Arvostelussa Ninja Gaiden: Ragebound

Ninja yli kaiteen

From Softwaren Souls-pelit ovat nykypäivän kuvainnollinen vastine todella haastaville peleille, mutta pidemmän linjan pelaajat muistelevat kauhulla ja kunnioituksella Ninja Gaiden -pelien aiheuttamia itkupotkuraivareita. 80-luvun lopulla startannut sarja oli jo NES-aikoina kutkuttavan haastava, eikä meno helpottunut yhtään, kun Tecmo-ninjat tekivät paluun videopelikentille 2000-luvun alussa 3D-ympäristöissä. Tämä toinen aktiivinen aikakausi kesti aina vuoteen 2014. Ninja Gaidenin kolmannen sukupolven käynnistymistä on siis odoteltu jo yli 10 vuotta, mutta odotus palkitaan niin uudella 2D- kuin 3D-toimintapelillä. Ensiksi näistä ehti ilmestyä kehuttujen Blasphemous-indiehittien tekijöiden käsissä syntynyt Ninja Gaiden: Ragebound. Onko peli lähempänä American Ninja -kulttileffoissa esitettyä kuvaa ninjoista, vai mennäänkö lähemmäs ysärikomedia Nuija-Ninjaa?

Ninja Gaiden tuli aikoinaan tunnetuksi kasibittisillä konsoleilla ennennäkemättömän hienoista tarina-animaatioistaan. Euroopassa pelisarja tunnettiin kuitenkin tuolloin nimellä Shadow Warrior, koska eihän lapsia saanut altistaa nimeämistasolla mitenkään itämaisille salamurhaajille. Tuohon aikaan peleissä loikittiin pääasiassa värikkäissä maailmoissa vasemmalta oikealle, ja kenttien välissä nähtiin korkeintaan kentän numero ja kuinka monta lisäelämää pelaajalla sillä hetkellä oli. Ninja Gaiden teki tässä tapauksessa ison poikkeuksen, sillä pelillä oli tosielämän paikkoihin sijoittunut tarina, jota kerrottiin eteenpäin välianimaatioiden avulla. Myös pelin armoton vaikeustaso teki siitä erittäin tunnetun nimen pelaajien keskuudessa, ja nämä samat elementit ovat vahvasti läsnä myös Rageboundissa.

Ninja Gaiden -aikajanalla Ragebound sijoittuu samaan aikaan koko saagan Nintendon harmaalla matolaatikolla aloittaneen ykkösosan kanssa. Sarjan ykkösninja Ryun ollessa kiireinen ensimmäisen Ninja Gaidenin tapahtumien kanssa, jää pelaajan kontolle Rageboundissa nuori noviisi Kenji. Pelattavaksi saadaan tarinan edetessä toinenkin päähahmo, joka myöhemmin kirjaimellisesti yhdistää voimansa Kenjin kanssa, minkä jälkeen pelaaja pääsee käyttämään molempien ninjojen kykyjä ja taitoja demoniarmeijan surmaamiseksi. Hahmojen omat erikoistaidot tuovat tervetullutta vaihtelua vuosia sitten tutuiksi tulleisiin peruskykyihin, kuten seinäkiipeilyyn ja ilmassa tehtäviin pyörimisiskuihin.

Aivan täysin Ragebound ei kuitenkaan toista yli 30 vuotta vanhaa menestyskaavaa. Ilmassa tehtävä sivallus ei NES-pelien tapaan leikkaa suoraan läpi ilmassa leijuvasta vihollisesta, vaan aiheuttaa pienen pompun, joka on omiaan vaikuttamaan erittäin kinkkisten tasoloikkakohtausten syntyyn. Myös monet salaisuudet on piilotettu taitavan ilmapompinnan taakse, joten ihan jokaista ilmassa pörräävää vihollista ei kannata surmata ihan sillä sekunnilla, kun ne ruudulle ilmestyvät.

Toinen iso muutos takavuosien Ninja Gaiden -kaavaan koskee hahmon energiamittarin kanssa operointia. Lyöntinappia pohjassa pitämällä ladataan Kenjille kaikki perusviholliset ykkösellä tappavaa superiskua, mutta sen käytöstä maksetaan kevyesti elinvoimalla. ”Yhden hitin ihme” toimii myös todella hienosti toteutetuissa pomotaisteluissa, joskaan isoimmat körmyt eivät kaadu heti yhdestä iskusta, vaan lamaantuvat hetkeksi mätkijäisiä varten. Uuden pelimekaniikan taktinen elementti korostuu eniten juuri näiden hetkien aikana.

Rageboundin varsinainen pääydin ottaa hieman enemmän mallia sarjan 3D-osista. Pelaaja etenee normaalisti tasosta toiselle, mutta aiempiin kenttiin on mahdollista palata takaisin parantamaan läpäisyn arvosanaa. Arvosana vaikuttaa bonuskenttien avautumiseen. Nämä todella haastavat lisätehtävät ovat puolestaan täynnä pelin sisäisiä keräilyesineitä, joita voi vaihtaa kirpparilla uusiin aseisiin ja kykyihin. Kokonaisarvosanaan vaikuttaa kentän pienistä haasteista suoriutumisen lisäksi koko tasoon käytetty kokonaisaika.

Varsinainen haastekäyrä nousee tasaista tahtia ylemmäs puoliväliin saakka, kunnes alkaakin sitten jyrkempi nousu. Viimeisissä kentissä ohjainta saa puristaa jo ihan kunnolla, samalla kun repertuaarista on kaivettava esiin aika lailla kaikki, mitä peli on siihen mennessä opettanut. Etenkin pomotaistelut ovat loppuvaiheissa sellaista pelaajan kuritusta, että sormet menevät ohjaimella sellaisiin asentoihin, että kovimmat kitarasooloilijatkin olisivat ylpeitä. Epäreilu Ragebound ei kuitenkaan missään vaiheessa ole, ja checkpointeja jaellaan varsin auliisti. Pomotaisteluissa kerran tai kaksi kuoleminen enemmänkin sääntö kuin poikkeus, mutta täysin opeteltavissa niidenkin salaisuudet ovat.

Enemmän kuolemia sattuu pohjattomaan kuiluun putoamisesta vihollisen keskeyttämän hypyn jälkeen. Onneksi pelaajaa tukevat viimeisen päälle hiotut kontrollit, jotka toimivat juuri niin tarkasti kuin millintarkkaa tasoloikintataitoa vaativassa pelissä kuuluukin. Viimeisen päälle hiottua teknistä toteutusta edustavat myös pelin äänet ja grafiikat. Nykypäivän indiepeleistä tuttua turboahdettua pikselitaidetta ilmestyy ruudulle jatkuvalla syötöllä, mutta Switch 2:lla pelatessa 30fps-lukituksesta ei tingitä kertaakaan. Alustasta voisi varmasti puristaa tehoja enemmänkin irti, mutta peli on suunniteltu ykkös-Switchin ehdoilla, ja sillä pelattuna pienet nytkähtelyt ovat mahdollisia toiminnan yltyessä.

Kasibittisistä Ninja Gaideneista ammentavat välipätkät ovat nostalginen tapa viedä juonta eteenpäin, mutta The Game Kitchenin pikselitaide ei sovellu aivan yhtä hyvin isojen kuvien elävöittämiseen. Pientä kosmeettiseen puoleen liittyvää napinaa ansaitsevat myös vihollismallit. Mukana on paljon tuttuja riesoja, mutta monet uudemmat hahmot näyttävät lähinnä epämääräisiltä pikseliläjiltä, joiden olemassaolo unohtuu heti miekaniskun jälkeen. Musiikkipuoli on erittäin hyvää toimintajumputusta, jonka tahtiin kelpaa eläytyä eeppiseen ninjailuun ja muinaisten pahuuksien päiviltä päästämiseen.

Yhteenveto

Ninja Gaiden on palannut ryminällä. Rageboundissa on mukana tarpeeksi vanhojen hyvien aikojen ninjailua ja sarjan peruspilarina toiminutta millintarkkaa tasoloikintaa, mutta uudet tekijät esittelevät sen verran omiakin ideoita, että peli tuntuu modernilta nykypäivän teokselta, eikä pelkästään nostalgialla ratsastavalta retrotribuutilta.

Palkitsevaa koukuttavuutta Rageboundiin tuo erityisesti kenttien arvosteluasteikko. Peruspelin läpäisy onnistuu saavutettavuusasetuksia räpläämällä vähemmän harjaantuneeltakin pelaajalta, mutta oman elämänsä ninjamestarit voivat tavoitella rauhassa S-tason suorituksia. Ragebound on samalla myös peli, josta ei tuntuvia vikoja löydy, joten laadukkaiden videopelien ystäville se on pienemmän kokoluokan julkaisu, jota ei missään nimessä kannata ohittaa.

Hyvää:
– Haastavuuskäyrä on aika lailla täydellinen
– Pelattavuus A-luokkaa
– Runsaasti uudelleenpeluuarvoa
– Tarina uppoaa etenkin Ninja Gaiden -veteraaneille

Huonoa:
– Pikseliulkoasu ei toimi ihan jokaisella osa-alueella
– Peruspeli voisi kestää pidempäänkin kuin reilut 5 tuntia