Arvostelussa Howl

Sus siunatkoon!

Jotkut pelit vetävät puoleensa ulkoasullaan, toiset tarinallaan, kolmannet taas pelimekaniikoillaan. Mi’pu’mi Gamesin Howl yllätti Nintendon Indie Showcase -lähetyksessä kaikilla kolmella saralla. Jo ensimmäisessä trailerissa vilahtanut pohjoismainen miljöö, kaunis taidetyyli ja vuoropohjainen strategia myivät pelin allekirjoittaneelle heti. Indienälän täyttämisessä ratkaisee kuitenkin kokonaisuus. Onnistuvatko keskieurooppalaiset kehittäjät maalaamaan onnistuneen teoksen, vai periikö indiestudion hukka?

Howlin kauniissa maailmassa on puhjennut uudenlainen tauti: kaikki susihirviöiden ulvonnan kuulevat muuttuvat itsekin susiksi. Kaamealta kohtalolta on kuitenkin turvassa kuuro pelihahmo, johon viitataan vain profeettana. Tulevaisuuteen näkevän huppupään on lähdettävä kotoaan selvittääkseen, mistä kirotut eläimet oikein ovat peräisin, ja valjastaakseen voimansa niiden päihittämiseksi.

Profeetan matka kulkee lukuisten tasojen läpi. Useimmissa tehtävissä tavoitteena on vain päästä perille ruudukkokartan päädyssä odottavaan maaliruutuun, mutta silloin tällöin kaikkien susihukkien listiminen varsijousella ja sivullisten auttaminen voi olla tärkeämpää. Alussa pelihahmo osaa liikkua, ampua yhden kolmesta nuolestaan, työntää viereisessä ruudussa seisovaa hahmoa kauemmas ja odottaa paikallaan. Näitä toimintoja on mahdollista ketjuttaa useampi peräkkäin, jolloin yhteen vuoroon saa ujutettua useamman toiminnon.

Liikkeitä suunnitellessa kannattaa kuitenkin ottaa huomioon viholliset, sillä sudet suorittavat omat vuoronsa pelaajan jokaisen toiminnon jälkeen. Viholliset ovat pääosin aggressiivisia ja toimivat tiettyjä kaavoja noudattaen, jolloin omien vuorojen suunnittelu helpottuu. Howl on enemmän pulmapeli kuin strategiapeli, sillä liikkeiden, työntöjen ja nuolitulituksen suunnittelussa ei vaadita piilevän tiedon selvittämistä. Lähtökohtaisesti susien liikkeitä kuvataan vain vuorojen määrää kuvaavilla korteilla, mutta aputilassa kaikki tulevatkin siirrot näytetään suoraan ruudukolla nuolin ja symbolein.

Tason läpäisyn jälkeen pelaajalle jaetaan palkintoja suoriutumisen mukaan. Jokaisesta tapetusta vihollisesta saa kallon, ja pelastetusta sivullisesta tahdonvoimaa. Jälkimmäistä resurssia kertyy myös pelkästään tasojen nopeasta selvittämisestä, sillä jokainen vuororajan ylittävä vuoro syö yhden palkinnon pois. Resursseja käytetään uusien polkujen avaamiseen ja profeetan kykyjen päivittämiseen. Tietyillä vuoroilla käytettäviä erikoiskykyjä löytää sivupoluille poikkeamalla. Savupommien, tulinuolien ja loikkien käyttö onkin myöhemmissä tasoissa miltei välttämätöntä, sillä kolmen nuolen viini tyhjenee nopeasti. Hahmokehitys luo tehokkaan syyn parannella omia tuloksiaan, muttei kuitenkaan pakota pelaajaa grindaamaan huipputuloksien eteen.

Pelin vaikeuskäyrä on miellyttävän tasainen, mutta pelaajaa ei suinkaan päästetä aivan helpolla. Loppupuolen supernopeat tai monta osumaa kestävät hukat pistävät liian huolettomasti komentojaan läiskivän pelaajan ahtaalle, varsinkin, jos uusia kykyjä ei ole ehtinyt löytää tai päivittää. Mielenkiintoisia kykyjä ja vihollisia ilmestyy eteen noin viiden tunnin läpipeluun aikana toistuvasti, enkä ehtinyt kyllästyä mihinkään näkemääni. Toisaalta lyhyehkö kesto on myös siinä mielessä hyvä asia, että kovin paljoa pidempään yksinkertainen idea ei ehkä olisi kestänyt.

Syytä on puhua myös erikseen Howlin audiovisuaalisesta annista. ”Elävää mustetta” muistuttava taidetyyli osuu maaliinsa, ja hieman ruotsalaistyylisesti englantia murtava kertojaääni tuo hyvää lisäfiilistä tarinaan. Osuvilla paikannimillä ja miljöösuunnittelulla toteutetaan itävaltalaisstudion toimesta yllättävän hieno Pohjola-kuva, johon on hyvä uppoutua. Yksinkertainen ääniraita ei räjäytä pankkia, mutta tunnelmalliset melodiat sopivat hyvin peliin. Teknisestikin kaikki toimii mainiosti.

Yhteenveto

Howl on tyylikäs pulmapeli, joka viihdyttää koko lyhyen kestonsa ajan. Toiminta muuttuu jatkuvasti monipuolisemmaksi lopputaisteluun asti. Kyseessä ei ole mikään strategiagenren mullistava vuoden indiesankari, mutta lyhyttä pulmailua tunnelmallisiin syys- tai talvi-iltoihin etsivä saa susilaumasta itselleen oivan seuralaisen. Voin suositella Howlia Wargroove- ja Advance Wars -faneillekin kevyenä välipalana, vaikka pieniskaalainen ongelmanratkaisu onkin selkeästi etusijalla monituntisten taisteluiden sijaan.

Hyvää:
– Kekseliästä pulmailua
– Tunnelmallinen ulkoasu

Huonoa:
– Kohtalaisen lyhyt