Arvostelussa Odallus: The Dark Call

Pimeys kutsuu

Yhä useampi indiepeli tuntuu nykyään tavoittelevan vanhojen pelien tuntua, ulkonäköä ja haastavuutta, mutta vain harvat ja valitut onnistuvat tavoitteissaan. Myös Castlevaniaa ja Ghost ’n Goblinsia apinoiva Odallus: The Dark Call kuuluu näiden pelien joukkoon. Jos Odalluksen kehittänyt brasilialainen JoyMasher on onnistunut jossain erityisen hyvin, niin ehdottomasti vanhojen pelien imitoimisessa niin hyvässä kuin pahassa. Harmillisesti kasa teknisiä ongelmia latistaa kokonaisuutta.

Pimeys leviää maailmassa ruton tavoin ja varastaa ihmisten sieluja oman armeijansa vahvistamiseksi. Kyseessä saattaisi olla ytimekäs tiivistelmä uunituoreesta Kingdom Heartsista, mutta se kuvastaa myös Odallus: The Dark Callia. Pelin päähenkilö on epäsuotuisan nimen saanut Haggis, jonka kotikylä poltetaan pahuuden lähettiläiden toimesta. Odalluksen juoni ei ole kokonaisuutena kovin kummoinen, mutta vastaan tulevat pomovastukset avaavat hieman maailman tapahtumia viemättä huomiota siltä tärkeimmältä eli pelattavuudelta. Haggiksen tavoitteena on pelastaa poikansa pimeydeltä, joten askel vie kohti pimeitä luolia, vesijohtojärjestelmiä ja vuoria. Ulkoasunsa puolesta Odallus noudattaa melko uskollisesti kasibittisen Nintendon asettamia odotuksia, vaikkakin ilman sen rajoitteita. Pikaisella vilkaisulla pelin voisi sekoittaa Castlevaniaan, eikä myöskään ääniraita jää paljoa esikuvistaan jälkeen tarttuvien chiptune-kappaleiden ansiosta.

Odallus ei ole pelkästään suoraviivaista tasohyppelyä, sillä mukaan on heitetty ripaus metroidvanioiden elementtejä. Maailma itsessään on jaettu kenttiin, mutta ne ovat verrattain avoimia ja sisältävät runsaasti salaisuuksia löydettäväksi. Tasoihin on lisäksi kätketty vaihtoehtoinen reitti toiseen kenttään, mutta sen saavuttaminen onnistuu useimmiten vasta sitten kun tarvittavat erikoiskyvyt ovat kasassa. Toisinaan Haggiksen pitää siirtää järkälemäisiä kiviä, joskus taas liitää lepakkovarjollaan Batmanin tavoin salaisuuksien löytämiseksi. Tutkimimusmatkailu todellakin kannattaa, sillä hajoavan seinän takana saattaa piillä arkullinen kultaa tai kenties kulhollinen herkullista soppaa. Odalluksen maailmassa ei selvästi tunneta viimeisiä käyttöpäiviä.

Odalluksen toimintaosuudet ovat haastavia mutta pääsääntöisesti tarpeeksi reiluja. Aluksi Haggis taitaa vain hyppimisen ja miekalla tökkimisen, mutta pian alun jälkeen avautuvat myös heitettävät kirveet ja soihdut. Jälkimmäisiä aseita mahtuu taskuun rajallinen määrä, mutta varastoihin saa täydennystä niin maailmaan kätketyistä arkuista kuin kaupoistakin. Viholliset tiputtavat melko avokätisesti maailman valuuttaa, mutta on pelaajan päätettävissä, kannattaako mammonat sijoittaa aseisiin, parantaviin ruokiin vai lisäelämiin. Kaikenkarvaiset öttiäiset iskevät usein kovaa, joten kaikki apu pääsee nopeasti hyötykäyttöön.

Pelin parasta antia ovat pomotaistelut, jollaiseen jokainen kenttä päättyy. Nämä vastukset eivät ole pelkästään haastavia vaan tarjoavat myös kiitettävän paljon vaihtelua. Vastaan tulee niin tultasyökseviä jättiläisiä, vikkeliä miekkasankareita kuin jättiläismatojakin. Jokainen pomo on mahdollista kaataa pelkästään miekalla ja taitavalla hyppimisellä, eikä epäonnistumisista voi syyttää muuta kuin omia nakkisormiaan ohjauksen ollessa napakkaa ja tarkkaa.

Kentät ovat melko pitkiä ja haastavia, mutta onneksi peli ei rankaise liikaa epäonnistumisista. Kaikkien elämien kadottua savuna ilmaan kenttä pitää kyllä aloittaa alusta, mutta rahapussin sisältö ei koe kolausta, mikä mahdollistaa lisäelämien tai muiden varusteiden hamstraamisen.  Useimmissa kentissä on lisäksi portaalit, jotka aktivoituvat toisen vastaavan löytyessä ja mahdollistavat nopeat siirtymiset, mikä helpottaa kenttiin palaamista. Läheskään aina ei ole selvää, mistä kentästä jokin tietty parannus löytyy, joten hakuammuntaa nopeuttavat teleportit ovat ehdottomasti hyvä lisäys.

Kaikista hyvistä puolistaan huolimatta Odallus jättää muutamalla osa-alueella kylmäksi. Kenttäsuunnittelu on pääsääntöisesti laadukasta, mutta paikoitellen oikea reitti on hakusessa. Tämä on metroidvanioissa perinteisesti yksi parhaita puolia, mutta toisinaan jonkinlainen vihje suunnasta olisi ollut paikallaan, etenkin kun jotkin etenemisen kannalta välttämättömät kytkimet tai rattaat sulautuvat maastoon. Neulan etsimisessä heinäsuovasta ei auta myöskään kuvaputkitelevisiota imitoiva retrofiltteri, jota ei ole mahdollista kytkeä pois päältä.

Odalluksen heikoin puoli on ehdottomasti tekninen toteutus. Reilut viisi tuntia kestävän seikkailun aikana vastaan tuli niin pieniä bugeja kuin suorituskykyynkin liittyviä ongelmia. Joissain kentissä pelinopeus hidastui noin puolella, mikä sai etenemisen tuntumaan tervassa polkemiselta. Yhdessä pomotaistelussa minuutteja kestänyt ruudun tärinä aiheutti oksennusrefleksin, joskus kamera jäi kirjaimellisesti jumiin ja teki etenemisestä käytännössä mahdotonta, ja paikoitellen maa katosi jalkojen alta tiputtaen hahmon kuoppaan mätänemään. Toivottavasti kehittäjätiimi korjaa ajanhukkaan johtavat ongelmat, sillä useimmat bugit pakottavat aloittamaan tehtävän alusta.

Yhteenveto

Odallus: The Dark Call ei ole täydellinen peli, mutta tietyissä paikoissa se yltää hyvin lähelle esikuviaan ja tarjoaa niin pelattavuutensa, ulkoasunsa kuin musiikkiensakin puolesta nautinnollisen retrohenkistä menoa. Tekniset ongelmat sekä paikoitellen turhauttava hakuammunta ja suunnan etsiminen kuitenkin latistavat kokemusta. Puutteistaan huolimatta Odallus on joka tapauksessa nautinnollinen retki vaihtoehtoiseen menneisyyteen, joka tarjoaa rutkasti haastetta sekä mielenkiintoisen maailman tutkittavaksi.

Hyvää:
– Haastavaa mutta tasapainoisen reilua toimintaa
– Paljon salaisuuksia löydettäväksi
– Pomovastustajat

Huonoa:
– Bugit ja suorituskyky
– Toisinaan eteneminen on hieman hakuammuntaa