Arvostelussa Mega Man 11

Paluu parrasvaloihin

Capcomin Mega Man on erään putkimiehen, tämän vihollisena aloittaneen gorillan, keltaisen pilleriaddiktin ja parin muun hahmon kanssa pelimaailman tunnetuimpia ikoneja. Sininen pommittaja on eri inkarnaatioineen ehtinyt kokea maailmanluokan suosion sekä alimman aallonpohjan. Nyt kuitenkin niin julkaisijataho itse kuin myös heidän suosituin hahmonsa elävät uutta nousujohdetta, joten aika on vihdoin jälleen kypsä uudelle Mega Man ‑pelille. Onko Mega Man 11 paluu 90-luvun huippuvuosiin, vai saadaanko taas teroitella pilkkakirveitä?

Jos Mega Man ei ole hahmona saatikka konseptina tuttu, niin nyt kannattaa ottaa muistiinpanovälineet esiin. Pelissä ohjataan tohtori Lightin luomaa sinistä robottipoikaa läpi kinkkisten tasoloikkakenttien, räiskien samalla kaikkea liikkuvaa atomeiksi. Ammuskeluosuudet eivät ole kuitenkaan pelkästään aivotonta napin hakkaamista, sillä myös taktikoinnilla ja kenttien läpäisyjärjestyksellä on merkitystä. Jokaisen kentän pomovastustajan päihittäminen avaa uuden erikoisaseen, jolle joku toinen pomo on heikko. Kannattaa pohtia esimerkiksi, käydäkö jääelementtiä käyttävän robottimestarin kimppuun tuli- vai kumipalloaseella. Kaikelle tälle loikinnalle ja räiskinnälle on olemassa myös juonellinen motiivi, mutta mitään Mario-universumia syvällisempää draamaa ei kannata odottaa. Lopussa kohdataan tietysti tohtori Wily nimikkokenttineen, eikä Mega Man 11 poikkea myöskään tästä kaavasta. Megamies loikkii, liukuu ja ampuu veitsenterävien kontrollien siivittämänä, ja vaikeustaso nousee mukavan progressiivista vauhtia, olematta missään vaiheessa itkuraivareita synnyttävän epäreilua. Joitain uudistuksia kuitenkin on tuotu mukaan.

Näkyvin muutoksista sarjan vanhoihin peleihin verrattaessa on luonnollisesti pelin audiovisuaalinen ilme. Klassinen versio Mega Manista aloitti elinkaarensa 8-bittisenä, jatkoi siitä 16-bittiselle SNES-konsolille ja kävi kääntymässä vielä PlayStationin tehovempaimilla, vain palatakseen vuosikymmenen vaihteessa takaisin alkuperäisiin kuvioihin. Tällä kertaa meno on nykyaikaisempaa, sillä uuden Mega Manin maailma on mainio sekoitus käsin piirrettyjä objekteja ja perinteisempää nykygrafiikkaa. Vihollishahmot ja nimikkohenkilö apureineen erottuvat kivalla tavalla taustoista persoonallisten malliensa myötä, luoden pelille uniikin ilmeen, jossa vanha tavallaan sekoittuu uuteen. Musiikit on myös tuotu nykyaikaan, ja vaikka nämä ovatkin aika lailla makuasioita, eivät omasta mielestäni uusimman Mega Man ‑pelin musiikit oikein yllä vanhojen klassikoiden tasolle. Täytyy tietty muistaa, että vanhojen pelien musiikit ovat saavuttaneet lähestulkoon ikonisen aseman, joten vertailu on lähes epäreilua, mutta modernin version persoonaton ja koukuton EDM-biitti ei vain jollain lailla yllä takavuosien loisteliaan chiptune-taikuruuden tasolle.

Kehitystiimi ei ole pelännyt myöskään pelattavuuteen koskemista. Megaukon repertuaariin on lisätty 11:een vallankumouksellinen ja pelin juonenkin kannalta tärkeä Double Gear ‑systeemi. Mystiset hammasrattaat tarjoavat pelaajalle kaksi isoa apua. Käytetympi ominaisuus on bullet timen kaltainen hidastustoiminto, joka auttaa tulituksen väistelyn lisäksi kiperimmissä tasoloikkahetkissä. Toinen supervoima vahvistaa omaa kanuunaa ja myös pomojen lahjoittamia aseita. Double Gear ‑ominaisuudet aktivoidaan olkanäppäimistä, ja niiden käyttö on täysin vapaavalintaista. Pelin pystyy läpäisemään ilman kummankaan ominaisuuden käyttöä, joten kovimmat Mega Man ‑puristit älkööt pelätkö – peliä ei olla helpotettu liikaa. Kyseessä on pikemminkin Mega Man Legacy ‑kokoelmien takapakkinappia muistuttava päivitys. Patentin nimeä kavahtanut Solid Snakekin voi kömpiä ulos sieltä pahvilaatikostaan.

Muut uutuuttaan kiiltelevät lisäykset ovat lähinnä robottikoira Rushin nopeampaan aktivointiin sekä pelin erilaisiin pelimuotoihin liittyviä nykyajan vaatimuksia. Ponnahdusalustana toimivan Rushin saa nyt käyttöönsä ihan ilman valikoissa pyörimistä, mikä on ollut pelaajien iso toive jo 90-luvulta asti. Ylimääräisten pelimuotojen joukosta löytyy muun muassa haastetila, jonka tulokset voi ladata kaiken kansan nähtäväksi verkkoon, taidegalleriaa ja muuta pientä lisähärpäkettä, joiden avulla peli saa hieman lisää lihaa luiden ympärille. Tätä lihaa toden teolla tarvitaan, sillä pelin hinta voi olla kynnyskysymys joillekin tarkan markan vartijoille. Vaikka haasteiden hyväksyminen pidentääkin pelin ikää jonkin verran, ei kolmenkymmenen euron sopuhintaan myytävä Mega Man 11 tarjoa isossa kuvassa ehkä ihan niin paljon sisältöä kuin tuollaiseen hintaan voisi peruskuluttaja peliltään odottaa.

Yhteenveto

Mega Man 11 on kaikin puolin onnistunut tekele. Fanit ovat pitkään ruinanneet Capcomilta uutta peliä pitkän historian omaavaan sarjaan, eikä uutukainen petä odotuksia. Se tarjoaa klassisen Mega Man ‑kokemuksen, jonka päälle on ripoteltu moderneja mukavuuksia. Tälle pohjalle on hyvä rakentaa uutta tulevaisuutta. Musiikkiosaston ja päävihollisten muistettavuuden osalta 11 ei yllä aivan sarjan ykkösketjun tasolle, mutta nämä ovat pieniä nyanssivikoja muuten erinomaisesti toimivassa pelissä. Ostoa empivien pelaajien kannattaa kokeilla pelin ilmaista demoa, mutta en usko heräteostoksenkaan kaduttavan jälkeenpäin.

Hyvää:
– Sopivalla tavalla palkitsevia haasteita täynnä
– Klassinen Mega Man ‑fiilis
– Onnistunut kasvojenkohotus

Huonoa:
– Äänimaailmassa on ylä- ja alamäkiä
– Lisäsisältö ei välttämättä maistu kaikille