Arvostelussa Tiebreak+: Official Game of the ATP and WTA

Nollasta viiteentoista sadasosasekunneissa

Jos katsotaan maailman suosituimpien urheilulajien luetteloa, on monella niistä vähintään yksi virallinen liigalisenssipeli, joka saa uuden osan joka vuosi. Poikkeuksena ovat kuitenkin tennistä käsittelevät videopelisarjat, jotka tuppaavat jäämään määrittelemättömän mittaisille tauoille muutaman vuoden välein. Viime vuosina ns. kevyemmät Pongin perilliset ovat dominoineet genreä pitkälti Mario Tennis -sarjan johdolla, mutta kentällä on edelleen kysyntää hieman vakavammin itsensä ottavalle tennispelille. Lajin virallisilla ATP- ja WTA-ammattilisensseillä varusteltu Tiebreak+ pyrkii lyömään vaikeita palautuslyöntejä erityisesti 2K Gamesin Top Spin -tennissimulaatiosarjan suuntaan.

Jotta simulaatiomainen urheilupeli menestyisi, täytyy monen asian mennä nappiin. Pelkkä lajin koukeroiden ja kikkojen esitteleminen hampaat irvessä millintarkasti mallinnetuilla maailmanmestareilla ei riitä, vaan on tärkeää myös tarjota sille ns. tavallisen harmaalle massalle tarpeeksi koukuttava tai helposti omaksuttava peli, jotta suosio näkyy myös kassavirrassa ja verkkopalvelimien aktiivisuutena. Monet urheilupelisarjat ovat onnistuneet tasapainoilemaan simulaation ja videopeliviihteen välillä tarjoamalla pelaajalle erittäin laajat muokkausmahdollisuudet. Tällä osastolla ei Tiebreak+ osu kenttärajojen sisäpuolelle, vaan peli sortuu yliyrittämiseen simulaatiopuolella, eikä tarjoa minkäänlaisia vaihtoehtoja ihan vaan rentoa videopelitennistä etsivälle pelaajalle.

Kömpelöt kontrollit ovat Tiebreak+:n suurin kaksoisvirhe. Pelaajat liikkuvat pelikentällä todella raskaasti, huolimatta siitä, mitä numeroita lukee hahmon nopeusstatsien kohdalla. Liike on aina yhtä tahmeaa, pelasi sitten oikean elämän ykkösnimillä huippuominaisuuksineen tai minuutti sitten luodulla märkäkorvatason omalla hahmolla. Lyönneissäkään ei ole sen kummempaa eroa, ja kirjaimellisten tankkikontrollien myötä oikeanlaisten lyöntiasemien hakeminen on vaikeampaa kuin oikean elämän tenniksessä Grand Slamin voittaminen. Lyöntityyleihin lukeutuvat tietysti kaikki mahdolliset slaissit, lobit, rystyt ja yläkierteet, ja näppäinkomentojen osalta kaikki on pässinlihaa mitä tahansa muuta vakavampaa tennispeliä joskus pelanneille. Palloralleista ja lajin hienoudesta ei vaan pääse kunnolla nauttimaan, kun 90 % pallon palautukseen tarkoitetusta suoritteesta perustuu pelihahmon oikeaan kohtaan parkkeeraamiseen.

Kontrollien ohella pelaajalle suurin haaste on pelin tekoäly, joka antaa yhtä paljon armoa kuin Olli Rahnasto aikoinaan antoi armeijan leivissä pelanneelle Uunolle. Etenkin syöttöpeli on tekoälyhahmoilla sillä tasolla, että pelaajaa ei paljoa naurata, kun ykkössyötöt napsuvat sadan kilometrin tuntinopeudella ruutuun melkein yhtä monen prosenttiyksikön tarkkuudella. Myös vanhoista Mario Karteista tuttu kuminauha on tuotu ”onnistuneesti” Tiebreak+:n maailmaan, sillä omissa peleissäni taululla komeillut 40–0 muuttui kummallisen monta kertaa ja nopeasti tasatilanteeksi tekoälyvastustajan saadessa äkillisen virtuaalidopingpistoksen.

Tiebreakin suurin vahvuus löytyy jo pelin lisänimestä. Tennismaailman suurimmat mahdolliset lisenssit takaavat pelille erittäin laajan oikean elämän pelaajarosterin molemmilta sukupuoliolettamilta. Valikoima ulottuu tämän hetken maailman ykkösnimistä (Sinner, Alcaraz, Gauff) aina uransa ehtoopuolella oleviin pelureihin (Murray ja rokotteiden suuri ystävä Djokovic) asti, onpa mukaan mahtunut myös muutama takavuosien lajilegenda (Sharapova, Federer) tuomaan nostalgiahuumaa turnauksiin. Hahmomallit ovat myös yllättävän tarkat jopa eläkepäiviään odottavan Switchin kaltaisella konsolilla. Oikean elämän tennispyhättöjä on mukana useita, mutta jostain kumman syystä kaikki neljä suurinta tennisturnausta kenttineen loistavat poissaolollaan, mikä syö kieltämättä todella paljon fiilistä realismiin pyrkivässä urheilupelissä. Myös audiopuolella on paljon lisensoitua musiikkia, mutta mitään Billboardin ykkösnimiä ei kannata odottaa, sillä valikoima koostuu pikemminkin Spotifyn ”indie & alternative” -soittolistoilla pyörivistä nimistä.

Toinen Tiebreak+:n isoista vahvuuksista on eri pelimuotojen runsas määrä. Yksittäisten matsien ja turnauksien lisäksi mukana on kattava uramoodi, joka on pikemminkin omalta minipelikokoelmaltaan tuntuva tutoriaali, Novak Djokovicin nimeä kantava haastetila sekä tietenkin verkkopeli (no pun intended). Viimeksi mainitun toimivuutta en valitettavasti päässyt arvostelutilanteessa testaamaan, sillä peliseuraa löytyi servereiltä yhtä paljon kuin ulkokentiltä Suomesta keskellä lumisinta helmikuuta. Vaikka pelimuotoja on määrällisesti paljon, ei niiden pariin palaamiseen jää suurta hinkua yhden tutustumiskerran jälkeen, koska yleiselle pelituntumalle ei voi tehdä mitään.

Yhteenveto

Tiebreak+ ei ole kovin onnistunut suoritus. Paperilla se vaikuttaa pätevällä tennispeliltä hieman vakavampaa karvapallon läiskimistä hakevalle pelaajalle, mutta toteutus sakkaa huolella. Altavastaajien yllätysnousut viihdyttävät televisiosta oikean elämän pelejä katsellessa, mutta virtuaalimaailmassa ja vielä kehnojen kontrollien kanssa viihdearvo on päinvastainen. Olkoonkin sitten, että Tiebreakin lisenssien laajuus saa kenet tahansa tennistä seuraavan myhäilemään, paitsi tietty niiden ikonisimpien tennisturnausten puuttuessa listoilta. Switchille on julkaistu hyviäkin tennispelejä sen viiksekkään putkimiehen naamalla, ja jos Mario Tennis Acesin hankkiminen arveluttaa tässä vaiheessa konsolin elinkaarta, on vaihtoehtoja runsaasti myös Switch Onlinen retroportfoliossa.

Hyvää:
– Pelaajalisenssit
– Paljon eri pelimuotoja

Huonoa:
– Karmivan huonot kontrollit
– Tekoäly osaa olla inhottavan epäreilu
– Yrittää olla simulaatio siinä kuitenkaan onnistumatta
– Missä ovat Wimbledon, Australian ja US Open ja Roland-Garros?