Arvostelussa Darkest Dungeon II

Kirottu karavaani

Muutama viikko sitten arvostelin Switchille ilmestyneen Dicefolkin, joka on yksi konsolin värikkäimmistä ja helpoimmista roguelike-roolipeleistä. Jo viime vuonna PC:lle ilmestynyt Darkest Dungeon II edustaa täysin päinvastaista suuntaa. Viiteen alati vaikeutuvaan osaan jaetussa yksinpeliseikkailussa tapetaan söpöjen eläinotusten sijaan kasoittain mädäntyneitä zombeja, kieroja okkultisteja ja lovecraftmaisia lonkerohirviöitä, jotka antavat samalla mitalla takaisin. Useimmiten peli päättyykin tekoälyn voittoon.

Darkest Dungeon II:n taustatarina on varsin vaikeaselkoinen, vaikka ”Akateemikoksi” kutsuttava kertoja pääseekin ääneen toviksi jokaisen yrityksen alussa. Mutta ainakin maailma on pelin nimen mukaisesti synkkä. Kirotut ja ties mistä esiin manatut hirviöt ovat ajaneet maailman sekasortoon ja tuhon partaalle. Ymmärtääkseni myös pelaajaa pidetään yhtenä syypäistä ongelmiin, mistä johtuen juuri pelaajan tehtävänä on nimittää neljän sankarin retkikunta, jonka on määrä matkata horisontissa häämöttävälle vuorelle surmaamaan jokaisessa episodissa vaihtuva pomoiljetys.

Ennen vuoren uumeniin astumista on kuitenkin selviydyttävä valintoja, vaihtoehtoisia reittejä ja vihollisia täynnä olevien laaksojen läpi, joita on ensimmäisessä kappaleessa kolme ja myöhemmissä neljä. Ensimmäisessä Darkest Dungeonissa tutkittiin oikeita luolastoja jalan, mutta kakkosessa istutaan automaattisesti eteenpäin suuntaavan hevoskärryn kyydissä. Karavaania ohjataan välillä vasemmalle tai oikealle vain tienhaaroissa ja halutessaan tynnyreitä ja pusikoita päin, joista voi hyvällä tuurilla löytää muutaman kolikon tai taisteluissa auttavia käsimatkatavaroita.

Vankkureiden kunnosta huolehtiminen on myös oma pelimekaniikkansa, jonka tärkeyden ymmärsin varsin myöhään. Kärryllä on aluksi kaksi pyörä- ja suojapistettä, joita voi menettää oranssilla tai violetilla vaaravärillä merkattuja pomppuisia polkuja pitkin ajamalla. Täysillä pisteillä matkustajat paranevat haavoistaan nopeammin ja aloittavat taistelut hyödyllisellä lisäpuolustuksella. Jos pisteet tippuvan nollaan, seuraa ylimääräinen taistelu, jossa yksi hahmo menettää aina vuoronsa korjaustöiden tekemiseen. Ja jos yksi tai kaksi hahmoista on jo ehtinyt kuolla matkalla, on pelaaja varsin mahdottomassa tilanteessa.

Kärryn päällä palaa myös liekki, joka himmenee kilometrien kertyessä mittariin, joidenkin vihollisten taikahyökkäyksistä tai taisteluista paetessa silloin kun se on mahdollista. Tiimiläiset tukevat toisiaan useammin roihun palaessa voimakkaimmillaan ja vastaavasti ajautuvat pimeydessä nopeammin yhteispeliä satuttavaan ja elämäpisteitä roimasti syövään epätoivon tilaan. Darkest Dungeonin periaatteisiin kuuluu kuitenkin se, että jokaista numeroa voi myös nostaa jollain tavalla. Hahmojen paniikin taso laskeutuu levätessä laaksojen välillä majataloissa tai vaihtoehtoisesti esimerkiksi lääkkeillä tai yhdellä trubaduuriluokan sankarin liikkeistä.

Lahdatuilta vihollisilta sekä kaupoista ja kylänraiteilta saatavia esineitä on neljänlaisia: yksittäisissä taisteluissa vaikuttavia ruokia ja muita parannusrohtoja, ainoastaan majataloissa nautittavia aterioita, jotka vaikuttavat koko seuraavan etapin ajan, kärryihin kiinnitettäviä päivityksiä sekä trinkettejä, jotka ovat Darkest Dungeonin versio pelihahmojen ominaisuuksia parantavista amuleteista. Jokainen sankari voi kantaa ainoastaan kahta trinkettiä ja yhtä kertakäyttöistä taisteluesinettä. Systeemi on kuitenkin huomattavasti simppeliä kaksi plus yksi -laskua monimutkaisempi, koska ensimmäisillä yrittämillä kaupoissa kiertää vain muutama kehno aloituskoru, hahmoluokkien parhaat ja eksklusiiviset esineet ovat lukittuja ja tietyt trinketit ovat täysin hyödyttömiä ilman toista saman kategorian esinettä, jollaista voi joutua metsästämään kissojen ja koirien kanssa. Lisäksi varastotila on erittäin rajallista ilman kärrypäivityksiä, joten todennäköisesti parituntisen yrityksen lopussa tarvittavia esineitä voi joutua heittämään myös roskiin.

Alussa pelattavia hahmoja on vain neljä erilaista: tohtori, haudanryöstäjä, maantierosvo ja sotaveteraani, joista voi muodostaa toimivan perustiimin, jossa tohtori hoitaa takarivissä parantamisen ja muut luokat vuorottelevat eturivissä pyssyjensä ja sapeliensa kanssa. Pelatessa säästöön kertyy kuitenkin epäonnistumisistakin huolimatta kynttilöitä, joita voi käyttää ennen yrityksen alkua uusien sankareiden ostamiseen, niiden pysyvien ominaisuuksien kehittämiseen kuin uusien esineidenkin luomiseen ja muihin pysyviin helpotuksiin. Pelaajalle ei kerrota, mihin kynttilöitä ja resursseja kannattaa säästää, mutta itse suosittelen avaamaan alkajaisiksi ainakin kaikki peruspelin 11 erilaista hahmoa, jotta majataloissa olisi mahdollista vaihtaa kuolleen taistelijan tilalle toinen.

Jos hahmo onnistuu päihittämään jonkun kampanjan loppupomoista, jää se myös talteen reserviin seuraavaa yritystä varten. Hyvin rakennettuja sankareita ei kuitenkaan kannata tuhlata heti ensimmäisellä yrittämällä mahdollisesti uudenlaisia vihollisia ja ympäristöjä esittelevässä episodissa. Itse kuvittelin myös majatalossa tarjottavan vetäytymisvaihtoehdon tarkoittavan säästökierroksen päättämistä ja elossa olevien hahmojen pelastamista, mikä olisi käynyt järkeen, koska kokoonpano voi näyttää jo yrityksen puolivälissä tuhoon tuomitulta. Todellisuudessa luovuttaminen tarkoittaa kuitenkin melkein samaa kuin kuoleminen saappaat jalassa.

Sopivan nelikon valintaa monimutkaistaa myös se, että jokaiselle yksikölle arvotaan jokaisen pelikerran alussa yksi negatiivinen ja positiivinen luonteenpiirre, jotka voivat pilata tai pelastaa yrityksen tietyissä tilanteissa. Luonteenpiirteillä on hauskoja nimiä ja sivuvaikutuksia, sillä esimerkiksi absolutisti kieltää koko joukolta alkoholipitoisten parannusjuomien käyttämisen ja kleptomaani pakottaa piilottamaan arvoesineet. Kaikkein ärsyttävämpiä ominaisuuksia ovat sellaiset, jotka vaikeuttavat positiivisesti toisiinsa suhtautuvien taisteluparien kehittämistä, mutta ne voi onneksi hoitaa pois rahalla, kunhan karavaanin ohjaa kartalla sairaalan luokse. Samassa paikassa voi myös suojata tuplasummalla mutaatioilta positiiviset ominaisuudet, kuten taisteluiden alussa aktivoituvat boostit.

Koska en ole pelannut ykkösosaa, en voi vertailla Darkest Dungeonien hahmotasapainoa ja ominaisuuksia suoraan keskenään, mutta ainakin visuaalisesti muutokset ovat melkoisia. Tyylikäs sarjakuvatyyli on säilynyt, mutta graafisten yksityiskohtien määrä on kakkosessa suurempi ja hahmot ovat venähtäneet pituutta realistisempiin ihmismittoihin. Taisteluiden aikana ruudulla näkyy huomattavasti vähemmän nappuloita, numeroita ja muuta statistiikkaa, joten siistitty näkymä näyttää vähemmän pelottavalta Excel-taulukolta tai vanhalta tietokoneterminaalilta. Kaikki tarvittavat tiedot saa kuitenkin näkyviin erillisen omaa hahmoa tai vihollista korostavan valikon kautta.

Aivan täydellinen uusi taisteluikkuna ei ole, koska uudelle pelaajalle absorboitavaa tietoa on joka tapauksessa hirmuinen määrä. Vuorelle asti selviytymisen ja voittamisen kannalta on tärkeää ymmärtää etenkin hahmon alle ilmestyvien statusikonien tarkoitukset. Monissa muissa roguelike-peleissä riittää, kun symbolia osoittaa kursorilla, mutta Darkest Dungeon II:ssa on klikattava auki ensin kaikki parikymmentä efektiä listaava ruudukko, josta oikea ikoni on tunnistettava itse. Väistöliikkeitä ja hutilyöntiä merkkaavien symbolien ohella yksi tärkeimmistä vihreä pääkallo, joka sekä lisää vahingon määrää että avaa mahdollisuuden aktivoida suoritetun liikkeen kakkoskyky.

Kaikilla hahmoilla ei kuitenkaan ole pääkalloleimasinta edes avattavien kykyjen valikoimassa, joten esimerkiksi myrkkylinjaan parantamisen sijaan panostava tohtori tarvitsee parikseen mahdollisuuksien mukaan nopeamman trubaduurin tai maantierosvon. Uusia liikkeitä avataan muusta sisällöstä poiketen jo reissun aikana pyhäkköpysäkeillä, joiden yhteydessä kerrotaan myös ihmispolon traagisesta menneisyydestä tai ammatinvalinnasta muutamalla sanalla. Kertomus voidaan esittää yllättävällä tavalla myös uuden kyvyn osittaiseksi käyttöohjeeksi tai pulmaksi naamioidun pikataistelun välityksellä. Sivutarinat ovat pääjuonta paljon mielenkiintoisempaa sisältöä.

Ilman aiempaa Darkest Dungeon -historiaa tai YouTube-tutoriaalien katsomista Darkest Dungeon II:n hankkiessaan on valmistauduttava hakkaamaan päätä tiiliseinään jopa parikymmentä tuntia, ennen kuin peli alkaa edetä muutenkin kuin hyvällä tuurilla. Opin kantapään kautta esimerkiksi sen, ettei vielä seikkailun alkumetreillä kannata oikeastaan ikinä marssia alueellisten välipomojen kimppuun, vaikka niiden tappamisesta palkitaankin hulppeasti. Pelaajana tunsin kuitenkin vielä enemmän kipua toistuvien kaatumisien kohdalla, jollainen mahtui lähes jokaiseen pidempikestoiseen yritykseeni. Automaattitallennus tallentaa onneksi tiheään tahtiin, mutta yhden kerran menetin progressiota yli kahden tunnin edestä. Trinkettivalikkoa vaivaa myös pieni visuaalinen bugi, eikä B-nappula tottele aina jaetuilla Joy-Coneilla pelatessa, mutta nämä ongelmat todennäköisesti korjataan pian julkaisun jälkeen.

Yhteenveto

Darkest Dungeon II on huolellisesti suunniteltu roguelike, jonka oppimiskäyrä on varsin korkealla, koska asioita jätetään paljon pelaajan oman oivaltamisen varaan. Loppuun asti selviytymisessä resurssien manageroinnilla ja kartan lukemisella on lähes yhtä merkitys kuin taistelutaktiikoiden tai vuorojärjestyksen sorkkimisella, mikä voi tulla yllätyksenä. Toisaalta vaikeuksien selättäminen luonnollisesti myös tuntuu erittäin hyvältä. Kaikki kampanjat, hahmot ja pienet salaisuudet huomioiden pelattavaa ja koettavaa on jopa sadan tunnin edestä. Peli näyttää siistiltä myös käsikonsolitilassa pelatessa, mutta Switch-käännös kärsii ainakin toistaiseksi muita versioita enemmän teknisistä ongelmista.

Hyvää:
– Ihanan tyylikäs ja verinen
– Pelimekaanisesti kekseliään monipuolinen
– Pelihahmojen omat sivutarinat
– Jopa sadan tunnin edestä tekemistä

Huonoa:
– Kaatuilu ja bugit
– Alku voisi olla helpompikin