Arvostelussa GRIDbeat!

L33t t3chn0haxx0rz

Rytmipelien genre on kehittynyt vuosien varrella paljon, ja isoimmat mullistajat ovat synnyttäneet kokonaan uusia alagenrejä. Crypt of the NecroDancer oli ensimmäisiä niin sanottuja toimintarytmipelejä, joissa hahmon liikkeet ja hyökkäykset tuli ajoittaa taustajumputuksen tahtiin. Samalla ajatuksella jatkaa myös uudestisyntyneen Acclaimin talliinsa haalima GRIDbeat, jossa luolastot vaihtuivat tietokantoihin ja miekat hakkerointityökaluihin. Voi kunpa vanha kunnon Konami-koodikin toimisi…

GRIDbeatin alussa pelaajan avatarina toimiva hakkeri saa toimeksiannon salaperäiseltä asiakkaalta. Soluttautuminen suuryrityksen tietokantoihin käynnistää nopeasti laajenevan tapahtumaketjun, samalla kun massiiviset virukset pyrkivät murtautumaan ulos rajatusta sisäverkosta. Sivujuonteeksi jäävää juonta avataan tasojen sisällä esitettävillä tekstilaatikoilla, joissa pelaajan tekoälyavatar jutustelee itsekseen tai satunnaisesti viestittelevän toimeksiantajan kanssa.

Pelin varsinainen pihvi on teknojumputuksen rytmiin suoritettava ”luolastokoluaminen”. Yksinkertaista vinoneliötä ohjastetaan mikropiiriä muistuttavan kyberavaruuskartan läpi vihollisia väistellen ja ovia availlen. Täysin aseeton pelaaja ei ole, sillä saatavilla on niin hyökkäys- ja puolustuskykyjä. Yksinkertainen hyökkäys yltää viereiseen ruutuun, ja hakkerointiminipelien ideana on painella oikeita nappeja musiikin tahtiin ja täyttää hakkerikehää pieniä palasia kääntelemällä. Liikkuminen tulee toteuttaa aina musiikin tahtiin, ja huonosta rytmitajusta sekä virheistä rokotetaan elinvoimaa ja poistetaan pelaaja groove-tilasta, jolloin tasosta kerättyjä bittejä ei saa enää mukaansa. Grooveen on kohtuullisen helppoa päästä takaisin mukaan, joten yksittäinen virhe ei kaada vielä peliä.

Kyberavaruuden luulisi olevan laaja ja avoin, mutta GRIDbeatissa sen sisälle on määritelty selvät polut, joita pitkin kulkea. Pääasiassa kentän läpi vie vain yksi oikea reitti, jonka varrella availlaan lukkoja ja lisää kohti kentän loppupistettä johtavia teitä. Muutamilta sivuraiteilta voi löytää juonta avaavia sähköposteja ja kentän täydelliseen läpäisyyn vaadittavia bittejä. Peliin on ahdettu myös pomovastustajia, joiden päihittäminen vaatii pidemmän kaavan väistelyä ja terveysmittarin nakuttamista.

Tason ja lisätavoitteiden suorittamisesta saa lisämuistia, jolla avataan päivityksiä pelihahmon kykyihin. Hahmokehitys jää melko minimaaliseksi, etenkin jos sivutavoitteet jäävät täyttämättä. Koska päivitykset ovat pääosin valinnaisia, ei kenttäsuunnitteluakaan ole mahdollista rakentaa niiden varaan, mikä saa pelin toistamaan itseään melko nopeasti.

Kenttäsuunnittelussa piileekin GRIDbeatin isoin ongelma. Putkijuoksut on suunniteltu melko epäintuitiivisiksi, mikä sotii rytmipelin olemusta vastaan. Selkeille reiteille saattaa ilmestyä tyhjästä esteitä, vihollisia on välillä aivan liikaa ja nopeaa reagointia vaativa kohta saattaa syödä miltei koko terveysmittarin kerralla. Flow katkeaa vielä tehokkaasti niiden hakkerointiminipelien kohdalla, jotka eivät vaadi lainkaan oikeaan rytmiin sitoutumista.

Ongelmaksi muodostuu myös tallennuspisteiden puute. Tasot muuttuvat pelin edetessä melko pitkiksi, ja tappio palauttaa aina tehtävän alkuun. Joissain kentissä on mahdollista löytää backup-kyky, joka antaa mahdollisuuden jatkaa kuoleman jälkeen samasta kohtaa. Backup on yleensä myös merkki siitä, että edessä on epäreilu haaste. Helpon alun koluaminen yhä uudelleen yhden loppupään ilkeän esteen takia alkaa ärsyttää melko nopeasti, sillä onnistunut läpijuoksu voi viedä aikaa useamman minuutin.

Tekninen toteutuskaan ei lupaa hyvää. En saanut pelattua kampanjaa loppuun asti, sillä eräässä tasossa peli kaatui joka ikinen kerta täsmälleen samassa kohdassa lukuisista asetussäädöistä ja yrityksistä huolimatta. Lieneekö kyse huonosta optimoinnista Switch 2 -konsolille vai jostain kyberavaruuden oikusta? Oikean ajoituksen kannalta tärkeän viiveen kalibrointikin sakkaa jonkin verran.

Yhteenveto

GRIDbeat! yrittää olla teknoa syleilevä rytmipeli, joka kompastelee liialliseen kikkailuun, huonoon kenttäsuunnitteluun ja lukuisiin kaatumisiin. Musiikki sopii neonvärejä kirkuvan estetiikan ja valikoiden mekaanisten näppäimistöäänien kanssa aika hyvin yhteen, ja säveltäjäluettelosta voi bongata jopa Steve Aokin kaltaisia isoja nimiä. En voi kuitenkaan suositella peliä sen nykytilassa ainakaan Switchillä, eikä kyberhakkerointi kannata oikeastaan muillakaan alustoilla, kun tarjolla on huomattavasti parempia rytmipelejä. Hintaakin bittitripillä on julkaisussa kokonaiset 17 euroa, josta tullaan taatusti jossain vaiheessa reippaasti alas.

Hyvää:
– Täysi sitoutuminen teknotunnelmaan

Huonoa:
– Kaatuilu
– Heikko kenttäsuunnittelu
– Hajanainen visio pelin suunnasta