Arvostelussa Project Nimbus: Complete Edition

Mechaanikkokoulutus

Onko mitään parempaa kuin maata kesäisellä nurtsilla katsellen taivaalla leijailevia yksittäisiä nimbuspilviä, joita tuttavallisemmin kutsutaan sadepilviksi? Ainoa asia, mikä voisi olla parempaa, on se, että noiden pilvien joukossa lentelisi läjäpäin mechoja. Tämä on Project Nimbus ‑pelin premissi, mutta ovatko latauspelin robotit varusteltu tarpeeksi järeillä aseilla, jotta pelistä olisi vastusta isolla rahalla tehdylle Daemon X Machinalle?

Kuten jokainen itseään kunnioittava mecha-avaruusooppera, käyttää myös Project Nimbus siirappisen eeppistä juonta polttoaineenaan. Ihmiskunta on sotinut maaperän atomeiksi, ja eloon jääneet ovat siirtyneet elämään kirjaimellisesti päät pilvissä. Taivaspaikkakaan ei takaa rauhallista eloa, kun kaksi osapuolta ovat edelleen sodassa keskenään, ja pelaaja pääsee osaksi tätä ikuisuusvääntöä. Sotakirjeenvaihtoa suoritetaan pelissä likimain pelkästään ääninäyttelyn ja paikoillaan olevien animenaamojen toimesta, välianimaatioiden keskittyessä pitkälti koneisiin.

Jalkaväestä ei ole pilvien tasolla sodittaessa paljoa hyötyä, joten väkivalta hoidetaan lentoaluksin sekä pelin päätähdillä eli mechoilla. Pelaajan ohjastama tappokone on varusteltu kaikilla japanilaisille mechoille tyypillisillä vakiovarusteilla. On rakettibuusteria, jolla saa menopeliin reilusti ripeämpää liikkumisnopeutta, unohtamatta tietenkään korttelin pituista lasermiekkaa, jos maalitaulut sattuvat kiusallisesti pörräämään iholla. Tykkien puolella on tarjolla perinteistä sarjatuliasetta sekä yksilöllisempiä tuliluikkuja aina raidetykistä hakeutuviin ohjuksiin asti. Jokainen ajokkimechan ominaisuus esitellään pelaajalle parin ensimmäisen tehtävän aikana, ja Switchin ohjaimen jokainen näppäin tulee pelin aikana hyötykäyttöön. Ohjaus tuntuu pelissä yllättävän loogiselta. Alkuun monimutkaisilta vaikuttavat näppäinyhdistelmät iskostuvat selkärankaan hyvin nopeasti, ja kaiken kaikkiaan fiilis ohjaamossa istumisesta välittyy luontevasti. Valitettavasti Project Nimbusin hyvät puolet olivatkin aika lailla tässä.

Kun pelaajalle annetaan lupaus lentävillä rautajäteillä käytävistä massiivisista ilma- ja avaruustaisteluista, alkaa kieli lipomaan huulia kulttisuosioon nousseita Hideo Kojiman Zone Of The Enders ‑pelejä muistellessa. Project Nimbus tarjoaa kyllä kaikkea tätä mutta ikään kuin halpisversiona. Taistelut ovat pelissä massiivisia vain kontekstissa, eikä peli onnistu missään vaiheessa tavoittamaan oikean sotatantereen taisteluhenkeä. Viholliset erottaa maisemista vain ja ainoastaan niiden ympärille muodostuvan tähtäysgrafiikan myötä. Punainen ruksi ilmoittaa vihollisen olevan ampumaetäisyyden ulottumattomissa, ja kun ruksi menee pois, ei napinpainalluksen jälkeen vastustajasta jää jäljelle kuin ruma pikselipilvi. Kun vihollisia ei missään vaiheessa erota kunnolla, tuntuu peli vain tähtäimen siirtelyltä ennalta tarjottuun kohteeseen, yhdistettynä ampumisnapin painamiseen. Isompiin pomovastuksiin on sentään uhrattu muutama polygoni rivivihuja enemmän, mutta nämäkään mörskäleet eivät ole mitään japanilaisten insinöörien neronleimauksia.

Jotta pelattavuus ei olisi pelkkää ristinollan pelaamista ilmassa, on kokonaisuuteen yritetty tuoda haastetta tehtävärakenteella, joka on enemmän itseään toistava kuin Steven Seagalin elokuvat. Pelin ensimmäinen puolisko koostuu lähinnä ”tuhoa vihollisaalto” ‑tason käskyistä, ja vaikka toisella puolikkaalla mukaan tulee muun muassa saattotehtäviä ja avainkohteiden tuhoamista, ei 26 tehtävän pituista läpipeluumatkaa voi pitää kovinkaan mielenkiintoisena. Mielenkiintoa eivät myöskään lisää eri mechatyypit. Stereotyyppiset raskaat tankit imevät vahinkoa kuin talouspaperi limsaa näppikseltä. Listalta löytyy myös heikko mutta ketterä lähitaistelumalli, kaikessa keskitasoa oleva peruskone ja muutamia vähäpätöisempiä malleja. Variaatiot ovat ehdottomasti hyvä juttu, mutta erot tuntuvat silti kovin kevyiltä, etenkin kun viholliset tekevät aina samanlaista vastarintaa ja tuhoutuvat jokaiseen alukseen kuuluvilla aseilla.

Jos B-luokan tieteisjuoni ei kiinnosta, on pelissä pari muutakin pelimuotoa. Survival on nimensä mukaisesti loputtomien vihollisaaltojen torjumista siihen asti, kunnes pelaajan mecha räjähtää atomeiksi. Kamppailu on kivaa ensimmäisellä kerralla, mutta hupi katkeaa kuin seinään, sillä kunnollisen tuloslistan päivittämisen sijaan peli tallentaa vain parhaat pisteet. Toinen pelimuoto Warfront on huomattavasti mielenkiintoisempi. Pelaaja heitetään tekemään yksinpelikampanjasta tuttuja tehtäviä satunnaisessa järjestyksessä, ja mitä paremmin tehtävän suorittaa, sitä enemmän pelaajan säästötilille jää valuuttaa mechan paranteluun. Myöskään Warfront ei viihdytä loputtomiin, sillä samat tehtävätyypit alkavat kyllästyttää pian.

Graafisella puolella ”sadepilviprojekti” ei oikein missään vaiheessa nouse sellaiseen liitoon, mitä genren edustajalta voisi odottaa. Mechat itsessään on mallinnettu hienosti, mutta kaikki muu pelissä on erittäin simppeliä kädenjälkeä. Kentät ovat kolkkoja laatikoita, ja jos niissä sattuu olemaan rakennusten kaltaisia yksityiskohtia, ovat ne katseluetäisyyden päästä melkoisen groteskia katseltavaa. Teknisellä puolella homma sen sijaan toimii oikein mallikkaasti, eikä minkäänlaista nykimistä ilmennyt edes käsikonsolimoodissa pelatessa, vaikka ruutu oli täynnä säpinää ja sähköä. Musiikkipuolella peli luottaa mukaeeppisiin midisinfonioihin, ja siinä se.

Yhteenveto

Project Nimbus ei ole yhdelläkään osa-alueella parempi kuin Zone Of The Enders tai muut isommat luokan pilottipelit. Alle parinkympin hintalappunsa kanssa onnistuu se tarjoamaan hupia vain ja ainoastaan kovimmille mecha-harrastajille, ja heillekin vain parin ensimmäisen pelitunnin ajan. Se on kovin sieluton ja ontto tekele, joka olisi hyötynyt paljon pienestä viilaamisesta. Mukavasti ohjautuva ja teknisesti moitteeton mechailu on ennen kaikkea monotonista ja tylsää, joten kiinnostuneidenkin kannattaa odottaa hintalapun muuttumista yksinumeroiseksi.

Hyvää:
– Ei nyi vaikka kuinka rääkkäisi
– Hyvät kontrollit

Huonoa:
– Liikaa toistoa
– Ei onnistu tarjoamaan suurien mechataisteluiden tuntua
– Graafisesti sotkua