Arvostelussa Starship Troopers: Ultimate Bug War

Ainoa hyvä ötökkä on kuollut ötökkä

On vaikea vetää yhtä ja selkeää johtopäätöstä siitä, onko Robert A. Heinleinin romaani Starship Troopers militarismin ihannointia, satiiria vai näkemys siitä, millaisiin äärimmäisyyksiin ihmiskunta on valmis turvatakseen selviytymisensä. Kirjaan löyhästi pohjautuva ja sitä varmasti tunnetumpi Paul Verhoevenin ohjaama Universumin sotilaat ei taas jätä lainkaan arvailun varaa sille, että onko kyse fasismin pilkkaamisesta vai ei. Elokuva on vuosien varrella kääntynyt jo useammaksi fps- ja reaaliaikastrategiapeliksi. Nyt kranaattinsa kekoon heittää Dotemu, joka on värvännyt Starship Troopers: Ultimate Bug Warin kehittäjäksi Warhammer Warhammer 40,000: Boltgunista tunnetun Auroch Digitalin.

Mikä olisikaan parempi tapa rekrytoida lapsia tulevaisuuden taistelukentille, kuin esitellä näille ihmiskunnan sankareiden urotöitä videopelin kautta. Starship Troopers: Ultimate Bug War on siis universumin sisälle sijoittuva ”propagandapeli”, joka laittaa pelaajan kersantti Sammy Dietzin kenkiin, jolle sodasta tulee henkilökohtaista tämän ystävän tullessa surmatuksi assasiiniksi ristityn öttiäisen toimesta.

Tarina on paperinohut, mutta parin tehtävän välein pelaajaa ilahduttavat selkeästi kieli poskessa kirjoitetut live action -välivideot, joissa esiintyy myös Verhoevenin sovituksesta tuttu, mutta vanhempi ja monien taistelujen karaisema Johnny Rico, jonka rooliin Casper Van Dien palaa. Nämä kohtaukset eivät ehkä ole yhtä purevia kuin lähdemateriaalissa, mutta nostavat hymyn herkästi naamalle yliampuvalla tyylillään.

Alle viidessä tunnissa läpäistävässä kampanjassa päästään listimään kasoittain hyönteisiä joko elokuvassa vilahtaneissa tai ohimennen mainituissa paikoissa, kuten Zegema Beachin lomaparatiisissa ja tuhoutuneen Buenos Airesin raunioissa. Kentät ovat avoimia ja pelaaja saa suorittaa toimeksiantoja haluamassaan järjestyksessä. Ajoittainen vipujen vääntely ja kasapanoksen asettaminen liikkuvan kenttätykin virkaa ajavien plasmaötököiden selkään ei kuitenkaan peitä sitä, että peli toistaa pitkälti samaa kaavaa, eivätkä tehtävät oikein erotu toisistaan.

Suoraviivaisuus ei ole varsinaisesti huono asia, koska kuoleman kylväminen on mielekästä puuhaa päräyttävien ääniefektien ansiosta. Pyssyvalikoima ei ole kuitenkaan kovin erikoinen, sillä tuhon välineinä toimii kasa tavallisia automaattiaseita, kivääreitä sekä muutama raskaampi lelu, kuten liekinheitin. Avuksi on tarjolla myös liuta erilaisia ilmaiskuja ja kärventävän lasersäteen kaltaisia erikoishyökkäyksiä. Aina kasan ötököitä listittyään taivaalta voi kutsua tarvikelastin, johon sisältyy parannuspaketti ja satunnaisesti arvottuja aseita. Välillä päästään myös mechan puikkoihin, mutta sekään ei lopulta ole niin jännittävä kapistus kuin voisi olla.

Switch 2:n Joy-Coneilla pelatessa tähtäystuntuma on hieman kankea. Etenkin pienempien kohteiden kanssa sihtiä on hankala saada kohdalleen, joten turhat kuolemat ovat ainakin aluksi mahdollisia. Peli on kuitenkin helpohko ja tallentaa voi milloin tahansa. Switch 2:n hiiriohjaukselle on tuki, mutta harmillisesti gyrolle ei, vaikka siitä olisi suuri hyöty tähtäyksen hienosäätämisessä.

Jalkaväen saappaat voi vaihtaa myös assassiinin neljään rajaan ötököiden omassa irrallisessa minikampanjassa. Valinnanvapaus on hyvä juttu, koska kyseinen bonus tuntuu täysin päälleliimatulta. Jokaisessa kuudessa kentässä on sama tavoite: tuhoa riittävästi rakennelmia ja vihollisia ympäri kenttää, kunnes voitat. Ja koska niveljalkaisen raivon kohteeksi jäävät pikemminkin elottomat rakennukset kuin ihmiset, pysyy hurmeen määräkin yllättävän alhaisena. Pelatessa herää epäilys siltä, että ötökkätehtävät on suunniteltu lopullisesta versiosta puuttuva moninpeli mielessä, eikä niinkään yksinpeliä varten.

Salamurhaajan luulisi liukuvan sulavasti pitkin taistelukenttää, mutta liikehdintä on takkuilevaa ja niin on myös pelin suorituskyky näiden tehtävien aikana. Pääpeli vielä pyörii toisiksi viimeistä tehtävää lukuun ottamatta siedettävän tasoisesti, mutta möttiäistä ohjatessa peli nykii jatkuvasti, mikä ei tee samaa ja tylsää kaavaa toistavista kentistä yhtään mielekkäämpiä. Mikään graafisesti vaativa tapaus Ultimate Bug War ei ole, sillä ulkoasullisesti pelissä retroillaan 2000-luvun alun hengessä.

Yhteenveto

Jos vanhojen klassikoiden uudelleenlämmittelyt jätetään laskuista, eivät Nintendo Switch -pelaajat ole varsinaisesti päässeet nauttimaan retrohenkisten ensimmäisen persoonan yksinpeliräiskintöjen uudesta tulemisesta samaan tapaan kuin PC-jäärät, vaikka alustalle onkin julkaistu muutamia onnistuneita teoksia, kuten Dusk, Prodeus ja Postal Brain Damaged. Ultimate Bug War ei ole niin tasokas peli, että se ansaitsisi tulla mainituksi Switch 2:n vastaavalla listalla. Äärimmäisenä tuholaistorjujana toimiminen on kampanjan lyhyestä kestosta huolimatta ihan viihdyttävää, mutta nytkähtelevänä hyönteisenä pelaaminen on vain pillerinpyörittäjä kautta viisi -kokemus. Vaikka Verhoevenin elokuva olisikin lähellä sydäntä, suosittelen odottamaan Ultimate Bug Warin Switch 2 -version tapauksessa teknisten ongelmien korjaamista ja eShopin seuraavaa alennuskampanjaa.

Hyvää:
– Näytellyt välinäytökset
– Aseista lähtee tyydyttävä pauke
– Asetus, jolla saa loputtoman määrän panoksia pyssyihin

Huonoa:
– Tekniset ongelmat
– Ötökkäkampanjaan käytetyt resurssit olisi voinut kohdentaa paremmin