Arvostelussa Little Nightmares II

Morsoihmisten yö

Kauhua on monenlaista: välillä kyse on hurmeesta ja epämuodostuneista olennoista, toisinaan taas psykologisesta piinasta. Erityisen pelottaviksi koetaan olennot, jotka ovat ihmismäisiä, mutta niiden olemuksessa on jotain karmivaa, oli se sitten epäluonnolliset raajat tai nukkemaiset kasvonpiirteet. Miltei-ihmisiä käyttää hyväkseen myös Bandai Namcon vastikään julkaisema Little Nightmares II. Onko kyseessä kuiva vahakabinetti vai hyytävä kauhukavalkadi?

Little Nightmares II on nimensä vastaisesti esiosa, joka sijoittuu aikaan juuri ennen alkuperäistä peliä. Ykkösen protagonisti, keltaiseen sadetakkiin pukeutunut Six on merkittävä henkilö tässäkin pelissä, mutta pelaaja ohjastaa pussipäistä Monoa. Keltainen kaveri kulkee mukana melkein koko pelin auttaen pelaajaa loikinnassa ja pulmissa. Vaikka hahmo on tiukka parivaljakko, ei pelissä ole ainakaan toistaiseksi minkäänlaista moninpelimahdollisuutta. Hyppäsin itse kakkosen pariin pelaamatta ensimmäistä peliä, joten viittaukset ja cameot jäivät luultavasti huomaamatta. Tämä ei kuitenkaan haitannut pelikokemusta, sillä jatko-osa toimii hyvin itsenäisenä pelinä.

Sankarikaksikon tavoitteena on selviytyä ja paeta kavalaa maailmaa. Pale Cityksi kutsuttua maailmaa koristaa lähetystorni, jonka televisioruutuihin projisoima hohde houkuttelee luokseen isokenkäisiä ihmisiä ja muita suurikokoisia asukkeja. Monon ja Sixin tie kulkee läpi viiden erilaisen tason metsästä kouluun ja sairaalaan. Pelin miljöö on suunniteltu pelattavia hahmoja huomattavasti isokokoisempia korstoja ajatellen, jolloin päähenkilöiden voimattomuus korostuu. Kokoerot yhdessä ränsistyneen ja autioiden ympäristöjen kanssa luovat karmivan, mutta samaan aikaan toimivan asetelman. Pelimaailma on kuitenkin Switchillä hieman liian sumuinen ja tumma kirkkausasetuksista huolimatta. Käsikonsolitilassa peli on erityisen rosoinen, mutta isolla ruudulla kaikki näyttää paremmalta.

Ilkeiden aikuisten ilmestyessä ruudulle on selvää, ettei pieni ja avuton pelihahmo voi niille mitään. Jokaisessa luvussa on yksi päävihollinen, jonka jallittaminen on yllättävän haastavaa. Ensi näkemältä esimerkiksi koulun opettaja vaikuttaa vain hieman tiukkapipoiselta, mutta pelihahmon nähdessään tantan kaula venyy useita metrejä upottaakseen hampaansa protagonistiin, kun taas metsästäjän liipaisinsormi liikahtaa välittömästi melua kuullessaan. Aikuishahmoilta piilottelu luo jatkuvan painostavan tunnelman, eikä niiden vaara ole ohi ennen lopullista kohtaamista. Jätti-ihmisten kanssa koetaan myös luovia pulmia ja hiippailukohtia, jotka ovat pelin ehdottomia kohokohtia.

Ympäristöjen tutkiminen on pääosin simppeliä pulmatasoloikintaa. Ruutuun mahtuu yksi huone kerrallaan, ja matka jatkuu kohtuullisen lineaarisena putkena. Tasoloikintakohtaukset ja kontrollit ajavat pääosin asiansa, vaikkakin välillä pelihahmon ohjattavuus ei ole niin tarkkaa kuin sen pitäisi olla. Pulmissa käytetään pelin elementtejä mallikkaasti, vaikkakin pari ääniin pohjautuvaa pulmaa meni aluksi täysin yli hilseen. Matkan varrelle on ripoteltu keräiltäväksi varjomaisia hahmoja ja hattuja, ja niiden metsästys tuo pelille hieman uudelleenpeluuarvoa.

Vihollisia ja kuolemaa on tässä teoksessa runsaasti. Erilaiset pikkuviholliset kiusaavat pelaajaa monessa käänteessä, eikä niille voi tehdä useimmiten mitään. Välillä pelaaja saa haltuunsa vasaran tai muun suuren ja kömpelön lyömäaseen, jolla voi päihittää pari vihollista, mutta pääasiassa pakoon pinkominen on vaihtoehto numero yksi. Eräässä kentässä pelaajalla on myös taskulamppu, jonka valo jähmettää viholliset. Kuolemia kertyy vihollisten lisäksi erilaisista ansoista ja epäonnistumisista tasoloikinnassa, mutta onneksi kuoleman jälkeinen lataustauko on todella lyhyt.

Yhteenveto

Hyvää:
– Loistavat hahmot
– Mukavan karmiva miljöö

Huonoa:
– Paikoin epäresponsiiviset kontrollit
– Ajoittain liian tumma ja sumea