Arvostelussa Arzette: The Jewel of Faramore

Tribuutti vai rebootti?

PC- ja pelikonsolivalmistajien keskuudessa innostuttiin joukolla CD-ROMeista 80-luvun lopussa. Kasetteihin verrattuna uudella mediaformaatilla oli useita etuja: levyt olivat edullisempia valmistettavia, ne veivät vähemmän hyllytilaa ja niihin mahtui huomattavasti enemmän dataa – myös korkealaatuista musiikkia ja videota. Nintendo suunnitteli CD-asemallista Super Nintendoa ensin yhdessä Sonyn kanssa, mutta sopimuksen kariutumisen jälkeen Mario-talo valitsi uudeksi kumppanikseen eurooppalaisen Philipsin. SNES-CD:tä ei lopulta koskaan julkaistu, mutta Philips säilytti monimutkaisen lisenssikaupan myötä oikeuden käyttää Nintendo-hahmoja oman multimedia-alustansa peleissä.

Koko perheen viihdeboksiksi tarkoitettu Philips CD-i oli kaupallinen floppi. Se oli kilpailijoitaan satoja dollareita kalliimpi konsoli, eivätkä pääosin Philipsin itsensä julkaisemat pelit hurmanneet laadullaan. Kehnojen julkaisujen joukkoon lukeutuvat myös Mario- ja Zelda-hahmoja sisältävät Hotel Mario, Link: Faces of Evil ja Zelda’s Adventure. Nintendolla ei ollut osaa näiden pelien kehityksessä, eikä CD-i:n Zeldoja lasketa myöskään osaksi virallista The Legend of Zelda -kaanonia. Vaikka CD-i on konsolina monille pelaajille täysin tuntematon, ovat sen Mario- ja Zelda-peleistä leikatut välivideot jatkaneet kuitenkin elämäänsä YouTuben vitsiniekkojen kanavilla. Happoisen värikkäissä animaatioklipeissä nähdään villiä naamanvääntelyä ja kuullaan lukuisia myötähäpeää aiheuttavia one-linereita Marion, Linkin ja kymmenien kajahtaneiden sivuhahmojen suusta.

Jos jätetään FMV-projektit laskuista, on pieni ihme, ettei CD-i-peleille ole julkaistu aiemmin oikeastaan minkäänlaisia henkisiä jatko-osia niiden nettikulttuurillisesta vaikutuksesta huolimatta. Tämän markkinaraon on huomannut Seth Fulkerson, joka on Faces of Evil -pelin epävirallisen PC-uusioversion parissa puuhastellut kehittäjä. Fulkersonin pienen studion luoma Arzette: The Jewel of Faramore on hyvässä ja pahassa niin uskollinen ja suora tribuutti CD-i:n Faces of Evilille ja Zelda’s Adventurelle, että sitä pitäisi kutsua henkisen jatko-osan sijaan näiden kahden pelin fuusioksi uuden ulkomuodon saaneilla hahmoilla.

Alkuintrossa kerrotaan, että ilkeä monsterilordi Daimur (Ganon) vapautettu maagisista kahleistaan ja uhkaa palata Faramoren (Hyrulen) kuningaskuntaan tekemään tuhojaan. Tästä kantautuu tieto myös kuninkaan hoviin, jossa laaditaan sotasuunnitelma ja päätetään lähettää kruununprinsessa Arzette (Zelda) etsimään violetteja jalokiviä (Triforcen palasia), jotta seppä voisi takoa Daimurin kukistavan miekan. Yhtäläisyyksiä Philips-Zeldoihin ei edes yritetä peitellä, sillä dialogi sisältää lukuisia referenssejä peleihin, kauppias, kuningas ja moni muu sivusäheltäjä muistuttavat ulkoisesti Philips-vastineitaan, ja onpa muutamalla hahmolla jopa sama ääninäyttelijä. The Jewel of Faramore näyttää ja kuulostaa todellakin HD-ajan CD-i-peliltä.

Arzette on alussa tasan yhtä tönkösti liikkuva pelihahmo kuin Philipsin Zelda ja Link. Prinsessa liikkuu sivuttain ainoastaan kävelyvauhtia, osaa hypätä vain muutaman pikselin korkeudelle, eikä lyhyellä sapelilla voi huitoa kuin sivuttaissuuntaan, vaikka vihollisia lentelee runsaasti pään yläpuolella. Philipsin lainasankarien työkalupakeista on kopioutu myös kertakäyttöesineet, joihin lukeutuvat pommit, pimeät luolat hetkeksi valaisevat öljylamput sekä köydet, joilla voi paeta luolastoista tiukan paikan tullen. Köysiin ei kannata kuluttaa yhtään ylimääräisiä hiluja, koska Save & Quit -valikolla on täsmälleen sama virka.

Vaikka pelattavaa ei ole 100-prosenttisessa läpipeluussakaan kuin viiden tunnin edestä, ovat ensimmäiset pari tuntia erittäin ikävystyttävää ramppaamista parin aloitusalueen välillä. Lähes jokaisen tason lopussa odottaa ilveilevä kansalainen tai eläinkasvoinen hahmo, joka ilmoittaa tarvitsevansa toiseen kenttään kätketyn tavaran. Tällöin ei auta kuin poistua takaisin karttaruudulle, etsiä oikea paikka ja esine vinkkien perusteella, ja pelata sitten alkuperäinen kenttä kokonaan uudelleen. Kentät eivät ole onneksi kovin pitkiä, eivätkä vinkit aivan yhtä kryptisiä kuin Philipsin peleissä, mutta jäin kaipaamaan jonkinlaista kirjallista tehtäväluetteloa, koska tarinaa edistävä tavoite saattaa muuten unohtua pelikertojen välissä.

CD-i:n peleihin verrattuna The Jewel of Faramoren merkittävimmät nykyaikaiset ratkaisut koskevat kontrolleja ja vaikeusasteita. Taisteleminen on yksinkertaista ja tönkköä, mutta jokseenkin siedettävää modernilla ohjaustavalla ja ylimääräisillä napeilla. Itseään voi halutessaan kiduttaa myös vaihtoehtoisella retrotyylillä, jolla esimerkiksi hyppiminen hoidetaan ristiohjainta ylöspäin painamalla. Kuolemia kertyy silti ohjaustavasta riippumatta. Helpoimmalla vaikeustasolla viholliset pudottavat kuitenkin energiaa palauttavaa sydämiä, ja keskimmäiselläkin vaihtoehdolla kuolemasta palataan vain huoneen tai ruudun alkuun, eikä Game Over -ruutua ole olemassa. Kolmas vaihtoehto ja Boss Rush avautuvat ensimmäisen läpipeluun jälkeen.

Paperinukkemainen liikkuvuus hylätään lopulta tuplahypyn, juoksukenkien, ammuskeltavien taikasäteiden ja muutaman muun tarpeellisen kyvyn astuessa kehiin, jolloin Arzette alkaa muistuttaa enemmän Mega Manin ja Shantaen kaltaista uskottavaa tasoloikkamaskottia. Tämä tapahtuu tosin vasta puolivälin jälkeen, eli toisin sanoen aivan liian myöhäiseen ajankohtaan. Tällöin peli vaihtaa päälle turbovaihteen. Seuraava tavoite selkenee ja varovaisen kilpikonnataktiikan voi unohtaa, mutta loppu myös koittaa äkkiä. Itse lopputaistelukin on ohi yhtä nopeasti kuin CD-i-peleissä.

Yhteenveto

Arzette: The Jewel of Faramore on mainio vitsi, joka ei todennäköisesti aukea niille, joille CD-i:n Zelda-pelit eivät ole millään tavalla tuttuja. Peli nojaa tarkoituksellisesti Philipsiltä lainattuihin ideoihin ja lähdemateriaaliin hieman liikaa, enkä tarkoita ainoastaan graafista tyyliä ja referenssipainotteista dialogia, vaan myös pelimekaanikoita, jotka olivat vanhentuneita jo 90-luvulla. Arzette on erittäin pidettävä ja sanavalmis hahmo, joka voisi olla vakavastikin otettava tasoloikkasankaritar, kunhan parhaat kyvyt ja liikkeet olisivat hallussa aikaisemmin ja peli olisi suunniteltu niiden ympärille. Lopputekstien mukaan Faramoressa kuitenkin riittää tarinoita kerrottavaksi, joten ehkä näemme prinsessan vielä uudelleen.

Hyvää:
– Täydellisesti kopioitu Philips-ulkoasu ja -äänimaailma
– Huumori toimii
– Muutama pidempi luolasto

Huonoa:
– Vähän omia ideoita ja paljon huonojen lainaamista
– Parhaita kykyjä hyödynnetään liian vähän