Arvostelussa NeoSprint

Iskä unelmoi jo Monacosta

Atari-brändi on aktivoitunut viime vuosina digitaalisilla kauppa-alustoilla. Retrokokoelmat ovat saaneet seuraa lisääntyvissä määrin myös täysin uusista peleistä ja vanhojen nimikkeiden uudelleenlämmittelyistä. Yksi tuoreista uusista julkaisuista on nimeltään NeoSprint, jota voisi kuvailla jatko-osaksi 70- ja 80-luvulla muun muassa arcadelaitteille ja Atari 2600 -konsolille kehitetyille Sprint-ajopeleille.

Varhaiset ylhäältäpäin kuvatut Sprint-pelit olivat aikaansa edellä erityisesti tekoälyn kontrolloimien kilpakumppanien osalta, jotka osasivat reagoida kisatapahtumiin, eivätkä vain seuranneet yhtä ohjelmoitua reittiä. NeoSprintissä ei ole samanlaista vau-reaktiota aiheuttavaa uutta innovaatiota, koska ajopelit ovat kehittyneet roimasti 40 vuodessa, mutta etenkin kovimmalle vaikeustasolle kytketyt bottikuskit osaavat ajaa yllättävän fiksusti ja lujaa jopa pelaajan itse suunnittelemilla radoilla.

Rataeditori on varsin helppokäyttöinen pakon sanelemana, sillä kovin monimutkaisten tilkedromejen piirtäminen ei ole tiukoista tilarajoituksista johtuen mahdollista. Suoranpätkien leveyttä ei voi muuttaa, mutta onneksi sentään erilaiset taustagrafiikat, hyppyrit ja korkeat sillat antavat jonkin verran tilaa mielikuvitukselle. Työkalut ovat siis täsmälleen samoja kuin pelin kehittäjillä. Testatut radat voi lähettää muille pelaajille ladattavaksi galleriaan, josta niitä voi selata luettelonäkymässä tai etsiä nimen perusteella. Julkaisupäivänä käyttäjien luoman sisällön taso ei tosin ollut kovin korkealla, mutta onneksi NeoSprintissä on kiitettävästi toisenlaisiakin pelimuotoja.

Mestaruussarjassa jokainen cup sisältää kolme kappaletta kolmen kierroksen tavallisia kilpailuja ja päättyy 1 vs. 1 -haasteeseen. Kisamenestyksellä ei näyttänyt olevan yhteyttä kaksintaisteluun selviytymisen kanssa, joka vaikuttaa tapahtuvan aina, vaikka oma nimi ei lukisikaan pistetaulukon kärjessä ennen koitosta. Haasteen häviäminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että kiertue on aloitettava alusta. Ennen viimeistä kilpailua sarjakuvahahmoinen vastustaja heittää pari geneeristä ylpeän kilpakuljettajan suuhun sopivaa vuorosanaa, mutta dialogin sävy ei muutu lainkaan, vaikka äänessä olisi pellavapäinen lapsi vuosia ympyröitä kiertäneen kehäraakin sijaan. Kovin ”tarinavetoiseksi” kampanjaa ei siis voi kutsua.

Cupit eivät ole lähelläkään NeoSprintin vaativinta sisältöä, sillä esimerkiksi kultapystin nappaaminen neljästä kiertueesta heti ensimmäisenä iltana ole temppu eikä mikään. Pieni mokailukin annetaan anteeksi, koska uusintayrityksiä on varattu kolme kappaletta. Suvereenin voiton pitäisi irrota jo toisella yrittämällä, koska lyhyen radan metkujen ja kontrollien oppimisessa ei kestä montaa minuuttia. Ratojen ulkoreunoja vasten kaahaaminenkin vie eteenpäin, vaikka kyseessä ei olekaan kaikkein optimaalisin linja. Käsijarrun käyttäminen auttaa lähinnä U-mutkien läpi luisumisessa, mutta jarrupolkimen hyödyllisyyden huomaa sitten, kun kierrosaikaan alkaa kiinnittää enemmän huomiota.

GP-kiertueiden ja yksittäisten kisojen ohella pelattavissa on niin kehittäjien kuin pelaajienkin luomat radat huomioiva aika-ajotila sekä liikennekartioilla, öljyläikillä ja muilla hidasteilla sotkettuja esteratoja, joiden tiukat tavoiteajat ovat varsin vaikeita päihitettäviä. Eri kisamuodoista ansaittujen mitaleiden väri vaikuttaa siihen, kuinka monta avokätisesti pelaajalle arvotaan palkintoja, joita on yhteensä kolminumeroinen määrä. Palkinnot voivat olla joko uusia auton erikoisvärejä tai rataeditorin työkalusalkkuun lisättäviä mutkia ja somisteita. Hienoimmat radanvarsikoristeet ja teemapinnoitteet sisältävät logoja ja muita pieniä viittauksia Atarin portfolion muihin peleihin. Etenkin kullankeltainen Pong-kaara on komea näky.

Ensimmäisessä cupissa autoja kiertää radalla vain neljä kappaletta, mutta vapaissa kisoissa määrän voi nostaa kahdeksaan asti. Joy-Conit kahtia jakamalla pelaaminen onnistuu siis yhdellä ruudulla peräti kahdeksan pelaajan voimin. Peltikolareiden todennäköisyys kasvaa hieman kuljettajamäärän lisääntyessä, mutta keskeytyksistä ei tarvitse huolehtia, koska kaikki vahinko on vain kosmeettista. Rengasvalliin törmänneen tai sen yli lentäneen menopelin voi myös palauttaa takaisin radalle nappia painamalla, mutta kiihdyttämisessä täyteen vauhtiin kestää tämän jälkeen useampi arvokas sekunti.

Kisatilanteen ja oman auton hahmottaminen ei ole kaikkein helpointa etenkään Switchin omalta näytöltä ja keskellä liikenneruuhkaa, koska vasemman laidan järjestysluettelon nimiä ei värikoodata valitun auton mukaan ja botit saattavat trollata valitsemalla pelaajan kanssa identtisen sävyisen kaaran. Saavutettavuusvalikosta voi toki kytkeä päälle omaa sijaintia korostavan ruman kursorin ja vaihtoehtoisen kamerakulman, joka tosin zoomaa niin lähelle asfalttia, että ajaminen muuttuu vain vaikeammaksi.

Pelattavia autoja on kymmenkunta erilaista, ja ne voi jakaa karkeasti suorilla loistaviin retroformuloihin, hitaisiin mutta ketterästi kääntyviin ralliautoihin sekä näiden kahden ominaisuuksia yhdisteleviin prototyyppikärryihin. Melkein jokainen menopeli on hyvä jollain radalla, mutta itse tykästyin eniten välimallin prototyyppeihin, koska ruudulla on loppujen lopuksi niin vähän tilaa pitkille suorille, ettei huimasta huippunopeudesta ole yhtä paljon iloa kuin hyvästä kiihtyvyydestä. Onnistuin nappaamaan jopa muutaman ovaalimallisen radan maailmanennätyksen haltuuni juuri prototyyppiautolla, vaikka formulan pitäisi olla paperilla parempi valinta.

Yhteenveto

NeoSprint sopii sähköautoradan korvikkeeksi tai oivaksi piristeeksi viikonlopun mittaiselle mökkireissulle. Switchin muihin isometrisiin kilpa-autoilupeleihin verrattuna NeoSprintillä on muutaman tunnin edestä enemmän viihdearvoa erilaisten haasteiden ja avattavan sisällön määrästä johtuen, mutta pelattavuudeltaan se ei ole niin kiinnostava, että maksaisin siitä aivan täyttä hintaa. Mitään erityisen suuria ongelmia pelissä ei ole, vaan pikemmin muutamia pieniä ärsytyksen kohteita.

Seuraavaksi taidankin vääntää rataeditorilla kasaan Faijan mökkitien…

Hyvää:
– Helppo oppia
– Tukee kahdeksan pelaajan paikallista moninpeliä
– Parhaiden aikojen tallenteiden vertailu muiden pelaajien kanssa
– Teoriassa loputtomasti pelattavaa rataeditorin ansiosta

Huonoa:
– Kaikilla turnausten arkkivihollisilla on sama persoonallisuus
– Tekstuurit näyttävät kaukaa vähän liikaa pikselimössöltä
– Kisaväsymys iskee parin illan jälkeen