Arvostelussa Shadow Labyrinth

Pillerisyöppö synkistelee onnistuneesti

Pac-Man, tuo keltainen pillereitä syöviä ja haamuja väistelevä pelihahmo ei liiemmin esittelyjä kaipaa. 80-luvun alussa koko maailman valloittanut kolikkopeli-ikoni on kaikessa simppeliydessään yksi planeetan tunnetuimpia pelihahmoja. Vaikka keltaisen kostajan tunnetuimmat seikkailut käydään ihan vaan yhdellä ruudulla ja neljään eri suuntaan ahtaissa käytävissä liikkuen, on kyseinen hahmo esiintynyt täysin toisenlaisissakin ympäristöissä vuosien varrella. 3D-tasoloikintojen, kart-ajelujen ja golf-kenttien valloittamisen jälkeen on metroidvania-genren vuoro.

Metroidvania ei ole peligenrenä mikään uusi juttu, mutta loistelias Hollow Knight käynnisti vuonna 2017 uuden aikakauden, jonka renessanssia elämme yhä. Synkistä ja tarinankerronaltaan minimalistisista metroidvaniosta on tullut ötökkäseikkailun julkaisun jälkeen genren valtavirtapelejä, ja myös Bandai Namcon Shadow Labyrinth lainailee Team Cherryn mestariteoksesta teemoja aika railakkaasti, vanhaa ”jos kopioit niin kopioi parasta” -neuvoa seuraten.

Videopeliaiheisen Secret Level -antologiasarjan jaksossa alkunsa saanut Shadow Labyrinth on toden totta synkeissä maisemissa tapahtuva seikkailu. Pelihahmon kyvyt ovat alussa rajalliset, mutta pelin edetessä niitä kehitetään niin, että pelaaja voi palata tutkimaan paikkoja, jotka aiemmin jäivät ulottumattomiin. Ei siis mitään uutta metroidvania-taivaan alla. Mutta miten ihmeessä tämä liittyy kirkkaan keltaiseen Pac-Maniin?

Pelaaja omaksuu nimeä ”8” tottelevan hiljaisen miekkasankarin roolin, jonka seuraan liittyy kieron kertojan virkaa hoitava PUCK-robottiotus. PUCK on sattumoisin Pac-Manin alkuperäinen nimi, ja ulkoisestikin hahmo muistuttaa leijuvaa keltaista palloa. PUCKilla on pelaajan hahmon varalle omat suunnitelmansa, jotka avautuvat ajan mittaan. Eräänlaiseksi kostotarinaksi kirjoitettu juoni sisältää metroidvaniaksi yllättäviäkin käänteitä.

Pelaajan ohjastama huppuhiippari loikkii ja miekkailee pitkin sokkelomaailmaa erittäin tarkasti toimivien kontrollien siivittämänä, mutta pelissä on myös kohtia, joiden ohittamiseen ketterä ihmishahmo ei kykene. Näissä kohdissa ohjattavaksi pääsee myös PUCK, joka osaa ottaa Pac-Manin täydellisen muodon ja johdattaa parivaljakon pillerivanoja pitkin kohti seuraavaa paikkaa. Kovin monimutkaisia ”retrosokkeloiden tiivistelmät” eivät ole, mutta tällaisenaankin ne tarjoavat ihan kivaa rytmin vaihtelua muun toiminnan välissä.

Totaalisena raakileena seikkailun aloittava pelihahmo oppii matkan varrella kaikki pakolliset tuplahypyt ja ilmasyöksyt, joita tämän lajityypin peleissä on nähty jo SNES:n Super Metroidin auvoisista ajoista alkaen.  Modernimpaa pelisuunnittelua on taas soulslike-peleistä tuttu väistöpyörähdys, joka antaa käyttöön kuolemattomuusframeja, joita kannattaa hyödyntää kovimpien vihollisten hyökkäysten ja jatkuvasti vahinkoa tekevien esteiden väistelyyn. Etenkin tiukimmissa taistelukohtauksissa väistöliike tulee todella tarpeeseen, sillä peli heittää alkupuolikkaan selvittämisen jälkeen eteen välillä tiukkojakin haasteita.

Ja jos robottimainen Pac-Man ei kuulosta tarpeeksi oudolta, on miekkasankarillakin kyky muuttua massiiviseksi GAIA-mechaksi, jonka ominaisuudet ovat todella suureksi avuksi pitkin peliä. GAIA pysyy aktiivisena vain rajatun ajan, mutta sen avulla voi raivata suuriakin vihollisia pois tieltä vaivatta, liikkua piikkien tai laavan päällä ilman vahinkoa ja kerätä kuolleilta nilkeiltä resursseja, joilla voi parantaa pelihahmon kykyjä. Eri GAIA-tyypit tuovat hieman mieleen Mega Man X -pelien kävelevät tankit, sillä jokainen niistä toimii hieman eri tavalla, mutta tuhovoiman määrä on kutakuinkin vakio.

Shadow Labyrinth on audiovisuaalisesti hieman ristiriitainen tapaus. Pelin miljööt voivat valoisissa ulkoilmamaisemissa näyttää hienoilta ja taidokkaasti kuvitetuilta, mutta synkeissä sisätiloissa meno on persoonatonta kuin varhaisessa alfaversiossa. Tarinankerrontaa edistävät osuudet eivät muistuta Secret Level -jaksossa nähtyä animaatiotykitystä, vaan niissä yhdistellään karuihin still-kuviin minimaalista liikettä. Lopputulos näyttää tyylitellyn sijaan lähinnä amatöörimaiselta.

Paremmin graafikkotiimi onnistuu vihollistyypeissä. Vaikka kurmotettavat otukset eivät jääkään mieleen erityisen omaperäisinä, on niiden käsin piirretty visuaalinen ilme paikoin todella näyttävä. Mitä suurikokoisemmasta vihollisesta on kyse, sitä vaikuttavammalta se yleensä näyttää. Oli kyse sitten yksityiskohtaisesti piirretystä eläimistöstä tai lukuisia liikkuvia osia sisältävästä koneesta, vihollisia on melkeinpä sääli laittaa kumoon, koska niiden komeaa ulkoasua voisi ihailla pidempäänkin.

Äänipuoleltaan peli on todella unohdettava, ja ainoat vähänkään mieleen jäävät soinnut ovat alkuperäisestä Pac-Manista lainattuja äänisampleja, joita kuullaan vähän väliä. Hymy on herkässä silloin, kun massiivinen GAIA-tuhokone imaisee kuolleen vihollisen jämät sisäänsä, ja taustalla kuuluu sama äänitehoste kuin alkuperäisen Pac-Manin niellessä kummituksen kitaansa. Myös pääpomoina toimivat G-HOST-superkoneet noudattavat sattumalta samaa värikoodikaavaa kuin Inky, Pinky, Blinky ja Clyde. Pitkän linjan Pac-Man-faneille Shadow Labyrinth on varsinainen referenssien kultakaivos.

Yhteenveto

Metroidvanian statuksestaan huolimatta Shadow Labyrinth osaa olla hyvin lineaarinen, joten genren edustajille tyypillisiä haahuiluhetkiä ei ehdi syntyä. Vanhoille alueille palaamisesta uusien kykyjen kanssa palkitaan lähinnä ylimääräisillä bonuksilla, kuten elämäpisteillä tai suuremmalla vahingontuottamisella ja harvemmin itse progressiolla, mutta peli paikkaa tätä ”vajetta” yllättävän nousujohteisella haastekäyrällä. Yhden läpipeluun jälkeen uudelleenpeluuarvoa ei oikeastaan jää, mutta 100-prosenttista läpäisyä tavoittelevat saavat rutosti rahoilleen vastinetta.

Labyrinttiseikkailun suurin ongelma koskee enemmän julkaisuajankohtaa kuin peliä itseään, koska viime vuosina on nähty niin paljon mitä laadukkaampia 2D-seikkailuja, että Pac-Manin synkkä paluu jää auttamatta kaiken maailman onttousritarien ja Persian prinssien jalkoihin. Mutta jos metroidvania-pelit ylipäätänsä maittavat, on Shadow Labyrinth on ehdottomasti pätevä hankinta kirjaimellisista kauneusvirheistään huolimatta.

Hyvää:
– Pelattavuus on moitteetonta
– Tarina on yllättävän syvällinen metroidvaniaksi
– Pac-Man-viittaukset lämmittävät nostalgiasydäntä
– Graafisesti aika ajoin todella komea…

Huonoa:
– …mutta pelillä on rumatkin puolensa
– Jopa 80-luvun Pac-Man-tuotteissa oli parempi soundtrack