Arvostelussa Kirby Air Riders

Imussa ajamisen iloa

Vielä 2000-luvun alkupuolella jokaisen tasoloikkasankarin piti saada myös oma kaahailupeli. Sellainen tehtiin myös pyöreälle Kirbylle hieman erilaisilla säännöillä. Kriitikoille Masahiro Sakurain luoman hahmon GameCube-ajopeli oli aivan liian hidas ja yksinkertainen, mutta minä hakkasin varmasti tuhansien muiden kohdeyleisöön kuuluneiden peruskoululaisten tavoin etenkin battle royale -villitystä vuosia edellä ollutta City Trial -pelimuotoa kymmenien tuntien edestä. 10-vuotiaiden ostovoima ei kuitenkaan riittänyt, joten Kirbyn kiiturit suljettiin pian samaan autotalliin F-Zeron ja Diddy Kong Racingin kanssa. Sakurai sai odottaa jatko-osan kehityspyyntöä yli 20 vuotta Switch 2:n paljastumiseen asti, mutta kun viesti viimein tuli, niin Kirby-mieshän toimitti. Moni asia säilyy Kirby Air Ridersissa muuttumattomana, mutta vauhti kiihtyy – ja sehän on tärkeintä.

Air Ridersia ei kannata kutsua kart-peliksi, sillä ajoneuvot eivät ole ensinnäkään autoja lainkaan, eikä kisoja ajeta peräkkäin pisteitä ja pokaaleja keräillen. Yksipyöräisiä mopedeja on kyllä muutama, mutta valtaosa ajokeista leijuu ilmassa. Ajoneuvoilla on erilaisia ominaisuuksia: mopot kulkevat parhaiten maassa ja pienen suihkarin tai sukkulan muotoiset vekottimet lentävät hyppyreistä joko kovaa tai korkealle. Kokonaan oma lukunsa ovat vielä eripainoiset kikkailutähdet, joilla menestyminen vaatii yhdistetyn jarru- ja boostinappulan kekseliästä käyttöä ja ratojen tarkempaa opettelua. Kaikki GameCube-pelin ajoneuvot ovat mukana ja niiden välistä tasapainoa on viilattu hieman. Uusia vekottimiakin on muutama, mutta useimmat niistä soveltuvat muihin tarkoituksiin kuin perinteisiin kilpa-ajoihin.

Kaasupoljinta ei ole lainkaan, vaan ajoneuvo liikkuu eteenpäin automaattisesti. Käytännössä nappuloihin on siis koskettava vain tiukoissa kurveissa ja rataa kiertävien vihollisten kohdalla. GameCubella kaikki toiminnot suoritettiin A-napilla, mutta Switch 2:lla jokaisen pelattavan hahmon uniikille erikoiskyvylle on pyhitetty yksi ylimääräinen painike. Erikoiskyvyn latautumisessa kestää noin pari minuuttia, joten sitä ehtii käyttämään yleensä kerran normaalipituisen ratakisan aikana. Useimpien hahmojen erikoiskyky on jonkinlainen laajan hyökkäyksen ja pikapyrähdyksen yhdistelmä, joka on tehokkaimmillaan esimerkiksi hiekka- ja laavaesteiden päältä oikaistessa. Hahmojen eroavaisuudet vaikuttavat ohjattavuuteen ja lentokykyyn hieman ajoneuvovalintaa vähemmän.

Kaikki kolme ensimmäisen osan pääpelimuotoa palaavat. Switch 2 -peliä varten tehdyt uudistukset näkyvät parhaiten juuri kuuden kuskin perinteikkäässä Air Ride -tilassa. Jokainen hahmo osaa nyt imaista rataa kiertävän vihollisen sisäänsä ja kopioida siltä erikoiskyvyn Kirbyn tavoin. Esimerkiksi ritarilta tarttuu mukaan hetkeksi miekka ja plasmaotukselta automaattisesti latautuva energiapurkaus. Aseettomat viholliset toimivat taas välittömästi ulos sylkäistävinä tähtiammuksina. Kun kuski osuu aseella tai milloin tahansa tehtävällä pyörähdyshyökkäyksellä johonkin liikkuvaan kohteeseen, saa menopeli lyhykäisen vauhtinytkähdyksen. Aggressiivisesta pelityylistä palkitaan vähän aiempaa enemmän.

Tämä ei kuitenkaan ole näkyvin vauhtia lisäävä tekniikka. Air Ridersissa etu on aina perässähiihtäjillä, sillä edellä ajava menopeli jättää jälkeensä tähtivanan, jota seuraamalla saatava imuapu on valtava. Vana katoaa muutaman mutkan jälkeen, mutta pysyvän eron tekeminen virheettömästi ajamalla on miltei mahdotonta, ellei peräjoukko jää nahistelemaan keskenään ensimmäisen kierroksen aikana. Useimmiten ryhmä pysyy muutaman sekunnin sisällä toisistaan koko kisan ajan, ja potin korjaa loppusuoran kiihdytykseen toisena lähtenyt pelaaja. Muissa pelimuodoissa puskurissa roikkuminen ratkaisee kisoja harvemmin.

Noin puolet kilparadoista ovat uusia ja toinen puoli lähes suoraan GameCube-pelistä poimittuja. Switch 2:n tehot ovat parhaiten hyötykäytössä jaetun ruudun moninpelissä, joka pyörii neljälläkin pelaajalla noin 60 kuvaa sekunnissa. Uusilla radoilla nähdään myös raskaamman oloisia vesiefektejä ja muuta pientä silmäkarkkia, mutta pääasiassa vain sellaisissa tilanteissa, jolloin ruudulla ei näy vihollisia tai liitoalus kulkee raiteita pitkin. Käsikonsolitilassa huomasin ruudunpäivityksen kuitenkin silloin tällöin putoilevan pahimman kaaoksen keskellä.

Top Ride on pelitiloista vähäpätöisin ja vertailtavissa melkein Mario Partyjen autorataminipeleihin. Top Ride -kisoissa noin 10 sekunnin kierroksiksi kutistettua rataa katsellaan lintuperspektiivistä. Ajoneuvojen ominaisuudet ovat samat kuin muissakin pelitiloissa, mutta koska katto on matalalla, eikä hyppyreitä ole kovin monin monella rahalla, ei hyvästä lentokyvystä ole pikakisoissa juuri hyötyä. Hahmojen erikoisliikkeet eivät ole lyhyissä kilpailuissa käytössä.

City Trial on Air Ridersin ainoa 16 pelaajaa verkossa tukeva pelimuoto, mutta samaan hengenvetoon on todettava, että julkisen match makingin tyhjät paikat täyttyvät parin minuutin odottelun jälkeen aina boteilla. Aidon seuran löytäminen pelitilan tiimipohjaiseen versioon on vielä vaikeampaa, ellei turvaudu yksityisiin pelihuoneisiin. City Trialin perussäännöt ovat säilyneet muuttumattomana: ensiksi ajellaan viisi minuuttia ympäri kaupunkia ajoneuvon ketteryyteen, hyökkäyksiin, kestävyyteen ja lentokykyyn vaikuttavia symboleita keräillen, ja lopuksi pelataan lyhyt minipeli, joka voi olla mitä vain tarkkuuslennon, kiihdytysajon ja jopa pisteitä laskevan pomotaistelun välillä.

Peli aloitetaan ominaisuuksiltaan säälittävän Compact Starin kyydissä, mutta parempia ajokkeja on ripoteltu ympäri metsiä, vuoria ja parkkihalleja. Kilpakumppanien hallussa olevia ajoneuvoja voi myös yrittää varastaa tai tuhota. Erän loppupuolella pelaajat saattavat jopa liittoutua keskenään, jotta kehittynein ajoneuvo ja yhden minipelin varma voittaja saadaan pelattua ulos. Mikäli viisiminuuttisen onnistuu käyttämään tehokkaasti, on ajoneuvo pelin lopussa niin nopea raketti, että se uhkaa lähteä käsistä pienenkin nyppylän päältä ajamisen jälkeen.

Uuden pelaajan näkökulmasta kaupungissa on mukavasti kaikenlaisia salaisia sopukoita ja piilopaikkoja, mutta veteraanin silmin ympäristö näyttää vain laajennetulta versiolta GameCube-pelin ainoasta kentästä muutamalla uudella satunnaistapahtumalla, joiden ansiosta jokainen pelikerta ei tunnu samalta. Kaupungin ylle voi ilmestyä esimerkiksi meteorimyrsky tai jättimäinen ufo, jonka päälle on lastattu kilpajuoksun aiheuttava jättimäärä kehityssymboleita.

Keräilyvaihetta seuraavan minipelin arvontatapa vaihtelee: joskus kaikki ottavat osaa samaan haasteeseen, josta voidaan kertoa jo kaupunkiosuuden aikana vihjeitä, mutta useimmiten pelaajille annetaan neljä vaihtoehtoa, joista jokainen valitsee mieleisensä lajin. Tämä tarkoittaa sitä, ettei lähtöviivalle saa aina kovin paljoa seuraa, koska eniten nopeussymboleita keränneet valitsevat aina suositellun kilpa-ajon ja tankkikokoonpanolla varustautuneet jonkinlaisen tappohipan. Tilanne, jossa kaikki neljä vaihtoehtoa olisivat esimerkiksi taisteluita ei ole mahdollinen. Huone myös jaetaan kahteen osaan, mikäli yli kahdeksan pelaajaa tekee saman valinnan, joten 16 pelaajan pommihipat jäävät haaveeksi. Minipelejä on mahdollista pelata yksittäinkin tasaväkisillä menopeleillä ja ilman kaupunkiosuutta.

Road Trip on uusi parituntinen yksinpelimuoto, jossa kolme edellä mainittua tilaa yhdistetään tarinankerrontaan ja osittaisiin satunnaiselementteihin. Kyllä, ajopelillä on myös episodeittain etenevä taustatarina, joka kertoo siitä, miten ihmeelliset ajoneuvot päätyivät Popstar-planeetalle ja sen kansalaisten käyttöön. Pelkkää Kirby-söpöilyä välivideot eivät kuitenkaan ole alusta loppuun asti, vaan kosmisilla ilkeyksillä on myös näppinsä pelissä.

Pelaajan eteen lyödään toistuvalla syötöllä kahdesta kolmeen valintakorttia, joihin on merkattu minipelejä ja lyhyitä kisoja palkintoineen. Edistymisen kannalta turvallisinta on valita aina Kirbyn alla olevan aluksen ominaisuuksille sopivin kenttä, mutta joskus haastavammalta vaikuttavan kortin symbolipalkinto on houkuttelevampi. Vaikeimmalla vaikeustasolla ei anneta uusintayrityksiä, vaan Kirby palaa häviöstä takaisin episodin alkuun tai puolivälipisteeseen, joten ominaisuuspäivityksiä kannattaa haalia paljon mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, jos samoja tehtäviä ei halua hinkata montaa tuntia putkeen. Loppupään tehtävät ovat valitusta vaikeusasteesta riippumatta helpompia kuin alkupään kortit, sillä noin tunnin pelaamisen jälkeen ajokki alkaa olla voittamaton ainakin yhdellä osa-alueella. Pelaajalle annetaan City Trialin arvonnan tavoin hieman siimaa, koska kaikki minipelivaihtoehdot eivät voi edustaa epämieluista kategoriaa.

Air Riders tulee nykyajan ajopeliksi harvinaisesti paketissa valmiina tuotteena, eikä sille aiota julkaista yhtään lisäsisältöpäivitystä. Kaikenlaista pelaamiseen kannustavaa avattavaa on kuitenkin runsaasti. Jokaisella pelimuodolla on 150 pientä haastetta ja palkintoa sisältävä taulukkonsa, jonka täyttäminen on mukavan koukuttavaa puuhaa. Porkkanoiden laatu kuitenkin vaihtelee: uudet musiikkikappaleet ja lisähahmot ovat kivoja, mutta enemmistö sälästä on jonkinlaisia ajopeliin liimattavia tarroja tai vaihtoehtoisia maalikuviointeja. Koristellulla ajokilla voi sitten elvistellä muille verkkopelissä, ja sen voi lähettää myös muiden pelaajien gallerioissa myytäväksi. Itse en tosin oikein ymmärtänyt, mitä hienoa on esimerkiksi keltaisen paristotarran avaamisessa, kun vastaavan kuvion voi taiteilla ihan itse alusta asti käytettävissä olevilla perusmuodoilla. Hyvin uskottavia Pokémon– ja Paavo Pesusieni -teemaisia aluksia pelaajakunta on silti ehtinyt jo luoda.

Ruudukon tehtävien konkreettiset tavoitteet ovat aluksi piilossa, joten ensimmäiset niistä on suoritettava vahingossa ”sokkona”. Alkuun pääsee vaikkapa muutaman nopean kierrosajan ajamalla tai pyörimällä City Trial -kartan mielenkiintoisimpien maamerkkien läheisyydessä. Kun yksi haaste on läpi, paljastuvat sen vierekkäisten ruutujen ohjeet. Ajoneuvot ja yhtä vailla kaikki hahmot voi avata useilla eri tavoilla, joten inhokkipelimuodon saavutuksiin ei ole pakko kuluttaa paljoa aikaa. Myös kilpailujen sääntöjen, kuten kierrosmäärän, aseiden esiintymistiheyden ja tekoälyn tason säätäminen tekee joistain haasteista helpompia.

Yhteenveto

Yhden nappulan ja ohjaussauvan käyttämisen ympärille rakennettu ajopeli ei taida ainakaan tuntumaltaan tästä paremmaksi muuttua. Eihän Air Riders kaikkein monipuolisin ja haastavin maskottikaahailu ole, mutta outoutensa ansiosta se ei ole myöskään jälleen yksi Mario Kartin kopio lisää.

Verkkopeli toimii yllättävän moitteettomasti ajoittaisesta kaaoksesta ja räjähtävien pommien isosta määrästä huolimatta, mutta pelaajakunta on pirstoutunut liikaa kolmen pääpelitilan ja vielä erikseen niiden lisenssipisteitä laskevan vaihtoehdon, pikapelin ja yksityisten huoneiden välille. Switch 2 -kaverilistalaisen peliinkään ei voi liittyä jonottamaan kisan jo ollessa käynnissä. Liian vakavasti Air Ridersia ei kannata ottaa, mutta ajopelin pitkäikäisyyttä ajatellen kaikkien pelitilojen yhteinen pelaajahaku tai muutama City Trial -kartta lisää ei olisi pahitteeksi.

Hyvää:
– Yksinkertaisesta ideasta on puristettu kaikki irti
– Paljon ohjaukseen ja pelitiloihin vaikuttavia säätövaihtoehtoja
– Pyörii sulavasti jaetulla ruudulla

Huonoa:
– Vähän uutta GameCuben Air Ridea pelanneille
– Verkkopeliseuran odottaminen ja bottien suuri määrä