Arvostelussa Limbo

Kummisedän paluu

Limbolla on eräänlainen digiajalla julkaistujen indiepelien sanansaattajan leima. Peli muistetaan Xbox Live Arcade ‑verkkokaupan kärkinimenä vuosikymmenen alkupuolelta. Limbo erottui keskinkertaisten pulmaloikintojen joukosta erityisesti tarkasti mietityllä visuaalisella tyylillään, jota on jäljitelty sittemmin runsaasti uusien yrittäjien toimesta. Vuosien varrella Limbo on valloittanut myös lukuisia muitakin alustoja, mutta ensimmäistä Nintendo-konsolijulkaisua jouduttiin odottamaan yli kahdeksan vuotta.

Limbon tarina on yhtä minimalistinen kuin pelin kokonaan mittariton, harmaasävyinen ja unenomainen ulkoasu. Pelissä ei ole minkäänlaista kertojaa, puhetta tai edes tekstiä, mutta vastaantulevien hahmojen eleistä ja ruudulla tapahtuvista asioista voi vetää joitain johtopäätöksiä. Pelaaja ohjastaa nimetöntä kiiluvasilmäistä pikkupoikaa, joka etsii tärkeää henkilöä painajaismaisia otuksia täynnä olevasta tuonpuoleisesta välitilasta – eli limbosta. Limbon kauhut edustavat yleisiä pelkoja jättiläishämähäkeistä, hitaasti kohti liikkuvista sahanteristä ja uhkaavasti vedellä täyttyvistä huoneista alkaen, mutta säikyttelylinjalle ei mennä lainkaan.

Pelaajalla ei ole mitään erityisiä aseita hirvityksiä vastaan, sillä pojalta lähtee henki pelkästä kosketuksesta, eikä esimerkiksi mariomainen päälle hyppääminen toimi. Pakeneminen on yleensä paras vaihtoehto, mutta välillä eteneminen voi vaatia esteiden tuhoamista esimerkiksi kiviä vierittämällä. Tasoloikkakohtauksissa joutuu pohtimaan jonkin verran oikeaa ajoitusta, mutta vähänkin kokeneempi pelaaja suoriutuu niistä muutamalla yrityksellä. Kuoleminen palauttaa pojan silmänräpäyksessä lähimmälle tallennuspisteelle, joita on ripoteltu suhteellisen tiuhaan tahtiin, joten pieni mokailu ei haittaa. Välillä savun keskelle kätkeytyviin pohjattomiin kuiluihin on tosin vaikeaa reagoida vauhdin ollessa päällä. Lisäksi putoaminen tappaa hieman liian alhaisista korkeuksista. Yllättävät kuolemat, räsynukkemaiset ruumiin riepottelut ja vähän säälittävän näköiset viholliset voivat aiheuttaa jopa hiukan tahatonta komiikkaa.

Muuten pelissä törmätään runsain mitoin fysiikkapohjaisiin aivopähkinöihin. Ensimmäisissä pulmissa opetellaan köysissä roikkumisen ja laatikoiden hinaamisen salat, jotta poika ylettäisi kapuamaan korkeammalle tasolle. Useimmiten ratkaisun oivaltaminen vaatii alueen laajempaa tutkimista, sillä tarvittava vipu tai esine voi sijaita kymmenien askelien päässä. Tavanomaisten tehtävien logiikan päättelee helposti muutamissa sekunneissa, mutta loppupuolen omaperäiset painovoima- ja vedenpintakikkailut puhuttelevat enemmän. Koska nappeja on käytettävissä vain kaksi, ei pulmiin voi valitettavasti keksiä vaihtoehtoisia ratkaisutapoja. Minkäänlaista vinkkisysteemiä ei ole olemassa, mutta en oikeastaan kaivannutkaan sellaista.

Koko seikkailu on käyty läpi vain parissa tunnissa, eikä pulmilla ole minkäänlaista uudelleenpeluuarvoa. Maailmaan on kyllä piilotettu kymmenen hohtavaa munaa, jotka keräämällä aukeaa pari minuuttia kestävä lisäpätkä. Löysin munista lähes jokaisen heti ensimmäisen pelikerran yhteydessä poikkeamatta sivupoluille tarkoituksellisesti. Nautin kuitenkin kaikesta ajastani pelin parissa. Immersio on taattu, kun traumaattiseen ja lataustauottomaan synkistelyyn yhdistetään sekavaa ambienssipörinää sisältävä taustaraita.

Yhteenveto

Limbo ei ole kulttiklassikko ilman hyvää syytä. Takavuosien tähti toimii edelleen, eikä moni moderni 2D-pulmahyppely ole yhtä kekseliäs tai ulkoisesti paljoa paremmaksi pistävä. Moni peli vaikuttaa oikeastaan seuraavan Limbon kaavaa aivan liian orjallisesti, eikä genre ole kehittynyt vajaassa kymmenessä vuodessa oikeastaan yhtään. Tanskalaiset tekivät tyylikästä jälkeä, mutta 10 euroa näin lyhyestä ja moneen kertaan aiemmin puoli-ilmaiseksi jaetusta pelistä tuntuu vähän liian kovalta pyynnöltä.

Hyvää:
– Immersio, ei turhia taukoja
– Fysiikkapohjaiset ongelmat

Huonoa:
– Kaikki on vain mustaa ja valkoista
– Kymppi on liikaa näin lyhyestä pelistä