuttaa aseen potentiaaliin suotuisasti. Minipelin voi skipata, mutta tällöin lopputulos on hyvää suoriutumista huonompi.

Luolastojen sisältämät satunnaiselementit pidetään maltillisina. Kun pelaaja on tappanut huoneen kaikki viholliset, valitaan seuraava suunta kahdesta vaihtoehdosta. Joskus mukaan sotketaan erikoisovia, jotka johtavat yhteen kolmesta haastetyypistä. Palkinnot arvotaan, mutta huoneet, pomot ja muut viholliset vaikuttavat olevan samoja niin kauan, kunnes lopussa odottava pääjehu on päihitetty. Kun tämä on tehty ja tarinassa on ehditty tiettyyn pisteeseen, tapahtuu aikahyppy ja luolasto saa uuden visuaalisen ilmeen: vihreys voi vaihtua syksyn väreihin ja päivänvalo iltahämärään. Koska vaihtelua tapahtuu myös vihollisissa, ei alueita välttämättä tunnista myöhemmin samoiksi paikoiksi. Yhteensä alueita on kolme erilaista. Jokainen niistä on läpäistävä useamman kerran lopputekstit nähdäkseen.

Jokainen pelattava rukouslapsi on varustettu pitkällä ja lyhyellä miekalla, mutta jokainen käyttää niitä omalla tavallaan. Ketterä Mutsumi osaa tehdä wakizashillaan nopean edestakaisen loikkahyökkäyksen. Raskaanpuoleinen adoptioveli Bampuku taas pystyy varastoimaan voimaa ja suorittamaan laajalle alueelle iskevän mahalaskun. Valitettavasti valtaosalla hahmoista toinen aseista ja hyökkäystavoista on selkeästi toista hyödyllisempi, eikä peli rohkaise kunnolla käyttämään molempia, koska monet päivitysvaihtoehdoista ja -systeemeistä vaikuttavat vain yhteen miekkaan. Aseet kyllä hajoavat vihollisia tarpeeksi hakatessa, mutta kunto palautuu välittömästi takaisin pikavaihdoksella, joten käytännössä pelaajan ei tarvitse turvautua edes väliaikaisesti kakkosaseeseen. Kahden perusiskun lisäksi jokaisella hahmolla on mittarin täyttöä vaativa erikoisliikkeensä, joka tekee myös erikseen laskettavaa vahinkoa. Käytännössä kyseisestä liikkeestä on enemmän hyötyä aktivoinnin jälkeen noin sekunnin kestävänä suojana.

Taistoon käydään aina parina. Miekkailevaa päähahmoa kutsutaan tsurugiksi ja oletuksena tekoälyn ohjaamaa sauvasankaria kaguraksi. Towan luokse luolaston läpäisyn jälkeen lähetettävä kagura-toveri määrittää, mitä taikoja pelaaja pystyy käyttämään. Loitsuilla on viisi elementtityyppiä, joista jokainen hahmo hallitsee kaksi. Kummankin kategorian alta valitaan yksi taika kymmenestä. Vaikka vaihtoehtoja on määrällisesti paljon, on vain muutamasta niistä oikeasti iloa. Loitsuihin liittyy myös yksi turhauttava piirre, sillä kagura voi jumittua taikomisen ajaksi paikalleen, jolloin hahmo on täysin alttiina vihollisten hyökkäyksille. Kaguran terveyspisteiden putoaminen nollaan ei vaikuta kuin loitsuilla tehtävän vahingon määrään, mutta koska parivaljakko on linkitetty toisiinsa näkymättömällä ketjulla, johtaa huonosti ajoitettu loihdinta helposti myös päätaistelijan kuolemaan.

Towa and the Guardians of the Sacred Tree ei ole varsinaisesti vaikea peli, mutta epäonnistuneita yrityksiä kasaantuu huomattava määrä ihan vain siitä syystä, että pomot tekevät aivan liikaa vahinkoa. Välillä henki tuntuu lähtevän hipaisustakin. Ylimääräisiä elämiä saa hankittua lopulta useamman kappaleen, mutta niitä varten tarvitaan huomattava määrä harvinaisia materiaaleja. Pelaajan oma suoritus kärsii myös liian helposti siitä, jos taottu miekka ei satu olemaan paras mahdollinen. Itse antaisin pelaajan taitojen puhua enemmän roguelike-pelissä.

Yhteenveto

Se on harmillinen paikka, kun peli ansaitsee kehuja jostakin sen osa-alueesta, mutta kokonaisuutena lopputulos on kuitenkin keskinkertainen. Koin monta liikuttavaa hetkeä Shinjun kyläläisten elämänvaiheita seuratessa, mutta samojen luolastojen koluaminen kerta toisensa jälkeen herättää epämiellyttävämpiä tuntemuksia. Muutosyrityksistä huolimatta luolastojen kierrätyskertoja tapahtuu ainakin yksi liikaa, eikä yksinkertainen taistelusysteemi kanna kovin pitkälle. Towa and the Guardians of the Sacred Treen vikoja olisi paljon helpompi antaa anteeksi, jos peli olisi huomattavasti lyhyempi – jopa 30 tunnin mittaiseksi mammutiksi venyväksi tapaukseksi se toistaa aivan liikaa itseään.

Hyvää:
– Kyläläisten elämän seuraaminen
– Kahdeksikon väliset keskustelut
– Visuaalisesti nätti
– Erilaisia vihollisia on ihan kiitettävästi…

Huonoa:
– …mutta suurimmasta osasta niistä ei ole pelaajalle mitään vastusta
– Yleensä vain toinen pelihahmon miekoista on käytännöllinen
– Tietyt hahmot ovat huomattavasti parempia kuin toiset
– Pelaaminen muuttuu tympäiseväksi kauan ennen loppua
– Japanilaiset termit menevät länkkärillä välillä sekaisin