Arvostelussa Daemon X Machina: Titanic Scion

Pelkkä rautakuori

Mikäli olet kiinnostunut eeppisistä japanilaisista roolipeleistä, mutta tunnin kestävät monologit ja yhtä pitkät taistelut puuduttavat, kannattaa tutustua Marvelous-pelitalon portfolioon. Switch 2:n Daemon X Machina: Titanic Scion on kaikkea muuta kuin pitkäveteinen tieteisseikkailu, sillä turhaa jaarittelua ei ole käytännössä ollenkaan, ja vain muutama keskustelu vie enemmän kuin pari minuuttia. Pomotaisteluita on määrällisesti paljon, mutta ajallisesti nekään eivät veny turhauttaviin mittasuhteisiin. Välillä seuraavaan kohtaamiseen on tosin niin kiire, että pelaajalle jää tärkeää kontekstia kertomatta, mikä saa tarinan tuntumaan kokonaisuutena hämmentävän reikäiseltä.

Titanic Scion käynnistyy kirjaimellisesti räjähtävästi Maan kaltaista planeettaa kiertävällä Garden 03 -tutkimusaluksella, jossa niljakas tiedemies yrittää luoda aivopestyjä ja geneettisesti muokattuja supersotilaita. Pelaajan luoma sankari irrotetaan letkuista viime hetkellä ennen kokeiden alkamista, mutta samalla sekunnilla pelihahmosta ja synkkää suunnitelmaa vastaan kapinoivasta Nervestä tulee Axiom-liittouman pettäneitä rintamakarkureita. Nerve jää lopulta vangiksi aluksen sisällä, mutta ulos paennut pelihahmo saa osuman tykistä ja löytää itsensä pian planeetan pinnalta, jossa majaansa pitää valkoiseen asukoodiin luottava Reclaimers-vastarintajoukko.

Puolituntinen intro on koko pelin visuaalisesti näyttävin osuus, mutta sen perusteella Titanic Scionista saa energisemmän ja suoraviivaisemman kuvan kuin se lopulta on. Avaruusalus on ainoa ensimmäisen Daemon X Machinan kaltainen kenttämäinen ympäristö, sillä sen jälkeen peli muuttuukin avoimen maailman loottimäiskinnäksi. Aloitustehtävässä muun muassa sukelletaan ilmastointikanavan sisälle ja ammuskellaan robotteja suojien takaa hieman takavuosien Vanquish-toimintapelin tyyliin, mutta nämä puolet vaihtuvat planeetan pinnalla rälläämiseen ja areenataisteluihin isoja hirviöitä ja Axiomin alaista Neun-eliittitiimiä vastaan.

Vaikka pelihahmo ja Reclaimersin johtaja tuntevat melkein koko pahisjoukon ennestään, avataan pelaajalle henkilöiden välistä historiaa vain vähän kerrallaan. Hyödyllistä tietoa pimitetään välillä jopa hahmon kuolinvuoteelle saakka. Ykkösosan pelaamisesta ei ole apua, koska Titanic Scionin kasti on täysin uusi. Lisää hyviksiä ja pahiksia ilmestyy toistuvasti paikalle tyhjyydestä, eikä juuri ketään esitellä luonnollisesti jonkun aktiviteetin yhteydessä enää alkuintron jälkeen. Kaikkia neunilaisia ei edes nähdä tekemässä mitään areenoiden ulkopuolella, jolloin taisteluiden panos tuntuu mitättömältä. Surkuhupaisin kohtalo on ensimmäisellä pomolla, joka pitää ensin uhmakkaan puheenvuoronsa ja teleporttaa samaten pois taistelun jälkeen, eikä raukasta kuulla sen jälkeen yhtään mitään ainakaan päätarinan puolella. Muitakin alkupään pomoja livahtaa paikalta ensin samalla tavalla, mutta niiden kanssa otetaan sentään pakollinen uusintamatsi myöhemmin.

Jos Neunin tähtisotilaiden tarkoitus on ainoastaan aukoa päätä ja lopulta kuolla tai kadota, olisi niiden naamat voinut läväyttää heti kartalle ja käskeä pelaajaa hakkaamaan ne haluamassaan järjestyksessä. Vaikka tämä olisi selvästi retropelimäisempi ratkaisu, karsisi se samalla pois muutaman väkinäisen jatkotaistelun ja antaisi syyn keskittyä enemmän juonellisesti merkittävämpien hahmojen kehittämiseen. Jokaisella pomolla kun on muutenkin ainakin yksi Mega Man -pelien robottimestarien kaltainen heikkous, joka kerrotaan kuoleman jälkeen lataustauon yhteydessä. Nämä heikkoudet eivät tosin liity aina asetyyppeihin, vaan useimmiten kertakäyttöisiin ansoihin.

Neunin sotilaat näyttävät ulkoisesti metallibändin keulakuvilta, mutta siihen huumori oikeastaan loppuukin, koska karulla planeetalla eläminen on jatkuvaa kamppailua vähäisistä resursseista. Neunin jäsenet ovat pelihahmon tavoin ”Ulkopuolisia” (Outers) eli mutatoituneita ihmisiä, jotka voimistuvat imemällä sisäänsä kuolevia nisäkkäitä. Axiomin tavoitteena on tietysti tehdä mutanteista johtava ihmisrotu, mitä vastaan ihmisoikeuksien puolesta vannova Reclaimersin pienempi hyvisryhmä yrittää parhaansa mukaan taistella.

Mutaatioita hyödynnetään myös pelimekaniikkana, sillä joskus kuolleelta viholliselta voi napata aseen tai kypärän sijaan uuden liikkeen tai passiivisen ominaisuuden avaavan kyvyn. Haittavaikutuksena mutaatiot vievät kuitenkin lisääntymiskyvyn ja aiheuttavat näkyviä arpia ja muita fyysisiä muodonmuutoksia, joista pelaaja pääsee eroon ainoastaan resetoimalla hahmon kehon massiivisella rahasummalla. Kauneusleikkaus ei ole kovin kannattava investointi, koska rahaa tarvitaan myös varusteiden päivittämiseen.

Pelihahmon ja taistelutovereiden robottihaarniskoja kutsutaan edellisen osan tavoin Arsenaaleiksi, joilla voi myös lentää lyhyitä matkoja. Enemmän tuhoa tekevä raskaampi mecha avautuu vajaan 20-tuntisen tarinan puolivälissä, ja sitä voi käyttää suunnilleen kerran taistelussa ja vain rajatun ajan. Arsenaalin voi varustaa monenlaisilla vaihdeltavilla pyssyillä ja teräaseilla. Huomasin äkkiä, ettei piskuisista konetuliaseista ole juuri mihinkään järeän laserkiväärin tai raketinheittimen rinnalla, mutta hyvänä tasapainotuksena järeämmät tykit painavat niin paljon, ettei niitä voi asentaa montaa ennen liikkumisnopeuden merkittävää hidastumista.

Parhaimmat varusteet ilmestyvät inventaarioon ensin piirustuksina, ja niiden valmistamiseksi on hakattava samoja pomoja uudelleen monta kertaa, mihin en jaksanut tällä kertaa keskittyä. Pariin harvinaisempaan perusaseeseen ja välineisiin liimattaviin taitokortteihin panostamalla saa ihan yhtä hyviä tuloksia, eikä omaa taktiikkaa tarvitse erityisemmin muuttaa, koska tarkkuuskivääri puree tasavertaisesti melkein kaikkiin vihollistyyppeihin. Neun-tappeluihin saa vinkkejä vilkaisemalla areenan reunoille aseteltuja esineitä, ja kaikkia isokokoisia liskoja voi tökkiä selkään samalla tavalla.

Mukana satunnaisesti häärivien tekoälykumppaneiden varusteita ei voi parantaa tai vaihdella, mikä on pieni sääli, koska ne jäävät selvästi jälkeen kehityksestä tarinan loppupuolella. Lopussa kaatuneita Reclaimers-kavereita on nosteltava jatkuvasti takaisin elävien kirjoihin, mutta muuten Titanic Scion ei ole mitenkään ylitsepääsemättömän vaikea peli, kunhan muistaa hakea välillä täydennystä lääkevarastoihin. Ensimmäinen pomo aiheutti minulle jopa enemmän ongelmia kuin viimeinen.

Vihollisia voi ainakin yrittää jahdata myös kahden kaverin kanssa täysin alustavapaassa verkkopelissä. Kolme viidestä yrityksestäni päättyi tosin pelin kaatumiseen ja virheviestiin alle 10 minuutin sisällä, ja ainakin japanilaiset nimimerkit liikkuivat ruudulla nytkähdellen. Verkossa tahdin määrää huoneen luonut pelaaja, jolta täytyy kysyä lupa esimerkiksi pikamatkustamiseen paikasta toiseen. Havaitsin vihollisten elämäpisteiden skaalautuvan jonkin verran pelaajamäärän mukaan, mutta kun samaa kohdetta mätkii yhteispelillä, kaatuu jokainen nilkki alta aikayksikön. Yllätyin vähän siitä, etteivät ihmispelaajat ota suoraan tekoälyapureiden paikkoja, joten tehtävään voi osallistua enimmillään kuusi haarniskoitua taistelijaa, mutta liikkuvien kohteiden ja sääefektien lisääntyminen vaikuttaa ikävästi myös ruudunpäivitykseen. Piirtoetäisyys pysyy riittävän hyvänä metsien ja rakennuksien vähäisyyden takia, mutta mikään erityisen kaunis tai yksityiskohtainen Switch 2 -peli Titanic Scion ei ole.

Yhteenveto

Tekijätiimi halusi tehdä Daemon X Machina -sarjan toisesta osasta edellistä suuremman ja mahtavamman. Avoimen maailman myötä skaala on ehdottomasti suurempi, mutta kovin erikoista nähtävää planeetalla ei ole, ellei harvinaisten aseiden, pelikorttien ja superpomojen etsiminen kiinnosta. Varusteiden tappiin kehittäminen houkuttelisi enemmän, mikäli verkkoympäristö olisi sosiaalisempi ja omia hahmoja voisi esitellä muuallakin kuin kolmen hengen huoneissa, mutta ehkä peli muuttuu enemmän Destinyn ja Monster Hunterin sekoitukseksi suunniteltujen DLC-päivitysten myötä.

Nopeatahtinen kerrontatyyli voisi toimia, jos sivuhahmoja olisi puolet vähemmän tai pelaajalle vihjailtaisiin asioista paremmassa järjestyksessä. Yhdistelmä, jossa leiriä vaihtanut avatar ja Reclaimersin johto tuntevat tasapuolisen vähän ruutuaikaa saavat pahikset ennestään, mutta pelaajalle kaikki on uutta, ei toimi. Moni hahmo on olemassa vain yhden välivideon takia, eikä juoni olisi kärsinyt, vaikka nämä osuudet olisi leikattu tai jaettu muille rooleille.

Hyvää:
– Räväkkä alku
– Mutantit ja koneet näyttävät siisteiltä
– Oman hahmon ja varusteiden hienosäätö

Huonoa:
– Paljon vähäpätöisiä hahmoja ja juonellisia aukkoja
– Switch 2 -peliksi kehno tekninen suorituskyky
– Kaatuilee etenkin moninpelin puolella
– Yksi jatkuvasti huutava Reclaimers-apuri