Arvostelussa Croc: Legend of the Gobbos

Ei se vihreä otus, jota odotit

Argonaut Games, yksi oman aikansa lupaavimmista pelitaloista. Brittistudio muistetaan erityisesti teknisesti edistyneistä peleistä, kuten SNES:n alkuperäisestä Star Foxista ja Stunt Race FX:stä, ja yhtiötä pidettiin muutenkin korkeassa arvossa jopa Nintendon omissa silmissä. Argonautin ensimmäisen 3D-tasoloikinnan kehitys alkoi jo ennen Super Mario 64:n julkaisua. Alun perin uutena Yoshi-pelinä Nintendolle ehdotettu projekti muovautui sittemmin Crociksi, joka julkaistiin lopulta vuonna 1997, mutta ei Nintendo 64:lle, vaan yllättäen kilpailijoiden konsoleille. Croc keräsi kiitettävästi kehuja julkaisuaikanaan, mutta katosi parrasvaloista Argonautin kaatumiseen johtaneiden talousongelmien mukana… Kunnes studion perustajajäsen Jez San päätti elvyttää niin Argonaut-brändin kuin ykkös-Crocin.

Lähtökohdat 3D-tasoloikkaremasterille ovat erinomaiset. Uusi Croc on rakennettu alkuperäisen koodin ympärille, mikä tekee siitä erittäin aidon tuntuisen graafisista ehostuksista huolimatta. Kaikki 3D-mallit ja tekstuurit on hiottu uusiksi, mutta pelaaja voi valita halutessaan myös alkuperäiset käyttöönsä. Peli pyörii korkeammalla resoluutiolla ja mukavan sulavalla 60fps-ruudunpäivityksellä, mikä tekee kaikesta tarkempaa ja täten nätimpää. PS1-aikakauden pitkät lataustauotkin ovat hävinneet täysin olemattomiin. Moitteettomasti pyörivä Switch-versio taitaa päihittää tällä kertaa tehokkaampien konsoleiden versiot kannettavuuden mitalla.

Alkuperäisen Crocin suurimmat ongelmat kulminoituvat 3D-pelien alkuaikoina hyvin yleisiin ”tankkikontrolleihin”. Pelihahmo liikkui eteenpäin ainoastaan painamalla nuolinäppäintä ylöspäin, ja suunta valittiin kääntämällä hahmoa hiljalleen joko vasemmalle tai oikealle, mikä teki liikkumisesta erittäin kankeaa ja epätarkkaa erityisesti akuuteissa tilanteissa. Tämä oli yleistä muissakin PlayStation-peleissä ennen DualShock-ohjaimen ilmestymistä.

Vanhat tankkikontrollit toimivat Switch-Crocissakin, mutta vaihtoehtoisen analogiohjauksen ansiosta lisko osaa nyt liikkua juuri niin kuin olen aina halunnut. Suuntaa voi vaihtaa lennosta milloin tahansa, jopa kesken hypyn. Kontrollit ovat siis todellisesti modernit ja muutos on tehty erinomaisesti. Ohjaustapa ei yritä emuloida tankkikontrolleja, vaan kaikki on rakennettu analogitatin ympärille.

Korjatut kontrollit kuitenkin tekevät Crocista täysin eri pelin, niin hyvässä kuin pahassa. Alkuperäinen kankeus yhdistettynä ankaraan kenttäsuunnitteluun onnistuu tuhoamaan miltei kaiken hauskuuden pääasiallisesta toiminnasta, mutta uudistuneessa versiossa meno on usein liiankin helppoa, sillä moni haaste maailmoissa on selkeästi suunniteltu vanhan kontrolliteeman ympärille. Jos edessä on pyöriviä tasoja, täytyy vanhalla tavalla pelatessa valita ensin oikea kulma ja odottaa oikeaa hetkeä hypylle, siinä missä moderneilla kontrolleilla riittää tatin törkkääminen ylöspäin ja hyppynapin rämpyttäminen välittämättä Crocin asennosta. Myös pomotaistelut tuntuvat vitseiltä, sillä kaiken väistäminen on aivan liian helppoa ja pelaajan omalla hyökkäysvuorolla kohteen lähelle pääsee aina nopeasti tilanteesta riippumatta.

Paremmilla kontrolleilla pelatessa käytännössä siis ohitetaan moni haastavaksi tarkoitettu osuus. Loppujen lopuksi tämä ei itseäni haitannut, sillä genressä tärkeämpää on tarkka ja hauska ohjattavuus kuin haaste. Sen verran hyvältä uusi Croc tuntuu pelata. Viimeisissä maailmoissa vaikeustasoa on nostettu kuitenkin sen verran, että elämät meinasivat loppua. Ainoa pieni kummajaisuus ohjauksessa koskee Switch-version näppäinasettelua, joka saattaa olla toisesta konsolikäännöksestä mukaan jäänyt vahinko. Hahmo nimittäin hyppii A-napista ja hyökkää X:stä, mikä ei ole kovin tavallista Nintendo-alustalla. Ongelman saa kuitenkin korjattua vaihtamalla näppäimiä Switchin asetuksista ja kuvittelevansa pelaavan Xboxilla.

Croc on rakenteellisesti uskomattoman yksinkertainen 3D-tasoloikinta. Ideana on pelastaa pienet Gobbo-karvaotukset pahalta paroni Dantelta, joka on kidnapannut heidät ilmeisesti puhtaasta pahuudestaan. Tarina käsittää vain neljä maailmaa, joista jokaisessa on kuusi normaalia noin viisi minuuttia kestävää kenttää, kaksi pomotaistelua sekä kaksi erikoistasoa, jos keräilee talteen kaiken mitä kenttiin on piilotettu. Muutama vaikeampi lisähaaste avautuu myös täydellisen läpäisyn jälkeen.

Yksi kenttä sisältää pieniä tasoloikkahuoneita, joissa lähinnä hypitään yksittäisten tasojen välillä, tuhotaan laatikoita ja vihollisia sekä kerätään kristalleja. Lisäksi kenttiin on piilotettu viisi värjättyä kristallia ja kuusi Gobboa. Etsintöihin tuo lisäpainetta se, että jos esimerkiksi yksikin Gobbo jää löytämättä, on uusintayrityksellä etsittävä kaikki uudelleen, jotta tulos tallentuu. Ympäriinsä ripotellut tavalliset kristallit toimivat taas Sonicin sormusten tavoin Crocin osumapisteenä, joita ilman tärskyistä menettää elämän.

Samaa kaavaa toistetaan maailmasta toiseen lopputeksteihin asti. Yksipuolisuus käy lopulta pelin isoimmaksi ongelmaksi, sillä mikään ei juurikaan kehity matkan aikana, eikä vastaan tule oikeastaan edes yllätyksiä. Musiikki vaihtelee, haaste nousee ja maailmoissa on pieniä omia erojaan, esimerkiksi lumimaailmassa on välillä liukasta ja aavikolla ajoittain pimeää. Vihollistyyppejä on alle 10 ja kenttiin asetettuja muita esteitä, kuten esimerkiksi liikkuvia tasoja tai kiipeiltäviä seiniä muutama enemmän. Eroja siis on, mutta ne eivät ole koskaan radikaaleja. Itselleni Croc maistuu parhaiten pienissä erissä, esimerkiksi yksi maailma päivässä -tahdilla.

PS1-aikakauden suunnittelufilosofia näkyy välillä muuallakin. Silloin harvoin, kun jotain uutta tapahtuu, ei pelaajaa ohjeisteta millään tavalla, vaan asiat jätetään onnen ja kokeilun varaan. Turhia kuolemia sattuu erityisesti silloin, kun ei ole selvää, mihin ei saa hypätä tai mitä vihollista ei voikaan vahingoittaa. Yhdessä kentässä tulee hypätä vesilätäkköön, toisessa siitä ottaakin vahinkoa, vain koska se on lievästi erivärinen. Jotkut tilanteet ovat puhtaasti epäreiluja, esimerkiksi viimeisen maailman piikkipallot tuntuvat tekevän vahinkoa, vaikka hahmo ei edes niihin oikeasti edes osu. Useilla leijuvilla tasoilla myös ilmassa oleva Croc liikkuu niiden mukana, eikä se tunnu millään muotoa luonnolliselta.

Kyse on lopulta pienistä nipotuksista. Vahinkokuolemat eivät syö lyhykäisissä kentissä päivästä montaa sekuntia, mutta kaikkien elämien loppuessa palataan koko kentän alkuun, aivan kuin ennen vanhaan. On vaikea sanoa, onko esimerkiksi fysiikan outouksia jätetty uusioversioon tahallaan, ettei peli tuntuisi liian erilaiselta alkuperäiseen verrattuna. Kehityksen aikana on konsultoitu puheiden mukaan speedrun-pelaajia, eikä heitä haluttu pettää. Uusi Croc on siis hyvin uskollinen alkuperäisversiolleen, kenties liikaakin.

3D-malleja ja tekstuureita on pehmennetty moderneilla algoritmeilla ja lopputulos näyttää toimivalta, vaikka välillä lievästi halvalta. Asetuksista voi onneksi valita, haluaako käyttää uusittuja vaiko alkuperäisiä grafiikoita, ja näitä voi vielä sekoitella esimerkiksi erittäin raskaiden scanline- tai VGA-filtterien kanssa. Kaikkialla toimiva pikavaihto remasteroidun, klassisen ja oman sekoitusulkoasun välillä on piilotettu miinusnäppäimen taakse. Crocin musiikki on ikonista, pirteää ja aina yhtä toimivaa, ja säilynyt ilmeisesti koskemattomana pääteemaa lukuun ottamatta.

Pääpelin ympärille luotu lisäsisältö on tehty rakkaudella. Päävalikosta päästään Crocipediaan, joka on täynnä kaikenlaista alkuperäisille faneille kuin muillekin 90-luvun videopelimaailmasta kiinnostuneille suunnattua sisältöä. Tarjolla on perinteisen konseptitaiteen ja musiikkisoittimen lisäksi myös harvinaisempaa sisältöä, kuten Nintendo Ultra 64:n mahdollisuuksista ja vaatimuksista kertova suunnitteludokumentti, keskeneräiseksi jääneitä äänitallenteita, kehittäjäkommenteilla varustettuja testikenttävideoita sekä ohjeet oman Croc-pehmolelun kutomiseen. Olenkohan koskaan nähnyt näin suurta ja monipuolista yhdelle asialle pyhitettyä ”museota” yhden pelin sisällä?

Yhteenveto

Croc: Legend of the Gobbos on hyvin lyhyt kokemus, jonka ensikertalainenkin läpäisee modernien kontrollien avulla 100-prosenttisesti noin kuudessa tunnissa. Se on kuitenkin remasterointi, jota arvostan paljon. Se yrittää olla pelattavuuden puolesta niin lähellä alkuperäistä kuin mahdollista, mutta esittelee vaihtoehtoisia teknisiä parannuksia ja korjaa asioita, joita Crocissa on yleisesti pidetty miinuspuolena. Julkaisu käytännössä korvaa alkuperäiset versiot täysin, vaikka modernit kontrollit saattavatkin olla liian houkutteleva helpotus haastetta kaipaaville.

Kaikki jäljelle jääneet ikävät puolet koskevat myös alkuperäistä Crocia, eikä 30 vuotta vanha maskottiloikinta ole tänä päivänä valitettavasti enää 30 euron arvoinen seikkailu, oli peli sitten kuinka rakkaudella kasattu. Mikäli 3D-tasoloikitojen alkuvaiheet tai pelihistoria kuitenkin kiinnostaa, kannattaa julkaisua pitää ehdottomasti silmällä. Olisi ilo nähdä näin hyvin teknisesti toteutetun sekä rikasta lisäsisältöä täynnä olevan pelin pärjäävän.

Hyvää:
– Teknisesti kaikin puolin erittäin pätevä
– Moderni ohjaustapa tekee tasohyppelystä hauskaa ja tarkkaa
– Laaja ja monipuolinen Crocipedia-kirjasto

Huonoa:
– Varhaisen 3D-tasoloikintapelin ongelmat
– Omituinen näppäimien oletusasettelu, jonka saa onneksi korjattua järjestelmän kautta