Arvostelussa Dragon Quest Monsters: The Dark Prince

Hirviöitä, onko nöitä?

Monsterien metsästäminen tuntuu kannattavan ja kiehtovan aina. Pokémon myy kuin häkä pelien laadusta huolimatta, ja Capcomin Monster Hunter -pelitkin ovat siirtyneet kappalemyynnillisesti jo lähemmäs kahdeksannumeroisia lukemia. Myös Square Enix on osallistunut petojahtiin Japanissa menestyneellä lippulaivasarja Dragon Questilla useaan otteeseen, ja ensimmäisen kerran yli 10 vuoteen Monsters-lisänimellisen sivusarjan peli tulee ulos myös lännessä. Myyntejä kasvattaakseen ovat pelin tuottajat ottaneet mukaan aimo annoksen elementtejä pääsarjan neljännestä osasta. Sivutarinana Dragon Quest Monsters: The Dark Prince onkin varsin mukava kumppanipeli Dragon Quest IV:lle.

Nelososaa pelanneille The Dark Princen päähenkilö Psaro on varmasti tuttu. Aiemmin antagonistina toiminut puolihirviö on tällä kertaa tarinan sankari. Isälleen maanisesti vihastunut Psaro päättää jo lapsena kohdata kovin etäiseksi jääneen vanhempansa kaksintaistelussa. Valitettavasti isä-Randolfo on – ei enempää tai vähempää kuin hirviöiden kuningas, ja potkaisee poikaansa takalistolle leikiten. Juuri ennen karkotusta isäukko vielä kiroaa Psaron menettämään kykynsä hyökätä hirviöiden kimppuun, jolloin ainoiksi potentiaalisiksi uhreiksi jäävät ihmiset. Joitakin vuosia karvaan tappion jälkeen maanpaossa elävä prinssi oppii Rosehillin kylässä käskyttämään hirviöitä taistelemaan puolestaan.

Alussa prinssi voi komentaa vain yhtä monsteria, mutta pian pelaajalle avautuu mahdollisuuksia kasvattaa joukkoa. Pokémonin ja Shin Megami Tensein pelaajat ovat heti kotonaan, sillä uusia alokkaita hankitaan varsin perinteisin menoin. Joskus harvoin kaadetut karpaasit tarjoutuvat liittymään ryhmään neuvotteluitta, mutta useammin vastustajalle joutuu syöttämään ensin herkkupaloja, jotta sen voi rekrytoida omalle puolelle. Jos hirviö on tarpeeksi tyytyväinen, rekrytointi onnistuu. Onnistumisen taso esitetään prosentteina, joskin prosenttiluvun suuruuden vaikutus tuntuu usein melko mitättömältä. Useampi peräkkäinen yritys voi epäonnistua isoillakin prosenteilla, ja yhtä lailla kehnoksikin arvioidulla tuurilla voi lykästää samassa suhteessa.

Perinteisille tavoilleen uskollisesti tässäkin Dragon Quest -pelissä luotetaan kokemuspisteiden ja tasonousujen myötä alati voimistuviin hahmoihin. Omituisilla keräilyotuksilla on lisäksi yhdestä kolmeen erilaista liikekategoriaa, joista voi oppia uusia iskuja taitopisteitä kuluttamalla. Monstereita voi myös risteyttää keskenään, jolloin jälkikasvulle voi siirtää ylijääneitä taitopisteitä ja kategorioita. Uuden sukupolven hirviöt oppivat liikkeitä vanhempiaan tehokkaammin, jolloin voimakkaammat iskut on helpompi saavuttaa. Risteytetyt otukset tosin aloittavat aina tasolta yksi, jolloin niitä pitää aina kouluttaa ensin jonkin aikaa, että ne pystyvät taistelemaan vihollisia vastaan luontevasti. Tämä tarkoittaa rutkasti ylimääräistä ja muulta tekemiseltä aikaa vievää kokemuksen grindaamista. Tietyt erityisen voimakkaat liikkeet vaativat niin paljon taitopisteitä, etten saanut niitä kasaan koko pelin aikana kaikesta huolimatta.

Lieneekö syynä juuri grindaamisen suuri määrä, mutta omalla kohdallani peli oli muutamaa äkkinäistä piikkiä lukuun ottamatta koko ajan melko helppo. Suurin osa vastustajista kaatuu laittamalla oma ryhmä autopilotille ja seuraamalla sivusta vuoropohjaista taistelua. Taisteluanimaatioita ei saa pois päältä, mutta pikakelaus onneksi löytyy. Peliaikakelloon olisi luultavasti kertynyt valehtelematta ainakin 10 lisätuntia, jos kaikki taistelut olisi pitänyt pelata normaalinopeudella. Nopeutettunakin tuntuu siltä, että peliä on venytetty hieman liian pitkään.

Loppupuolen maailmoissa ei ole paljoa uutta nähtävää, koska samoja teemoja kierrätetään surutta. Itseään toistavat loppuvastustajatkin hoitelin pois päiväjärjestyksestä pikanopeudella, joskin niitä vastaan otin käyttöön ryhmäläisten manuaalisen ohjeistamisen. Tekoäly kun tuppaa kuluttamaan taikapisteet loppuun turhankin nopeasti, tai vaihtoehtoisesti ei käytä niitä lainkaan. Oman pelityylin löytäminen on helppoa, sillä manuaalisen että automaattiohjauksen välillä voi vaihtaa milloin vain. Ainoastaan turnajaisissa manuaaliohjaus on kielletty. Turnaukset ovat onneksi kolmea helppoa poikkeusta lukuun ottamatta vapaaehtoisia, eikä niiden vuoksi tarvitse stressata pelin alun jälkeen lainkaan.

Pientä huolta sen sijaan aiheuttaa Switch-pelin tekninen suorituskyky. Julkaisussa ruudunpäivitys laski pahimmillaan lähes diaesityksen tasolle, ja peli oli muutoinkin epävakaa vähänkään avoimilla alueilla. Joulukuun loppupuolella julkaistu päivitys paransi toimivuutta telakoituna, mutta käsivaralla pelatessa ongelmia esiintyy edelleen runsaasti. Kaikki musiikki on jo edesmenneen Koichi Sugiyaman säveltämää, aiemmista peleistä kierrätettyä materiaalia. Monsteriprinssin tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaan ennalta-arvattava ja kliseinen, ja sen tärkeimmäksi ansioksi luen tapahtumien sitomisen osaksi Draqon Quest IV:ää. Onneksi sarjan kääntäjät ovat edelleen kekseliäitä, joten hirviöiden nimet ovat The Dark Princessäkin usein hauskoja sanaleikkejä. Tekemistä nimien keksimisen kanssa on varmasti ollutkin, sillä Nadirian mantereella ja alamaailmassa elää yli viisisataa erilaista hirviötä.

Yhteenveto

Dragon Quest on tunnetusti pelisarja, joka ei kerta kaikkiaan suostu muuntautumaan nykypäivään sopivaksi. Monien muiden klassisten roolipelisarjojen uusiin osiin on otettu oppia länsi- ja toimintapelien trendeistä, mutta Square Enixin klassikkosarjan sivuosakin on edelleen tiukasti vuoropohjainen ja tyyliltään veikeä. Juuri siksi se onkin ilahduttava valonpilkahdus tässä synkistelevässä, toimintapelaamiseen kallistuvassa maailmassa. Dragon Quest Monsters: The Dark Princestä ei ole korvaajaksi harvakseltaan laajentuvalle pääsarjalle, mutta se tekee tehtävänsä sivutarinana. Hieman monipuolisemmat maisemat ja taistelusysteemi teknisten ongelmien korjausten kera olisivat tehneet pelistä jo paljon paremman. Peli pysyy ainakin toistaiseksi Switchin yksinoikeutena, joten ruoho ei näytä paremmalta muilla alustoilla.

Hyvää:
– Yli 500 erilaista hirviötä
– Monipuolinen hahmonkehitys
– Syventää vanhoja hahmoja

Huonoa:
– Yksinkertaiset ja yllätyksettömät taistelut
– Helpohko
– Tekniset ongelmat