Arvostelussa God Wars: The Complete Legend

Pappi, talonpoika ja lukkari

God Warsin nimeä googlatessa eteen aukeaa ylistyssanoja ja läpipeluuoppaita PS4:n tuoreelle God of Warille, mutta pelit eivät voisi olla kuitenkaan juuri kauempana toisistaan. God Wars: The Complete Legend on perinteinen vuoropohjainen strategiapeli isosilmäisillä animehahmoilla, kun taas God of Warissa rymytään äijäporukalla Norjan vuoristoissa. Ainoana yhdistävänä tekijänä molemmissa peleissä mätkitään jumalhahmoisia pomovastustajia, mutta muinaiseen Japaniin sijoittuvassa God Warsissa ei tietenkään ole tilausta länsimaalaisille pakanallisuuksille. Ikävä kyllä pelit eivät ole lähellä toisiaan edes laadullisesti.

God Warsin päähenkilöitä ovat Japanin valtaa pitävien prefektuurien perijät, vaikka peli käynnistyykin tavallisen kylänmiehen Kintaron ja tämän nallekarhuystävän seikkailuilla. Tutoriaalikentissä nähdään, miten nuori mies tutustuu Fujin kuningattaren hämärien puuhien seurauksena kaltereiden taakse lukittuun kruununprinsessa Kaguyaan. Äitimuorin kerrotaan muun muassa uhranneen toisen tyttärensä jumalille ja kadonneen sitten vähin äänin. Vuosien varrella suhteet naapuriklaaneihin ovat viilenneet, eivätkä eläinhahmoiset jumalatkaan seuraa kehitystä suosiolla. Päättäväinen Kaguya lähtee vapauduttuaan selvittelemään äitinsä sotkuja, napaten mukaansa uudet ystävät ja kuninkaalliset neuvonantajat.

Seikkailu etenee varsin lineaarisesti. Koko tarina on jaettu neljään kokonaisuuteen, joissa jokaisessa on noin tusinan verran pakollisia taisteluita. Vaihtoehtoisia polkuja ei ole, mutta vanhoihin kenttiin voi palata uudelleen temppelitehtävien avulla, mikäli kokee tarvitsevansa hieman lisää kokemusta. Grindaaminen onkin oikeastaan suositeltavaa jopa normaalilla vaikeusasteella, sillä muuten jokaisen kartan vihollisten niittaamisessa voi vierähtää helposti yli puoli tuntia, koska jokainen yksikkö liikkuu vuorotellen. Pikakelauskaan ei muuta peliä paljoa nopeatempoisemmaksi. Vaikka samantasoiset sotilaat ja villipedot eivät tekisikään paljoa vahinkoa pelaajan hahmoihin, on vastustajilla reilu määräylivoima lähes jokaisessa kentässä. Kun soppaan lisätään vielä valtavilla energiapalkeilla siunatut pomojumalat sekä niitä parantavat apulaiset, alkaa helpomman vaikeustason ja autoplayn kytkeminen päälle tietyillä hahmoilla kiinnostaa kummasti.

Easy modella peliä on verrattain huoletonta pelata ainakin aivan viimeisiin kenttiin asti, joihin olisi suositeltavaa valmistella useampi ysikymppinen taistelija tai rukoilla hyvää tuuria. Tekoäly ei ole oikeastaan ikinä pelaajan puolella, sillä botin kontrolloimat taistelutoverit toimivat vain harvoin määrätyllä tavalla, vihollisten taas keskittyessä tärkeimpiin linkkeihin. Hutilyönnit ja kriittiset osumat ovat pelissä myös läsnä, mutta niiden merkitys elementtikohtaisien resistanssien ohella on kokonaiskuvassa varsin pieni. Pöytäroolipelimäisesti myös ruudun alustalla on pieni vaikutus lopputulokseen, joten korkeat kalliot kannattaa pyrkiä valloittamaan omilla nappuloilla. Vaikka ympäristöt muuttuvat, keskittyvät taistelut silti muutamaan pullonkaulakohtaan, joita voi tosin lähestyä eri tavoin riippuen käytössä olevista kokoonpanoista.

Pelin luokkajärjestelmä mahdollistaa ainakin teoriassa rikkinäisten kombinaatioiden suunnittelun, mutta koska yhdelle hahmolle voi kertyä jopa parikymmentä erilaista liikeoptiota, muuttuvat valikot ja taistelut tarpeettoman kankeiksi. Jokaiselle soturille voi antaa kolme kehittyvää ammattia, joista ylin määrittelee tärkeimmät hyökkäys- ja puolustusarvot. Kakkostyö antaa käytettäväksi toisen hahmoluokan taikapisteitä kuluttavat erikoisliikkeet, ja jokaisen alusta asti samana pysyvä lukittu ammatti tuo sankarille muutaman uniikin kyvyn. Tarkoitus on tietenkin varustaa eturivin kestävät lihamuurit automaattisilla vastaiskuilla tai muilla voimaa tuovilla passiivisilla ominaisuuksilla, takarivin tukiessa loitsuilla ja nuolilla. Ylivoimaisesti tärkein rooli on kuitenkin papeilla, joiden parannustaika sekä osumatarkkuutta ja väistökykyä nostavat voimat ovat ehdottomia tiettyjen vihollisten päihittämiseksi. Papit eivät pysty ottamaan montaa iskua vastaan, mutta koska ammatti on avoinna heti kaikille, on se erinomainen valinta sivuduuniksi. Myös samurain geeneillä vahvistettu jalkajousimies on villi yhdistelmä, eikä unohdeta myöskään eläimiä avukseen kutsuvaa kesyttäjää.

Omaa joukkoa voi vahvistaa myös kaupoista ja aarrearkuista löytyvillä tavaroilla. Kaupoissa tuotteita myydään ihan käypään hintaan, joten joukkueen tärkeimpien palikoiden varusteet pysyvät ajan tasalla. Olisin kuitenkin kaivannut harvinaisempien ja tehokkaampien aseiden tasapuolisempaa jakelua kappaleiden kesken, jotta taistelut eivät pitkittyisi niin usein. Jostain syystä arkun avaamisestakin voidaan rangaista vahingolla, jos pelaajan hahmolla ei ole taskuvarkaan liikkeitä. Tärkein kertakäyttöinen esine on henkiinherätyskivi, sillä pienelle armeijalle jokainen henki on tärkeä. Tehtävä epäonnistuu kaikkien hahmojen kaatuessa, mutta pysyvää kuolemaa pelissä ei ole.

Taiteellisesti God Wars on oikein näppärä tapaus, kun puhutaan tarinankerronnasta. Jokaisella tärkeällä hahmolla on oma japanin- ja englanninkielinen ääninäyttelijä sekä dialogilaatikoiden yhteydessä näkyvä persoonallinen puolivartalokuva. Amerikkalainen lausunta saattaa kuulostaa hieman kornilta runsaiden japaninkielisten nimien kohdalla, joten alkuperäinen ääniraita takaa autenttisemman kokemuksen. Pelissä nähdään myös muutamaan otteeseen mielenkiintoisesti yhdisteltyä liikkuvaa sarjakuvaa ja animaatiota. Japanilainen maalauksellisuus on yleensäkin läsnä fontti- ja värivalinnoissa. Harmi, ettei kalliin ja työlään oloisia efektirikkaita pätkiä riitä kuin muutaman minuutin ajaksi. Vastaavasti laatikkomaisia taistelukenttiä on tuunattu pienellä säästöliekillä, sillä tekstuurit eivät ole kovin korkealaatuisia ja 3D-mallien töksähtelevät kiipeilyanimaatiot jaksavat huvittaa.

Yhteenveto

Vaikka God Wars: The Complete Legendin taistelujärjestelmää on virtaviivaistettu ja animaatioita nopeutettu mainospuheiden mukaan alkuperäisestä PlayStation-julkaisusta, ei taktiikkarope ole Switchilläkään silti erityisen tasapainoinen ja sulava kokemus. Peli tarjoaa satojen tuntien edestä tahkottavaa haastetta etsiville, mutta enemmän uskonnollisista viittauksista ja animedraamasta kiinnostuneille pelaajille mikromanagerointia vaativat pelimekaniikat ja valikot näyttäytyvät aivan liian tönkköinä ja vaivalloisina. The Complete Legendin konnista kertoviin lisäepisodeihin pääsee käsiksi vasta pääpelin päättymisen jälkeen, jos vain kantti kestää sinne asti.

Hyvää:
– Monipuolinen hahmonrakennus
– Taiteelliset ratkaisut

Huonoa:
– Aivan liian hidastempoiset taistelut
– Automaatiota hyödynnetään huonosti
– Pakottaa keskittymään kouralliseen hahmoja