Arvostelussa Pokémon FireRed & LeafGreen

150 ja vähän yli

Pokémon juhlii tänä vuonna 30-vuotispäiväänsä, sillä Game Boyn Pokémon Red- ja Blue-pelit julkaistiin Japanissa 1996. Eurooppaan pelit rantautuivat kuitenkin vasta 1999, mitä seurasi myös saman vuoden lopussa Suomessa MTV3:lla käynnistynyt animaatiosarja, jonka myötä päiväkotien ja koulujen pihoilla alkoi raikua: ”Kaikki kerätään, kaikki kerätään!”
Pokémon-kortit löysivät tuolloin tiensä myös minun taskuihini, mutta Game Boysta ja arvokkaista pelikaseteista ei tullut välitöntä hittiä ainakaan rovaniemeläislasten keskuudessa. Samana vuonna Japanissa ilmestyi jo värinäytöllinen Game Boy Color ja seuraavan sukupolven Pokémon-pelit Gold ja Silver. Kun nämä pelit saatiin pari vuotta myöhemmin esille Prismojen ja Citymarkettien demokioskeille, alkoi käsikonsoli kiinnostaa omassa kaveripiirissänikin. Silloin tosin nurkan takana väijyi jo Game Boy Advancen julkaisu.

Kolmas Pokémon-sukupolvi polkaistiin käyntiin Game Boy Advancella 2003, jolloin julkaistiin Ruby ja Sapphire. Samaa pelimoottoria käyttäneitä Redin ja Bluen uudistettuja versioita ei tarvinnut odottaa vuotta kauempaa. Kaikista näistä varhaisista Pokémon-peleistä Nintendo päätti julkaista Switchille juuri GBA:n FireRedin ja LeafGreenin. Nykyään näiden rakastettujen pelien GBA-kasettien hinnat liikkuvat jopa käytettynä sadassa eurossa, joten aika ensimmäiselle uudelleenjulkaisulle ei voisi olla otollisempi.

FireRed ja LeafGreen ovat kaikin puolin alkuperäistä Rediä ja Bluea parempia pelejä. Pikseligrafiikat on piirretty täysin uudelleen GBA:n näyttöä ja tehoja ajatellen, jokaisella Pokémonilla on otteluita taktisempaan suuntaan vievä passiivinen erikoiskyky, ja esimerkiksi Magnemite on saanut myös metallityypin luokituksen. En voi myöskään jättää korostamatta, kuinka paljon helpompaa seikkailussa aktiivisesti tarvittavien HM-taitojen käyttäminen on, kun jokaisen vesialueen tai murskattavan kiven kohdalla ei tarvitse avata erikseen valikkoa ja navigoida oikean Pokémonin ja opetetun liikkeen kohdalle.

Mitään uutta FireRedin ja LeafGreenin Switch-versioissa ei ole, jos jätetään parin tunnetun bugin korjaaminen ja Pokémon-mestaruuden voittamisen jälkeen avautuvat matkaliput yllätyssaarille pois laskuista. Jälkimmäisenä mainitutkin olivat jo olemassa pelikasetilla, mutta koska niiden avaamiseen vaadittiin ennen visiitti Nintendon järjestämään livetapahtumaan, jäi muutama ylimääräinen legendaarinen Pokémon aikoinaan monelta pelaajalta pyydystämättä. Lopputekstien jälkeen avautuu myös kiitettävä määrä toisen sukupolven Pokémoneja sisältävä Sevii-saarijoukko ja taistelutorni, joten tekemistä riittää mukavasti yli parikymmentuntisen kampanjan jälkeenkin.

Muutenkin koko Kanto-alue on erinomaisesti suunniteltu, enkä kehu sitä edes nostalgian sokaisemana. Satunnainen sivuhahmo saattaa vinkata, minkä nimiseen kaupunkiin kannattaa suunnata seuraavaksi, mutta reitti sinne ei ole aina yhtä suoraviivainen kuin moderneissa Pokémon-peleissä. Kartan avaaminen ja tarinaa edistävän rakennuksen löytäminen jätetään pelaajan itsensä vastuulle, eikä ruudulla näy esimerkiksi oikeaan suuntaan osoittavia nuolia.

Kylät ovat melko pienikokoisia, mutta moni niistä sisältää ikoniseen ympäristöön sijoittuvia tehtäviä ja pulmia. Monikerroksinen risteilylaiva, edelleen koko sarjan paras Safari Zone -minipeli ja kasinon kellariin rakennettu Rakettiryhmän bunkkeri ovat sellaisia paikkoja, joille ei ole oikeastaan edes yritetty kehittää yhtä hyvää vastinetta uudempiin osiin. Luonnollisesti lohkare- ja liukuhihnapulmat myös toimivat paremmin tarkasti rajatussa 2D-ympäristössä, jossa niiden ympäri ei ole mahdollista vain kävellä.

Myös taistelujen vaikeusaste on GBA-peleissä korkeammalla kuin uudemmissa Pokémoneissa, ellei peliä pelaa varta vasten yhteen tai kahteen ylivoimaiseen Pokémoniin keskittymällä. Exp. Share -esineen voi noutaa itselleen vasta tarinan puolivälissä, minkä lisäksi se jakaa ansaittuja kokemuspisteitä ainoastaan yhdelle tiimiläiselle kerrallaan, ei koko ryhmälle. Pokémon-liiga on oikeasti haastava, koska viisi kovatasoista kouluttajaa kohdataan peräkkäin tietyssä järjestyksessä, eikä pelaaja saa käyttää kuin itse ostamiaan parannusvälineitä.

Alkuperäisen FireRedin ja LeafGreenin pahvikotelon mukana toimitettiin suuri innovaatio: GBA:n päälle kiinnitettävä langaton lähetin, joka korvasi linkkikaapelina tunnetun johdon kahden pelaajan välisissä taisteluissa ja Pokémonien vaihto-operaatioissa. Vain digitaalisesti myytävässä Switch-versiossa tämä kilke on oletuksena päällä, mutta moninpeliominaisuudet toimivat samalla tavalla vain kahden vierekkäisen konsolin kanssa, eikä nettiominaisuuksia ole. Joillekin esimerkiksi vain vaihtamalla kehittyvän Alakazamin hankkiminen voi siis osoittautua vaikeaksi. Pelin on vahvistettu saavan myöhemmin yhdensuuntaiseksi kuvaillun tuen Pokémon Home -pilvikansioille, eli esimerkiksi Pokémon Go:n puolella pyydystettyä Pikachua ei näillä näkymin voi siirtää Switchin uumeniin, vaikka rotta Kanto-peleistä kotoisin onkin.

Yhteenveto

FireRed ja LeafGreen kuuluvat kirjoissani yhä Pokémon-pelien kolmen kärkeen. Eihän pelipari ole liikkeiden ja Pokémonien väliseltä tasapainoltaan aivan täydellinen, mutta silti huomattavasti parempi kuin alkuperäiset Game Boy -versiot. Ympäristöjen tutkiminen ja kaikkien kouluttajien haastaminen on palkitsevaa, sillä rahaa ja hyödyllisiä esineitä ei ojenneta suorinta tietä seuraamalla roppakaupalla käteen. Kun tähän lisätään vielä sievä pikseligrafiikka, muutama harmaita aivosoluja herättelevä pulma ja nenäkäs arkkivihollinen, on lopputuloksena ajaton klassikkoroolipeli. On pieni sääli, ettei 20 euroa maksava juhlavuoden julkaisu sisällä Pokémon Home -tukea vielä julkaisussa, eikä edes minkäänlaisia emulaattoriasetuksia, joilla voisi vaikka nopeuttaa juoksukengätöntä alkua tai vaihtaa näppäinasettelua suoraan pelin sisällä.

Hyvää:
– Ympäri Kantoa vievä pääkampanja
– Haastaa pelaajaa sopivasti
– Safari Zone ja kasinon vanha kunnon hedelmäpeli
– Lopputekstien jälkeinen lisäsisältö

Huonoa:
– Ei minkäänlaisia verkko-ominaisuuksia julkaisussa
– Emulaattorin pikakelausnappi ei olisi pahitteeksi
– Arkkiviholliselle ei voi antaa enää kaikkia härskejä nimiä