Arvostelussa Blasphemous

Jumalanpilkkaa ja jumalaista toimintaa

On jonkinasteinen meemi verrata haastavia pelejä suuren suosion saavuttaneeseen Dark Soulsiin, mutta toisinaan vertaus on kuvaavampi kuin tuhat sanaa. Espanjalaisen The Game Kitchenin kehittämä Blasphemous ei ole pelkästään pirullisen vaikea peli, sillä lisäksi se lainaa niin pelimekaanisesti kuin temaattisestikin sivuja Dark Soulsin ja monien metroidvanioiden kirjoista. Sekoittamalla joukkoon kasan omia ideoitaan sekä omaa persoonaansa Blasphemous onnistuu kuitenkin luomaan maailman, jota on ilo tutkia vaativuudestaan riippumatta, tai ehkä juuri sen takia.

Blasphemousissa ohjataan hahmoa, jota kutsutaan Katumuksentekijäksi (The Penitent One). Cvstodian maailma on kirottu muullakin kuin kömpelöllä nimellä, joten pelaajan vastuulle jää maailman pelastaminen Ihmeeksi kutsutulta kiroukselta. Matka kulkee läpi vuorien, autiomaiden ja jopa viemärien, kun Katumuksentekijä kohtaa kolme pyhää kasvoa sekä matkaa Cvstodian ääriin kohdatakseen Ihmeen. Ristiretken aikana vastaan tulee monia muitakin hahmoja, pientä tuppukylää ja lukuisia ikimuistoisia lokaaleja unohtamatta. Blasphemous sisältää myös monenlaisia uskonnollisia viittauksia aina ruusukkeista ja ristiinnaulituista henkilöistä lähtien, mikä kannattaa pitää mielessä, jos uskonasiat ovat lähellä sydäntä.

Kuten hyvässä metroidvaniassa kuuluukin, Blasphemousin maailma on laaja ja epälineaarinen. Tämä näkyy jopa siinä, että alueita voi tutkia melko vapaasti eri järjestyksessä, joskin myöhemmille alueille pääseminen vaatii tiettyjen tavoitteiden saavuttamista. Maailma tekee vaikutuksen myös sillä, kuinka erilaisia ympäristöt ovat niin ulkoasultaan kuin tunnelmaltaankin. Kaikki tyypillisimmät peliympäristöt ovat mukana kummituksien valtaamasta kirjastosta ja jäisistä vuorista lähtien, mutta matka käy myös esimerkiksi viemärien ja temppelien läpi. Kehittäjätiimi on selvästi nähnyt paljon vaivaa siihen, että maailma myös tuntuu uskottavalta, sillä sen historiasta paljastuu uusia asioita jokaisen kerättävän esineen välityksellä.

Blasphemousin toiminta on haastavaa ja veristä. Katumuksentekijän liikesarja on pelkistetty mutta toimiva, sillä alussa hän pystyy juoksemisen ja hyppimisen lisäksi vain iskemään miekallaan, liukumaan turvaan sekä suojaamaan itseään vihollisen iskuilta. Lähes kaikki vastapuolen iskut voi torjua, mikä avaa usein mahdollisuuden vihollisen rankaisemiselle. Taistelut tuntuvatkin kaikin puolin erittäin hyvältä, sillä tappavien miekansivalluksien torjuminen, taikaiskujen väistäminen ja vihollisten sivaltaminen kahtia rytmikkäästi ja partaterän tarkasti tuntuu tyydyttävältä. Iskujen voima heittää niin pelaajaa kuin vihollisiakin ympäriinsä kuin Castlevaniassa konsanaan, mutta taistelut ovat joka tapauksessa nopeatempoisia ja responsiivisia. Erityisesti pomovastukset ansaitsevat kunniamaininnan niiden ollessa brutaaleja niin visuaaliselta anniltaan kuin haasteeltaankin, hirvitysten vaihdellessa mätänevästä päästä jättiläisluurankoon ja aina sööttiin tappajavauvaan asti. Näissä kamppailuissa ei juuri ole satunnaisuutta pelissä, joten kuolemista voi syyttää vain omia nakkisormiaan.

Blasphemousin maailma on täynnä kerättäviä esineitä, joista osa liittyy tarinan tai sivutehtävien edistämiseen ja loput hahmonkehitykseen. Pelaajan hallussa olevaan ruusukkoon voi asettaa rukoushelmiksi monensorttisia kappaleita, jotka saattavat tehostaa omien iskujen voimakkuutta, parantaa kestävyyttä joko fyysisiä tai elementaalisia iskuja vastaan tai antaa monenlaisia muitakin etuja. Lisäksi omaa varustustaan voi säätää valitsemalla erikoisiskuna toimiva rukous oman maun mukaisesti sekä tehostamalla legendaarista Mea Culpa ‑miekkaa. Siinä missä aluksi vaihtoehdot ovat rajallisia, lopulta säädettävää on kiitettävän paljon, mikä auttaa etenkin pomotaisteluihin varautuessa. Tutkiminen todellakin palkitaan.

Dark Soulsista lainatut elementit eivät jää pelkästään musertaviin taisteluihin ja epälineaariseen rakenteeseen. Ympäri maailmaa on ripoteltu alttareita, jotka palauttavat elämät ja lääkeputelien sisällön mutta samalla myös herättävät kaikki mörököllit kuolleista. Tämä saattaa kuulostaa etäisesti tutulta, jos on käynyt paistamassa makkaraa aurinkoritarin kotimaisemissa. Kuoleminen palauttaa pelaajan näille tallennuspisteille, mutta samalla rukousmittarista viedään pieni palanen, jonka voi noutaa palaamalla menehtymispaikalle. Alttareita on ripoteltu melko säästeliäästi, mutta tutkimisen turhauttavuutta vähentää selvästi se, miten pelissä avataan säännöllisesti oikoreittejä tutuille alueille. Tämä tekee tutkimisesta paljon miellyttävämpää, ilman että se valuttaa kaikkea haastetta viemäristä alas.

Vaikka Blasphemous loistaakin monilla osa-alueilla, ei aivan kaikki ole ruusuilla tanssimista. Pomotappeluissa kuoleminen kuuluu tavallaan asiaan, mutta piikkeihin ja loputtomiin kuiluihin putoaminen turhauttaa. Pelin maailma on nimittäin kuin piikikästä reikäjuustoa, mikä ei aina istu yhteen ohjauksen kanssa. Mukana on jopa yllättävän paljon tasohyppelyä, mutta se ei ole pelin vahvin osuus. Hauskana ideana joitain pintoja pitkin pystyy kiipeämään iskemällä miekan seinään, ja usein tasolta toiseen hyppiminen luo alueille sopivasti vertikaalisuutta. Harmillisen usein hypyt ovat aavistuksen liian vaativia, mikä ei tarjoa mielekästä haastetta, mutta turhauttaa sitäkin enemmän vastassa ollessa joko piikikäs kuolema tai liiskaantuminen kuilun pohjalle.

Korkeat katedraalit ja majesteettiset vuoret näyttävät parhaat puolensa Blasphemousin hienon pikseligrafiikan ansiosta. Vihollisten teloituksien kohdalla ei olla myöskään säästelty veressä. Animointijälki on poikkeuksetta ensiluokkaista, mutta näin graafinen materiaali ei välttämättä ole kaikkien mieleen. Mikä tärkeintä, Blasphemous pyörii sulavasti hurmeisimmissakin taistoissa. Musiikkiraita puolestaan sopii ympäristöjen tunnelmaan loistavasti ja vaihtelee soinnuiltaan herkästä pianosta akustiseen kitaraan, mutta ääninäyttelyn laatu on hieman kaksijakoista.

Yhteenveto

Erityisesti Dark Soulsista vaikutteita imenyt Blasphemous on siinä mielessä harvinaislaatuinen peli, että mielestäni se tekee monia asioita jopa esikuviaan paremmin. Pelin tuntuma on kaikin puolin loistavan nopeatempoista, ja pomotaistelut ovat haastavia mutta reiluja. Maailmaa on ilo tutkia, sillä se on niin epälineaarinen kuin temaattisesti kiinnostavakin. Runsaasti edustettuna oleva tasohyppely on paketin heikoin lenkki ja suurin turhautumisen lähde, vaikka myös sillä on hetkensä. Noin kymmenestä viiteentoista tuntia kestävä Blasphemous tekeekin kokonaisuutena suuren vaikutuksen ja nostaa itsensä osaksi Switchin metroidvanioiden eliittiä.

Hyvää:
– Haastavaa toimintaa
– Avoin ja laaja maailma
– Näyttävä taidetyyli ja tyylikäs animointijälki

Huonoa:
– Tasohyppelyosuudet aiheuttavat liikaa ruumiita