Arvostelussa Super Smash Bros. Ultimate

Final Destination

Vuoden 2018 odotetuinta Switch-peliä saatiin odottaa vuoden loppuun asti. Kuukausikaupalla hypetetyn Super Smash Bros. Ultimaten slogan on ”Kaikki ovat täällä”, mikä tarkoittaa peräti 74 hahmon rosteria. Uusina tähtinä loistavat erityisesti huippusuositun Splatoonin Inkling-muksu, NES:n Castlevania-peleihin perustuvat Simon ja Richter Belmont sekä toivotut Metroid– ja Donkey Kong -pahikset Ridley ja K. Rool. Paluun tekee myös joukko Melee- ja Brawl-suosikkeja, joita ei olla nähty hetkeen. Ultimate ei ole kuitenkaan mikään muutaman vuoden takaisen Wii U:n Smashin porttaus kourallisella uusia tappelijoita, vaan eeppinen lisänimi lunastetaan myös pienillä pelimekaanisilla uudistuksilla, jotka tekevät pelistä ehkä sarjansa hauskimman pelattavan pelaajan taitotasosta riippumatta.

Aluksi hahmovalikoima näyttää surkealta, sillä käytössä on vain samat kahdeksan taistelijaa, jotka olivat avoinna myös sarjan ensimmäisessä osassa heti. Vaikka kaikki pelimuodot ja kentät, joita on yli 100 erilaista ovat suoraan pelattavissa, kannattaa Ultimatea tahkota ensin muutama päivä itse, ennen kuin Switchin vie illanistujaisiin tai lanitapahtumaan. Hahmojen avaaminen on itsessään melko helppoa, sillä kriteerit täyttyvät joko pelaamalla 10 minuuttia tai käymällä läpi yksinpelitilojen valmiiksi määriteltyjä polkuja, mutta turhauduin itsekin muutaman tunnin liian pitkään kestävään pakolliseen pahaan. Keskivertopelaaja voi myös joutua yrittämään bottien heittämiä haasteita useampaan otteeseen. Super Smash Bros. 3DS:ssä ja Wii U:ssa lukittuja hahmoja oli vain maltilliset 16 kappaletta.

Pelatessa kertyy myös kultakolikoita, joilla voi ostaa uutta musiikkia ja uudessa seikkailutilassa tärkeässä roolissa olevia spiritejä. Musiikkia pelissä todellakin riittää, sillä putkeen kuunneltuna soundtrackilla on mittaa yli vuorokauden verran. Nintendon omien ykkössarjojen lisäksi silkkihansikkain on kohdeltu etenkin Castlevaniaa, Mega Mania ja Street Fighteria. Useimpien kenttien taustalle on ehdolla soimaan kymmeniä erinomaisia kappaleita. Onneksi myös Animal Crossing -kenttien hitaat tunnelmanlatistajat on korvattu Ultimatessa menevämmillä remikseillä.

Perinteisten Smash-matsien asetukset huomioivat niin räjähdyksistä ja kaaoksesta innostuvat kasuaalipelaajat kuin miehestä mittaa ottavat tappelupelipuristitkin. Fanien antamaa palautetta on selvästi kuunneltu, sillä sääntöviidakosta saa nyt päälle tai pois esimerkiksi automaattisesti latautuvat Final Smash -erikoisliikkeet ja kenttien liikkuvia elementtejä koskevat rajoitukset. Jälkimmäinen asetus vähintään tuplaa kilpailulliseen pelaamiseen sopivat kentät. Hauska idea on myös mahdollisuus valita yhteen otteluun kaksi eri tasoa, jotka vaihtuvat lennosta tietyn ajan kuluttua. Tuttuun tapaan myös mähinöintiä maustavien esineiden jakeluun voi vaikuttaa. Sääntöpaketteja voi tallentaa muistiin, joten valikoita ei tarvitse rullailla läpi jokaisella pelikerralla uudelleen.

Itse taistelukentällä toiminta rullaa sulavasti. Ainoastaan kahdeksan Ice Climbers -parin hyppiminen ruudulla pudottaa hieman ruudunpäivitystä, mutta ei mitenkään pelikelvottomalle tasolle. Kannettavassa tilassakaan pelatessa ei tingitä muusta kuin resoluutiosta. Ohjaimeksi kelpaavat Switchin Joy-Conit, Pro-kapula ja GameCube-ohjaimet, jotka saadaan Switchin telakkaan kiinni myös Wii U:lla toimivan adapterin avulla. Ultimaten tempo on yleisesti ottaen edellistä osaa kiihkeämpi, sillä hahmot juoksevat ja lentävät kentältä ulos nopeammin, hyökkäämisen ollessa myös kannattavampaa suojan ollessa heikompi. Pelkästään edestakaisin juoksentelu on raskaammillakin körmyillä todella nautinnollista. Aivan kaikkia GameCuben Super Smash Bros. Meleessä esiintyneitä sorminäppäryyttä vaativia kikkoja ei Ultimatessa ole mukana, mutta ei Ultimate niitä enempää olisi mielestäni kaivannutkaan. Pelissä on varsin monipuolinen harjoittelutila, mutta piilossa olevat tutoriaalit rajoittuvat muutamaan videoon ja tekstipalkkeihin.

Smash-tiloihin on lisätty vähän liian yksinkertaisen turnaustilan vierelle lautapelimäinen yksi vastaan yksi -pelimuoto Smashdown, jossa hahmovalinnan kanssa pitää taktikoida, sillä samaa taistelijaa voi käyttää vain kerran. Toinen erinomainen lisäys on Squad Strike, jota voi pelata joko yksin tai joukkueena. Kumpikin pelimuoto perustuu fanien aiempiin peliin luomiin leikkimielisiin sääntöihin. Squad Strike muistuttaa paljon käytännössä kilpapelaajien tuntemaa Crew Battlea, jossa erän voittanut pelaaja jatkaa samalla hahmolla ja elämillä. Pelimuotoa voi pelata myös siten, että hahmo vaihtuu yhden matsin aikana aina elämän menettäessä.

Adventure Mode ja Spirit Board ovat uusia yksinpelitiloja, jotka löytyvät suoraan päävalikon aloitusikkunasta vihreän Spirits-bannerin takaa. Adventure Modessa keskitytään todellakin ”seikkailuun”, sillä tarinaa ei riitä kuin muutaman välianimaation ajaksi, joista pelin trailereita katselleet ovat nähneet jo puolet. Hämärä valon jumala Galeem päättää eräänä päivänä tuhota universumin ja onnistuu muuttamaan kaikki paitsi Kirbyn haahuileviksi haamuiksi. Maailmanpelastusmatka aloitetaan Kirbyllä, mutta hahmogalleria tietysti laajenee koko ajan. Molemmissa pelimuodoissa suoritetaan jollain tapaa henkiolentoihin liittyviä tehtäviä. Esimerkiksi Street Fighter -spiritejä vastaan tapellaan aina Stamina-säännöillä, jolloin vahinkoa ilmaisevat prosentit muuttuvat energiapalkiksi. Henkiolentona toimiva esikuva on korvattu tietysti parhaiten toimivalla Smash-vastineella. Naureskelin hieman Breath of the Wildin Guardianeja imitoivalle jättimäiselle R.O.B.-robotille ja Mario Paintin Fly Swatter -haasteen minikokoisille Pit-enkeleille, jotka toimittivat hyttysten virkaa. Vastaavia neronleimauksia on pelissä kymmeniä, ja välillä vastaan tulee myös yllättäviäkin vieraita spirit-muodossa.

Parikymmentä tuntia kestävässä Adventure Modessa haasteet on sijoiteltu haarautuvalle maailmankartalle, mutta Spirit Boardin missiot vaihtuvat jatkuvasti. Kartalla on joitain paikkoja, joiden saavuttaminen vaatii tietynlaisen spiritin. Neljään väriin jaetut spiritit muokkaavat myös taistelijoiden ominaisuuksia. Etenkin neljän ja viiden tähden haasteissa tai Hard-vaikeusasteella pelatessa värillä ja spiritin tasolla on väliä. Adventure Moden seikkailun viehätys kuitenkin hieman laskee, sillä esimerkiksi sähköshokkeja antavan lattian sisältävässä tehtävässä auttava henki sijaitsee useimmiten viereisessä ruudussa. Spirit-gallerian on tarkoitus ilmeisesti korvata aiemmista peleistä tutut pokaalit, mutta pelkät taidekuvat eivät ole yhtä kiinnostavia kuin kolmiulotteiset mallit, ja lisäksi henkien ensiesiintymisistä kertovat taustatiedot puuttuvat kokonaan!

Perinteisiä Classic- ja peräkkäisiä vihollisia tauotta vastaan lähettäviä Mob Smash -pelitiloja voi pelata yksin tai yhdessä kaverin kanssa samalla konsolilla. Jokaisella hahmolla on oma teemoitettu, kymmenisen minuuttia kestävä Classic-läpijuoksunsa. Classic ei myöskään pääty aina kohtaamiseen Master Handin kanssa, sillä muun muassa The Legend of Zelda-, Kirby- ja Monster Hunter -sarjoista on tuotu uusia loppupomoja, jotka tosin esiintyvät myös Adventure Moden puolella. Suosittelen kokeilemaan erityisesti Mega Manin, Marthin ja Ryun lyhyitä tarinoita. Myös Classic Modea pelaamalla on mahdollista avata hahmoja ja Spirit Boardilla auttavia esineitä. Kaksi vanhaa suosikkia: Break the Targets ja Home-Run Contest ovat kuitenkin poissa. Classic Modeen sisällytetty, aina samanlainen esterata ei ole mitään verrattuna maalitaulujen murskaamiseen tai hiekkasäkin lyömiseen kiertoradalla.

Pelimuotoja olisi voinut olla useampi myös nettipelin puolella. Verkossa on mahdollista vain katsoa tallenteita tai käydä otteluita kahden, kolmen tai neljän pelaajan välillä, mutta onneksi säännöt saa määrittää vapaasti. Pelissä ei ole virallista pelaajarankingia, mutta pikapelissä vastustajia etsitään taitotasoa mittaavien GSP-pisteiden ja etäisyyden perusteella. Kauempana asuvien pelaajien kanssa painiminen onnistuu Battle Arena -nimissä auloissa. Verkkoviivettä ei ole oikeastaan yhtään vähempää kuin Wii U:lla. Kaikki osanottajat kärsivät, jos yhdelläkin pelaajalla on huono yhteys, eikä sen tasoa voi tietää ennen ottelun alkua. Erikoista, sillä Bandai Namcolla pitäisi olla runsaasti päteviä insinöörejä töissä muun muassa Tekkenin ja Soul Caliburin verkkopuolen toteutuksen perusteella, ja Nintendokin tekee monia asioita paremmin saman alustan Armsin ja Mario Tennis Acesin kanssa.

Yhteenveto

Jokaisen Smash Bros. -pelin ohjauksesta vastanneen Masahiro Sakurain mielestä Ultimate voisi olla sarjan viimeinen osa, ellei sitten Nintendo tule jossain vaiheessa toisiin ajatuksiin ja tilaa uutta rahasampoa. En oikeastaan keksi itsekään, mitä uutta ja ihmeellistä peliin voisi enää lisätä. Kaikki Nintendon kuuluisimmat tähdetkin ovat jo Ultimatessa, ja peliin on tulossa vielä ainakin kuusi DLC-taistelijaa lisää. Tekoälyyn ja yksinpelikampanjaan käytettyjä resursseja oltaisiin voitu ohjata vähän enemmän netti-infrastruktuuriin. En ihmettelisi lainkaan, jos Ultimate saisi päivityksiä vielä viiden vuoden päästäkin – niin suuri merkitys Super Smash Brosilla on Nintendo-konsolin myynteihin. Ultimaattinen osa ehti jo rikkoa Nintendo-pelien julkaisuviikon myyntiennätykset.

Hyvää:
– Ottaa huomioon erinomaisesti erilaiset pelaajat
– Stage Morph ja Hazards-asetukset
– Hahmoilla liikkuminen
– Classic Modessa ja Spirits-haasteissa on käytetty mielikuvitusta

Huonoa:
– Suositut minipelit puuttuvat
– Nettipeli voisi olla monipuolisempi
– Seikkailutila on pitkä ja kunnollista juonta vailla