Arvostelussa Samurai Shodown

Hattori Hanzo lähti maailmalle

Kuluneen vuosikymmenen alku oli satojen vuosien samuraiperinteen osalta hiljaisempi videopelien saralla, mutta muun muassa Nioh, Sekiro ja pian ilmestyvä Ghost of Tsushima ovat tekemässä sisustuskatanoista jälleen trendikkäitä. Viime vuonna käynnistettiin uudelleen myös SNK:n Samurai Shodown ‑taistelupelisarja, joka on löytänyt tiensä nyt myös Nintendo Switchille. Reboot ei tarkoita kuitenkaan tällä kertaa kaiken mylläämistä uusiksi, sillä tatamille astelevat tutut kasvot eikä vahva Japani-fiilistely ole kadonnut minnekään. Uusia pelaajia kosiskellaan mukaan lähinnä Street Fighter ‑fanien leiristä.

Aloitusrosterissa on 17 hahmoa, joista enemmistön pääasiallinen ase on katana. Pientä vaihtelua varsin homogeeniseen shogun-armeijaan tuovat muun muassa floretilla pistävä Charlotte, naginata-keihästä käyttävä Kyoshiro, ketterät ninjat Shiki ja Hanzo sekä oma suosikkini Earthquake, jolla on kokonsa puolesta massiivinen kantama ilman ketjusirppiäkin. Hahmovalikossa on oma sivunsa myös DLC-hahmoille, jotka olisi voinut lisätä ilmaiseksi puoli vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeen ilmestyvään Switch-versioon. DLC-passin kanssa Samurai Shodownin hintalappu kohoaa AAA-pelin luokkaan.

Samurai Shodownissa ei turhia kikkailla pelimuodoilla ja säännöillä. Jokaisessa pelitilassa piestään vastustajia 1 vs. 1 ‑formaatissa, tarvittavien erävoittojen määrän vaihdellessa. Perinteisen paikallisen moninpelin ohella vastustajia voi hakata myös verkossa voittojen ja häviöiden tilastoinnilla tai ilman. Pelissä on myös useampi arcademainen turnaustila, jossa kohdataan putkessa tekoälyhahmoja. Noin 20 minuutissa läpäisty tarinatila on pieni pettymys, sillä sen ainoa jokseenkin haastava taistelu käydään loppupomoa vastaan, joka on pelihahmosta riippumatta sama, maailman pimeydellä täyttävä riivaaja. Juoni pysyy pääpiirteittäin muuttumattomana, vaikka jokaisella hahmolla on myös muutaman lauseen verran japaninkielisen kertojan selostamaa taustatarinaa. Ainoat avattavat asiat pelissä ovat juuri tarinan läpi kahlaamalla ansaittavat taidekuvat sekä nettimatsien yhteydessä näkyvät saavutustittelit.

Ainoa yllättävä pelimuoto on Dojo, jossa vastaan astelee toista pelaajaa imitoiva haamu. Myös omaa kloonia vastaan on mahdollista ottaa matsia. Dojon on tarkoitus olla ilmeisesti varavaihtoehto nettipelille silloin kun sopivaa peliseuraa ei löydy, mutta en huomannut juurikaan yhtäläisyyksiä oman pelityylini ja bottini välillä. Erityisesti alemman tason kloonit suosivat paikallaan hyppimistä ja muutamaa iskua nimimerkistä riippumatta, joten suurta hyötyä pelimuodosta ei ole. Nettipeli toimii taas kelvollisesti, kunhan voimien mittelö käydään eurooppalaisen vastustajan kanssa. Japanilaisiin huoneisiin päätyminen on kuitenkin enemmän kuin todennäköistä pienen pelaajapiirin vuoksi.

Samurai Shodownia voi pelata halutessaan hyvin passiivisesti ja puolustusvoittoisesti, sillä pisimmät kombot ovat vain muutaman iskun mittaisia. Kärsivällisyys on hyve erityisesti nettimatseissa. Voiton nappaaminen pelkästään kolmea eri sivallusta ja potkuja käyttämällä on kuitenkin erittäin työlästä, mikäli ase lyödään maahan tai vastustaja osuu kertakäyttöisellä super-spesiaalilla tai lightning blade ‑lopetusliikkeellä. Superit ja lightning blade haukkaavat jopa puolet elämäpalkista, mutta ne on mahdollista väistää tai torjua kuten muutkin iskut. Lisäksi lightning blade on aktivoitavissa vasta hahmon siirtyessä rage-tilaan, joka lisää myös yleistä hyökkäysvoimaa. Rage-mittari täyttyy ottamalla iskuja vastaan, tekemällä täydellisiä torjuntoja tai nappaamalla kiinni vastustajan aseesta. Viimeiseksi mainitut liikkeet ovat vaikeimpia opeteltavia, sillä niiden ajoitusikkuna on todella lyhyt. Muuten pelin saloista pääsee äkkiä perille, sillä tärkeimmät mekaniikat esitellään vähintään tyydyttävästi Practice-tilan kautta, ja superien ja Street Fighterin hadokenin ja shoryukenin kaltaisten erikoisliikkeiden näppäinyhdistelmät ovat universaaleja.

Pelin graafinen tyyli on sekin lainattu Street Fighterista, tarkemmin sanottuna suositusta nelososasta. Toiset pitävät vahvoista ääriviivoista ja varjoista, mutta kokonaisuus näyttää hieman liikaa edellisen sukupolven peliltä yhdessä kirveellä veistettyjen paidattomien hahmojen ja kitschmäisen räikeän päävalikon kanssa. Maalaukselliset, pääasiassa Japaniin sijoittuvat maisemat toimivat kuitenkin erinomaisesti kenttien taustoina. Ruudunpäivitys ei pysy aivan 60 kuvassa sekunnissa näyttävimpien erikoisefektien aikana, mutta pientä pudotusta tuskin huomaa pelatessa. Käsikonsolitilassa grafiikan sumentuminen ja etenkin naurettavan pieni teksti ovat merkittävämpiä ärsytyksen kohteita.

Yhteenveto

Samurai Shodownissa on tärkeintä pysyä rauhallisena ja rankaista vastustajaa virheistä. Pelaajan ei tarvitse osata kymmenien näppäinpainallusten komboja, vaan vihollisen lukeminen on ykkösprioriteetti. Kaikki eivät innostu supertehokkaista erikoisliikkeistä ja välillä verkkaisesti etenevistä taisteluista, mutta ainakin Samurai Shodown tuntuu uniikilta kaiken teknisen ja turboahdetun toiminnan keskellä. Switch-versio ei ole teknisesti moitteeton mutta ei myöskään täysin toivoton tapaus.

Lopuksi pieni haiku.

uskalsin verkkoon
itämainen mestari
hävisin pelin

Hyvää:
– Parhaimmillaan hermoja raastavan taktinen
– Japani-fiilis

Huonoa:
– Ulkoasu näyttää vanhentuneelta
– Sulavan nettimatsin löytäminen on vaikeaa