Arvostelussa Shantae and the Seven Sirens

Henkien löytämä

Shantae-puolihenki on kalifornialaisen WayForwardin yksi tunnetuimmista hahmoista. Game Boy Colorilla käynnistynyt sarja juhli hiljattain 3 miljoonan myydyn kappaleen rajan ylittymistä. Kuin tilauksesta merkkipaalua juhlistamaan ilmestyi myös sarjan viides osa. Ennen konsolijulkaisua Shantae and the Seven Sirens tuotiin vähällä huomiolla Apple Arcade ‑palveluun, mutta erikoisena kaksiosaisena julkaisuna. Shantae-pelit ovat tarjonneet perinteisesti pätevää toimintaloikintaa, joten viidenneltä osalta sopii toivoa vähintään samaa. Mutta toteuttaako henki toiveen tällä kertaa?

Tuoreimmassa pelissä Shantae matkaa uusiin maisemiin. Kuvankauniilla lomasaarella pidetään puolihenkifestivaalit, joille nimikkohahmo on kutsuttu esiintymään. Hengettären kaverit saavat ilmaisen majoituksen täysihoidolla, joten muitakin aiemmista peleistä tuttuja naamoja nähdään ruudulla. Ensimmäisissä harjoituksissa viisi muuta puolihenkeä katoaa kuitenkin mystisesti, joten sankarittaren on sukellettava saaren alla piilevään kaupunkiin etsimään maagisia tovereitaan. Pelastusretkeä vaikeuttavat pelin nimessä mainitut seitsemän seireeniä, ja matkan varrella törmäillään myös vanhaan kunnon arkkiviholliseen, Seitsemää merta seilaavaan merirosvokapteeni Risky Bootsiin. Vaikka viittauksia vanhoihin peleihin riittää, eivät uudet pelaajat menetä kuitenkaan mitään merkittävää.

Pelialueen tutkiminen tapahtuu taattuun metroidvania-tyyliin. Sankarittaren kykyarsenaali kasvaa alun hyppimisestä ja tutusta hiuspiiskaiskusta seikkailun edetessä. Shantae käyttää apunaan tanssimagiaa ja muodonmuutoksia, joita aukeaa toisia puolihenkiä pelastamalla. Tanssin taikaa käyttämällä muokataan ympäristöä esimerkiksi paljastamalla näkymättömiä arkkuja ja tasanteita tai siirtämällä virtaa kytkimiin sähkötanssilla. Muodonmuutokset ovat aiempaa kevyempiä, sillä ne ovat vain hetkellisiä, napinpainalluksella aktivoitavia kykyjä ilmasyöksystä seinähyppyyn ja uimiseen. Erityiskyvyt ovat toimivia, mutta pelin mobiiliyhteensopivuus paistaa nimenomaan kykyjen yksinkertaisuudessa. Edellisessä osassa muodonmuutokset olivat isompi osa pelimekaniikkaa ja kestivät pidempään.

Pelattavuus on muutoin melkoisen mallikasta. Kontrollit toimivat juuri niin kuin pitää, ja sankaritar on liikkeissään tarkka ja ketterä. Kenttäsuunnittelu on pääosin toimivaa, vaikka välillä vastassa onkin tyhjiä ruutuja vailla haasteita. Keräiltävää on hieman aiempaa vähemmän, sillä perinteisten sydänkalmarien lisäksi pelaaja voi metsästää kultakimpaleita, joita vaihdellaan erilaisiin asioihin, kuten vihollisia esittäviin keräilykortteihin. Viholliset voivat tiputtaa pienen bonuksen johonkin kykyyn lisäävän kortin myös kuollessaan. Kaktuspallon kortilla piikkien päälle hyppääminen ei syö elämäpisteitä, ja esimerkiksi rapukortit nostavat ryömimisnopeutta. Erilaisia kortteja on kymmenittäin, ja kykyjä voi olla käytössä kolme kerrallaan. Keräilykortit ovat toimivia keräiltäviä, mutta kultakimpaleiden hamstraaminen ei tunnu palkitsevalta, sillä niiden vaihtoarvo ja saatavat palkinnot eivät useinkaan ole selvillä niitä kerättäessä.

Vaikeustaso on asetettu yllättävän matalalle, ja sen huomaa varsinkin lopun lähestyessä. Erilaisia kykyjä testaavat luolat tarjoavat hauskaa haastetta, mutta isommissa luolastoissa ja päämaailmassa loikkiminen on välillä liiankin helppoa. Vihollisia kohti voi juosta melko vapaasti vahingosta välittämättä parannusesinetulvan takia. Viholliset tiputtavat jatkuvasti erilaisia parannustarvikkeita, joita käytetään valikoista käsin. Erilaisia ruokia kertyy kasoittain, joten vahingon ottaminen muuttuu suorastaan merkityksettömäksi pelin lopussa. Pomovastuksetkin ovat pääasiallisesti yhden tempun ihmeitä, jotka kaatuvat todella helposti. Ensimmäisen läpäisyn jälkeen aukeaa New Game+ ‑tila, jossa pelihahmolla on isompi magiamittari ja vähemmän puolustusta, mutta se ei muuta pelaamista merkittävästi. Saavutukset ja palkinnot kannustavat speedrunien kokeilemiseen, mutta uudelleenpeluuarvoa ei ole muuten suuremmin.

WayForward osuu audiovisuaalisesti jälleen nappiin. Graafinen tyyli on jopa parantunut hieman viime näkemästä, ja hahmot ovat aiempaakin ilmeikkäämpiä. Alkuvideon takana on esimerkiksi Little Witch Academia– ja Kill la Kill ‑animeista tunnettu Studio Trigger, ja se näkyy animaation laadussa. Muut pelin aikana nähtävät välivideot ovat valitettavasti huonolaatuisempia, mutta ne värittävät tärkeimpiä hetkiä sopivalla intensiteetillä. Osa taustoissa on hieman suttuisempia käsikonsolitilassa kuin tv-näkymässä, mutta saaren eri osat on teemoitettu huolellisesti. Ääniraita on tutun toimivaa chiptune-tyyliä, vaikka en löytänytkään kappaleiden joukosta isompia korvamatoja.

Yhteenveto

Shantae and the Seven Sirens on peli, jota odotin suurella innolla. Se on ihan toimiva metroidvania tiukoilla kontrolleilla, mutta jotain puuttuu. Vaikeustason alhaisuus, mobiilijuurista kielivä kykyjen yksinkertaisuus ja parannusesineiden jatkuva tulva laskevat pelin osakkeita, mutta mukana on myös onnistuneita uudistuksia, kuten uudet keräilykortit. Shantae-sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta uusin osa ei kilpaile vuoden parhaan indiepelin arvonimestä.

Hyvää:
– Ohjaus
– Keräilykortit

Huonoa:
– Helppous
– Taikuuskykyjen yksinkertaisuus
– Liialliset parannusesineet