Arvostelussa Steel Assault

Kertakäyttöistä metallia

Melkein seitsemän vuotta sitten Kickstarter-projektina käynnistynyt Steel Assault on vihdoin valmistunut. Indiekehittäjien 8- ja 16-bittisiä makuja yhdistelevän toimintapelismoothien ainesosina on käytetty muun muassa vanhan koulukunnan Castlevanioita, Mega Man -pelejä, ripaus Capcomin kulttisuosikki Bionic Commandoa sekä Neo-Geon legendaarisia kolikkopeliklassikoita. Pelissä on kuitenkin yksi valtaisan suuri vika, josta lisää myöhemmin mutta nyt on arvostelutekstin kirjoittajan aika laittaa sekuntikello päälle ja katsoa meneekö tekstin kirjoittamiseen kauemmin kuin Steel Assaultin läpäisyyn. Aika… alkaa… nyt!

Pelin juonen läpikäymiseen ei tarvitse tuhlata kallisarvoisia sekunteja. Postapokalyptisessa maailmassa elää suuri ja paha tyyppi, joka haluaa robotteja ja kyberninjoja täynnä olevan armeijansa voimin valloittaa planeetan. Pelaajan ohjastama Taro Takahashi pitää taas huolta siitä, ettei moinen suunnitelma toteudu. Pelin visuaalisesti erittäin hienojen pomotaisteluiden välissä on jonkin verran dialogia eri hahmojen välillä, mutta nämä pätkät ovat tarinankerronnaltaan yhtä syvällisiä kuin Marion ja Bowserin keskinäiset ääntelyt Mario-peleissä, vaikka kehittäjät yrittävät luoda jonkinlaista jännitystä.

Täysin ilman kättä pidempää ei pelaajan tarvitse maailmanpelastusoperaatiolle lähteä. Taron varusteisteiden joukosta löytyy Draculan pahin painajainen ruoskan muodossa, ja koska ollaan kaukaisessa tulevaisuudessa, on ruoska tietysti turboahdettu sähkövirralla. Jokaiseen ilmansuuntaan iskeytyvä sähköruoska on pelin eniten käytetty esine, sillä vihollisten läiskimisen ohella sillä pystyy myös tuhoamaan ilmassa leijuvia heiveröisiä ammuksia. Virtapiiskaa pystyy myös hetkellisesti parantelemaan, jolloin sähkövarauksen voi ampua kauemmaksi.

Työkaluihin kuuluu myös astetta kekseliäämpi kiipeilyvaijeri. Nappia painamalla Taro ampuu molemmille puolille venyvän vaijerin, joka kiinteisiin kohtiin kiinnittyessään jättää pelaajan roikkumaan paikoilleen, mutta antaa myös mahdollisuuden ponnistaa korkeammalle tai liikkua varovaisesti sivulta toiselle. Kyseinen lelu on ehdottomasti pelin hauskin innovaatio, mutta auttamattoman vähän käytetty sellainen. Steel Assaultin pelaamisen jälkeen muiden 2D-tasoloikintojen pelaaminen vaatii hieman totuttelua, kun rotkoon pudotessa ei voikaan enää pelastautua vaijerin avulla.

Pelihahmon liikerepertuaariin lukeutuu myös tuplahyppy sekä muutaman i-framen antava liuku, josta on apua silloin, kun ruutu on niin täynnä ammuksia että heikompia hirvittää. Laatikoista voi kaivaa lisäksi suojakilpiä ja ylimääräisiä osumapisteitä, mutta siinä se. Huomattavasti suuremmalla power up -valikoimalla olisi peliin saatu hieman lisää laajuutta ja vaihtelua. Tällaisenaan toiminta jää valitettavan yksipuoliseksi.

Pelin visuaalinen puoli on mainio yhdistelmä 8- ja 16-bittistä maailmaa. Pelihahmo itsessään näyttää kuin suoraan Nintendon harmaan matolaatikon sisältä karanneelta, mutta vihollisten jättimäiset ja yksityiskohtaiset mallit sekä pikseligrafiikalla tehdyiltä mangasarjiksilta näyttävät välianimaatiot tuovat mieleen SNES:n ja Master Systemin kulta-ajat. Hauskana kuriositeettina Steel Assault näyttää uudenkarhealla 4K-televisiollakin vanhanaikaiselta, sillä tekijät ovat yrittäneet tavoitella vanhojen putkinäyttöjen rakeisuutta erillisellä filtterillä ja 4:3-kuvasuhteella.

Peli itsessään pyörii sulavasti niin televisiossa kuin käsikonsolimoodissakin, eivätkä edes hektisimmät toimintakohtaukset hidasta ruudunpäivitystä missään vaiheessa. Koska myös kontrollit ovat kunnossa, menevät kaikki Game Over -ruudun näkemiset aika lailla pelaajan piikkiin. Audiopuolellakin on onnistuttu, sillä taustalla kuullaan runsaasti teemaan sopivaa sankarirockia ja meheviä räjähdysääniä. Silmä- ja korvakarkkia ei kuitenkaan riitä loputtomiin.

Steel Assault on auttamattoman lyhyt kokemus. Osaava kaveri läpäisee pelin vaikeimmallakin vaikeustasolla parissa tunnissa. Kokeilin testimielessä myös helpointa vaikeusastetta, joka muutti pelin puolituntiseksi puristukseksi. Minkäänlaista uudelleenpeluuarvoa ei ole, sillä viitisen kenttää käsittävän yksinpelikampanjan lisäksi hupia riittää vain tasan tarkkaan viiden minuutin tutoriaalista, sekä yhden lisäelämän kolikkopelimoodista. Kannattaa siis toden teolla puntaroida, kuinka paljon pitää vanhan hyvän ajan toimintapelailusta, sillä kovin montaa pelituntia ei 13 eurolla saa.

Yhteenveto

Steel Assault on kuin herkullinen pikaruoka. Se on erittäin herkullista silloin kun sitä syö, mutta herkutteluhetki jää lyhykäiseksi pienen annoskoon takia. Pelattavuus itsessään on parasta A-luokkaa, mutta kaikki sisältö on nähty jo yhden illan aikana. Onkohan ilmaisen DLC:n toivominen täysin turhaa?

Arvosteluteksti tuli näköjään valmiiksi noin tunnissa. Meni siis kauemmin kuin läpipeluukerrassa helpoimmalla vaikeustasolla.

Hyvää:
– Pelattavuus toimii kuin luotijunan vessa
– Audiovisuaalisesti loistava

Huonoa:
– Aivan liian lyhyt