Arvostelussa Songbringer

Kosmista noituutta

Nathaniel Weissin yhden miehen studiossa syntynyttä Songbringer-peliä mainostetaan The Legend of Zelda ‑tribuuttina. Linkit etenkin ensimmäiseen Zelda-seikkailuun ovat huomattavissa helposti, sillä esimerkiksi miekka löytyy heti ensimmäisen ruudun yläkulmassa sijaitsevasta luolasta. Linnoituksia kolutaan elämäpalkkia kasvattavien sydä… ei vaan kulmahampaiden toivossa, ja kaupoissa myydään kolmea hyödyllistä esinettä rupioi… anteeksi, timantteja vastaan. Rivivihollisten virkaa toimittavat Octorok-mustekalat on vaihdettu norsuiksi, ja pimeissä onkaloissa viihtyvät ärsyttävät pienet lepakot ovat saaneet uuden maalipinnoitteen. Kaljupäisiä viisaita vanhuksia ja suippokorvaisia haltioita pelissä ei sentään nähdä. Jotain omaakin Songbringerissä toki on, vaikka aluksi siltä ei vaikutakaan.

Alkuteksteissä esitellään pelin nimikkoavaruusemoalus, jonka lähettämä tutkimusryhmä joutuu tekemään pakkolaskun ihmissivilisaation hylkäämälle Ekzera-planeetalle. Lyhyen scifi-intron jälkeen päähenkilö Roq herää inhorealistisen Jib-robottikumppaninsa kanssa fantasiamaailman rannikolta, mutta muita kollegoita ei näy mailla halmeilla, eikä yhteys Songbringerin ohjaamoon vaikuta toimivan. Tilanne muuttuu vielä astetta uhkaavammaksi, kun selviää, ettei planeetalla tallustele ainoastaan harmittomia villieläimiä vaan myös lohikäärmeitä ja vuohidemoneita.

Pelin maailmankartta generoidaan tallennustiedoston kuusikirjaimisen nimen perusteella, joten läpipeluuoppaista ei ole hyötyä, elleivät pelaajat käytä samaa yksilöllistä luontikoodia. Sataprosenttisen satunnaisia kartat eivät ole, sillä luolastojen määrät, pomovastustajat sekä tarinallisesti merkitykselliset ruudut ovat samoja pelikerrasta huolimatta. Linnoitukset ovat numeroituja, mutta niitä ei ole pakko suorittaa yhdessä tietyssä järjestyksessä. Pelaaja voi läpäistä ensimmäiseksi vaikkapa neloslinnan, kunhan Roq vain omistaa oikeat ovet avaavat välineet. Maailma vastaa kooltaan aikalailla ykkös-Zeldaa, ja sokkeloissa huoneita on maltilliset parikymmentä kappaletta. Kulkureitillä voi olla esteenä esimerkiksi klassisen zeldamaisesti kivipylväs, jonka saa raivattua pois tieltä ainoastaan pommilla, joka löytyy taas todennäköisesti jostain alkupään temppelistä. Jibin ja NPC-hahmojen hienovaraiset vinkit sekä kaupoissa myytävät tutkat ohjastavat pelaajaa tarvittaessa oikeaan suuntaan.

Kaikki esineet ja kikat eivät onneksi ole suoria hiilikopioita Linkin asearsenaalista, sillä esimerkiksi bumerangi on korvattu astetta mielikuvituksellisemmalla silinterihatulla, jolle on saatavilla vielä piilotettuja ominaisuuspäivityksiä. Toinen kiinnostava esine on jalokivi, jonka tuoma pyrähdyskyky auttaa selviytymään aggressiivisten vihollislaumojen keskellä. Diagonaalista syöksyä voi käyttää myös joidenkin huoneiden suoraan ohittamiseen, mutta tiettyjen asioiden tekemättä jättäminen vaikuttaa myös hieman loppuratkaisuun. Umpikujalta näyttävissä paikoissa ratkaisu selviää useimmiten Roqin meditointikyvyn avulla, jonka kautta välitetään tiettyjen maamerkkien kohdalla myös lyhyitä tarinoita Ekzeran myrskyisästä historiasta.

Hyrulen arkkitehtien suosimia kytkimien paineluun ja laatikoiden siirtelyyn liittyviä pulmia on Songbringerissä yllättävän vähän, sillä ruudun tyhjentäminen vihollisista riittää porttien avaamiseen useimmissa paikoissa. Toimintaosuuksissa Songbringer peittoaakin 2D-Zeldat. Pomotaisteluissa ei ehdi juuri hengähtämään, sillä isokokoisimmatkin järkäleet liikkuvat aktiivisesti kentällä. Kovimmat korstot kestävät useita kymmeniä ladattuja miekaniskuja. Kolmen kulmahampaan köyhä Roq ottaa aluksi helposti pataan, mutta peli helpottuu paljon parin asepäivityksen ja lisäenergian myötä. Kuolema palauttaa joko taistelun alkuun, luolan suuaukolle tai edelliselle tallennusruudulle. Tallennuspaikkojen ja luolastojen välillä on mahdollista pikamatkustaa teleporttikyvyn avulla. Minkäänlaisia latausruutuja ei tarvitse katsella.

Omaan makuuni Songbringerissä on Zelda-symboliikkaa ja fantasialarppausta hieman liikaa. Peli on visuaalisesti kiinnostavimmillaan silloin kun ruudulla pyörii jokin luonnonilmiö, avaruussukkuloita tai hohtavia planetoideja. Seikkailun ensimmäisellä puoliskolla valtaosa ajasta vietetään masentavan pimeissä temppeleissä, joissa hämminkiä aiheuttavat ainakin ensimmäisellä pelikerralla turhan samankaltaisesti väritetyt pikselipylväät. Onneksi osa luolastoista sijoittuu myös metsä- ja tieteisympäristöihin. Ääniraita koostuu avaruuspörinästä ja ihan tarttuvista taistelujytkytyksistä, mutta kappaleita voisi olla enemmänkin kuin kourallinen.

Songbringer on kuin luotu speedrunnaajille, sillä runsaiden reittivaihtoehtojen lisäksi pelissä on sisäänrakennetut Any%- ja 100%-ennätyslistat. Ensimmäisellä pelikerralla aikaa kului minulla vajaat seitsemän tuntia, mutta mahdollisuus maagisen yhden tunnin haamurajan alittamiseen jäi kolkuttelemaan takaraivoon. Maksimipisteitä tavoitteleville pelaajille on tarjolla yhden elämän pelimoodi. Ennätysjahtaajien kannattaa tutustua myös WIZARD-koodilla luotuun karttaan. Peliä voi myös pelata paikallisesti kahdestaan vaikkapa pelkästään kahden Joy-Conin voimin, jolloin ykköspelaaja ohjastaa Roqia ja kakkonen Jibiä tai muita sivuhahmoja. Kakkosviulun soittaminen ei ole mitenkään erityisen kiinnostavaa puuhaa, sillä tekoäly kerää kukistettujen otusten tiputtamat tavarat talteen jo valmiiksi kiitettävällä tehokkuudella eikä apurien hyökkäyksistä ole kuin kutittamaan vihollisia.

Yhteenveto

Songbringeriä ei olisi olemassa ilman The Legend of Zeldaa, mutta yhden miehen projektiksi peli on oikein vaikuttava tapaus. Eritasoiset pelaajat on otettu huomioon erinomaisesti, vaikka peli eteneekin toiminta etusijalla. Weissin originaalit ideat ja hahmodesignit erottuvat joukosta, mutta futurismilla ja demoneilla olisi voinut hullutella paljon enemmän pesäeron tekemiseksi Japanissa luotuihin aikakirjoihin.

Hyvää:
– Tukee useita erilaisia pelityylejä
– Tiivistunnelmaiset taistelut
– Hahmojen letkautukset

Huonoa:
– Uniikkeja ideoita enemmän vasta lopussa
– Näyttää välillä liian sekavalta ja suttuiselta