Yleinen peliaiheinen keskustelu

Mielestäni Nintendo tarvitsisi uuden Raren siipiensä alle. Olisi mahtavaa saada Star Fox Adventureksen, Banjon, DKR, ja muita samanlaisia suurpelejä Marion ja Zeldan kylkeen. Monolifti tekee loistavia roolipelejä ja Retron pelit on aina kultaa, mutta niitäkin ilmestyy ihan liian harvoin. Itse ainakin kaipaisin jonkun toisen Zelda tyylisen pelin/pelisarjan Switchin/Nintendon valikoimaan(Star Fox Adventures oli tästä loisto esimerkki). Helpottaisi tuota isojen 3-D Zeldojen seikkailunälän tyydyttämistä koska yleisesti sarjan uuden pelin julkaisu väli on sen 5 vuotta. Nintendo 64:lle teki Rare uskomattoman tukun huippupelejä ja tuollaista yhtiötä NIntendo tarvitsisi itselleen nykypäivänäkin Monoliftin ja Retron lisäksi.

 

Täytyy muistaa että nykypäivänä ei pelejä enää tehdä samaa tahtia mitä Rare paukutti ilmoille SNES:lle ja N64:lle. Eipä kyseinen brittitalo ole sen nopeampaa saanut pelejä markkinoille mitä Nintendon uudeksi Rareksi tituleerattu Retrokaan.

Nintendolla tuntuu olevan sen verran hyvät välit esimerkiksi Platinumin ja Namco-Bandain suuntaan että ei Nintendon tarvitse laittaa rahaa palamaan enää studiohankinnoilla, vaan taloudellisesti suotuisammat yhteistyödiilit on nykyään se juttu. Capcom kun vielä ymmärtäisi saman niin voisin kuolla onnellisena...

 

Vuonna 2011 julkaistiin Skyward Sword. Vuonna 2013 A Link Between Worlds. Vuonna 2015 tuli Tri-force Heroes, ja vuonna 2017 Breath of the Wild. Tällä aikavälillä julkaistiin myös kolme remasteria (The Wind Waker HD, Majora's Mask 3D sekä Twilight Princess HD), eikä Breath of the Wildin jälkeen ollut kuin pari vuotta seuraavaan Zelda-remakeen, eli Link's Awakeningiin. En tiedä, etkö laske esimerkiksi A Link Between Worldsia "isoksi" Zelda-peliksi (mitä se ehdottomasti on), mutta sanoisin Zelda-pelien julkaisutahdin olevan nykyään aika kova. Oli ne sitten täysin kolmiulotteisia tai ylhäältäpäin kuvattuja.

Henkilökohtaisesti näen Next Level Gamesin erittäin arvokkaana kehittäjänä Nintendolle. Siinä missä Retro Studios tekee töitä hitaasti, mutta tarjoaa melko varmaa laatua, niin Next Level Games on tahdiltaan selvästi nopeampi ja saa silti ihan mukiinmeneviä pelejä aikaiseksi (toki joukossa on myös huteja, kuten Federation Force osoittaa). Käsittääkseni Next Level Games ei ole Nintendon omistuksessa, mutta eiköhän yhteistyö jatku myös tulevaisuudessa.

 

Niin ajattelin tätä vanhakantaisesti, kun en ole koskaan omistanut käsikonsolia. Ylhäältä päin kuvattu Zelda ALink Between Worldsin lasken isoksi Zeldaksi ja mielellään sen jatko-osan Switchille ottaisin. Awakeningin remasteria nyt ei isoksi Zeldaksi voi laskea. Tarkoitin tässä nyt uusia Zelda seikkailuja en remakeja. Kyllähän remaket maistuu ehottomasti ja jos Nintendo vielä joskus tekisi vaikka Switchin jatkajalle OOT ja MM remastaroinnit niin olisin enemmän kuin iloinen.

Next Leveli todella arvokas kehittäjä mutta edelleen toivoisin tuollaista Raren kaltaista kultaisen otteen omaavaa peliyhtiötä, joka pystyisi luomaan MArion tasoisia tasoloikkia ja Zeldan tyylisiä laadukkaita seikkailuja Nintendolle.

 

Tottakai kehitystahti on paljon hitaampi kuin N64:sen aikoihin mutta kyllä Nintendolle olisi hyvä homma jos pystyisi hankkimaan Rare 2.0:n, joka pystyisi luomaan Marion tasoisia tasoloikkia ja Zeldan kaltaisia hyviä seikkailupelejä. Vaikka sitten juurikin Donkey Kongin maailmasta ja Star Foxin tai niistä kymmenistä pelisarjoista, joita ei ole pitkään aikaan nähty.

Platinium ja Namco-Bandai on hyviä kumppaneita ei siinä. Mutta esim. Metroid 4:sen kehityksestä vastannut Namco ei tainnut oikein onnistua tehtävässään. Siinä on aina riskinsä kun kehityksen antaa ulkopuolisen käsiin(vaikka niitä valvottaisiinkin), langat ei taida olla yhtä hyvin käsissä kuin omissa käsissä olisivat. Capcomi ei ole Switchin osalta tehnyt muuta kuin rahastanut vanhoilla pelejen remakeilla ja niissäkin vielä kikkaillut fyysisten julkaisujen kanssa. Yhtään pelkästään Switchille tehtyä peliä ei ole yhtiö tuonut konsolille ja ei kyllä kiiinnosta tuon vuoksi crapcomin tuotoksia hankkiakkaan. JOs tuovat jonkun huippuyksinoikeuden niin saatan pyörtää sanani

 

Olen samaa mieltä kaikesta tuosta. Kaipaan vaan Marion ja Zeldan rinnalle samantyylisiä isoja 3-D loikintoja ja 3-D seikkailuja. Tuohon nimenomaan pitäisi saaha uutta studiota noita tekemään N64:sen aikakauden tapaan. Nintendon maailmasta kyllä löytyisi mistä ammentaa.

 

Jos vaan saadaan Capcomin, Bethesdan, Rockstarin, Namcon yms. pelit Switchille niin minulle riittävät Nintendon omat tuotteet yksinoikeuksiksi.

 

Viime perjantaina julkaistiin PC:lle suomalaiskehitteinen MindSeize, joka joukkorahoitettiin viime vuonna Kickstarterin välityksellä (Switch-version on vahvistettu tulevan hieman myöhemmin). Kyseessä on metroidvania, jossa pääsee tutkimaan laajoja ja avoimia maailmoja, taistelemaan lukuisia pomovastuksia vastaan ja etsimään parannuksia hahmon kykyihin. Tuli itse ostettua peli julkaisussa, ja pelasinkin sen jo eilen läpi. Kokonaisuutena erittäin hyvä peli, jonka maailmat tekivät vaikutuksen sekä laajuudellaan että monipuolisuudellaan (etenkin temaattisesti).

Harmi kyllä mukana on iso kasa bugeja, mikä näkyy myös Steam-arvioissa negatiivisesti. Kehittäjä on onneksi kuitenkin korjaillut niitä ahkerasti julkaisun jälkeen. Peli on jo nyt oikein pelikelpoisessa kunnossa, mutta kannattaa varautua kaikenlaisiin kummallisuuksiin. Kannattaa joka tapauksessa vilkaista, jos hyvä metroidvania ja suomalaisen peliteollisuuden tukeminen kiinnostavat!

 

Hauskaa että mainitsit temaattisen... sillä mies nimimerkiltään Tema (yksi Kaminan perustajajäsenistä) on huomenna nauhoitettavan podcastin vieraana. Jos haluaa kysyä jotain ukolta peliin tai elämään liittyen niin tuon linkin kommenttikenttään kyssäriä --> http://pelaajaboardcast.fi/pbc-382-made-in-winland/

 

Pitääpä muistaa sitten katsoa! Tema on kyllä tuttu nimi MindSeizen Discord-serveriltä, kaveri varmaan vihaa meikäläisen säännöllisiä bugiraportointeja.

 

Meni tuossa Dragon Quest XI läpi. Aikoinaan kiinnosti tämän pelin vuoksi melkein hankkia PS4 mutta onneksi en niin tehnyt. Peli ei missään nimessä ole huono mutta jotenkin se jäi vain tunnelmassa Xenobladen ja Octopathin varjoon. Samojen musiikkien kierrätys ja jotenkin liian "ahdas" pelimaailma ei tosissaan imaisseet sisäänsä missään vaiheessa. Hahmot oli pelin parasta antia. Nyt kun on BOTW tullut pelailtua niin täytyy sanoa, että graaffisessa loistossa kyllä NIntendo tekele vie pisteet 100-0 pelimaailmasta puhumattakaan. Myös Xenobladen ja Octopathin tunnelma ja maailmat olivat minusta vain jotenkin kiehtovampia. No tämän pelasin mielellään kuiten läpi, eikä käynyt niin kuin Skyrimin kanssa, joka jäi pahasti kesken. Antaisin pisteitä pelille 8/10.

 

Silloin tällöin tulee mieli ottaa kunnolla kantaan kun keskustelu pyörii erinäisten mielipidekysymyksien ympärillä. Tällöin koitan parhaani mukaan irrottaa itseni subjektiivisesta persoonasta ja hypätä objektiivisen arvioijan rooliin, siinä kuitenkaan täysin onnistumattani. Anycase sekavaa hölynpölyä on toisinaan hyvä kirjoittaa ja latoa ajatuksiaan siitä kiinnostuneiden luettavaksi. Pelkkää plussaa on, että tästä lystistä maksetaan digikuivaa käteistä.

Niin tai näin. Olen pari kertaa aikaisemminkin kirjoittanut pohdintaa asettamalla kaksi saman tyylistä peliä vastakkain ja luonut kategoriat joissa nämä kaksi peliä kilpailevat toisiaan vastaan ja näiden näkökulmien kautta olisi tarkoitus perata, kumpi peli on subjektiivisen objektiivisesti parempi peli.

Tällä kertaan syyniin astuu kaksi menneen vuosikymmenen open world -mammuttia: Witcher 3: Wild Hunt VS Zelda: Breath of the Wild.

Kerrassaan villejä (pun intended) pelejä molemmat ja selkeästi suunnattu eri pelaajakunnille mutta molemmille peleille on yhteistä se, että näkökulmasta riippuen jompikumpi nostetaan keskusteluissa kuninkaan tuolille puhuttaessa parhaasta open world -tyylisestä videopelistä. Ja videopelimessiaan sanansaattajan lailla tuon seuraavien teemojen läpikäymisen kautta tietoonne, kumman pelaajakunnan fanittajat ovat oikeassa ja kummat vain puhuvat lämpimikseen.

Päivän teemat ovat:
1. Storyline: - Tarinan kerronta, sisältö, merkitys pelin kululle
2. Hahmot: Päähahmot ja sivuhahmot, mikä on heidän roolinsa pelissä
3. Viholliset: Bossit, minibossit, satunaiset heebot ja tusinalaariin menevät lasikanuunat. Hyvä peli vaatii kaikilta noista paljon
4. Pelimoottori ja fysiikat: Miten peli rullaa ja onko pelaaminen miellyttävää.
5. Mekaniikat: Mitä tapoja pelaajalla on vaikuttaa pelissä etenemiseen. Ohjattavuus liittyy vahvasti tähän
6. Sisältö ja maailma. Uudelleenpeluuarvo, pelimaailman rikkaus.
7. Pelin vaikutus kulttuuriin

Eli heti alkuun voikin huomata että perinteisen viiden kategorian sijaan rakennan tämän debatin seitsemän ympärille. Massiiviset näkökulmat massiivisille peleille. Ehkä tämä myös rajaa omia tekstiseinämiäkin pienempiin sekmentteihin. Mutta Lets Go:


ROUND 1 - Storyline

- Witcherin tarinassa paistaa jatkuvuus ja pohjaa tiettyyn oletukseen, että hahmot ja tapahtumat aikaisemmista peleistä ovat tuttuja. Tai vastaavasti olet perehtynyt pelin inspiraationa toimineeseen kirjasarjaan. Tämä luo aina oman jännitteen tarinaa lähestyttäessä eikä Witcher aivan täydellisesti onnistu luomaan Wild Huntiin itsenäistä tarinapohjaa. Joka tapauksessa pelimaailman elävät tilanteet tempaavat tietämättömänkin pelaajan kiitettävästi mukaan. Erittäin iso kiitos siitä menee pelaajan omaan mahdollisuuteen vaikuttaa elämän kulkuun pelissä näppärillä dialogeilla. Dialogit ovat muutenkin pelin ehdotonta eliittiä ja etenkin päähahmon sanavalmius tilanteissa poikii todella aidontuntuisia ja koomisiakin vuoropuheluita. Ihmissuhteiden rakentaminen ja niiden kehittäminen pelin edetessä ovat toinen todella iso voima, minkä takia cut scenejä ja pieniä small talkeja harvoin tekee mieli skipata.

Muuten tarina poukkoilee aika paljonkin ja tietynlaisen kirjasarjaan verrattavan romaanin elementit näkyvät myös negatiivisessa valossa. Paketti pysyy lähtökohtiin nähden yllättävänkin hyvin kasassa, mutta jos sarja ei ole henkesi ja elämäsi niin paljon asioita menee myös sinne unhoituksen muistilaatikkoon eikä pisteet yhdistä tapahtumien ja henkilöiden välillä ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan kerralla.

- BotW lähestyy tarinaa paljon selkeämmästä näkökulmasta. Onhan pelin kohdeyleisökin painottunut alle 18 -vuotiaisiin. Tämä ei silti ole huono asia, sillä selkeänkin tarinan voi tehdä monella tapaa ja todella onnistuneesti. Ja juuri näin BotW tekee. Duppaukset ovat erittäin onnistuneita ja maailmaa kohdannutta mullistusta käsitellään erittäin tunnelmallisesti. Klassinen (Kauhea Kankkunen -elokuvastakin tuttu) "Mitä Tuli Tehtyä" -malli toteutetaan uskottavasti ja pelimaailman legendoihin pohjaavaa mytologiaa kunnioittaen. Muistojen metsästäminen on kerrontaa historiasta ja paikkaa tarinassa aukkoja, joita pelaaja saa omaan tahtiinsa täydentää. Muu tarinaa eteenpäin vievä tarina on selkeää ja helppo ymmärtää.

Rikkailla dialogeilla ja omilla valinnoilla Breath of the Wild ei pääse retostelemaan. Lähestymistapa on sinänsä toimiva sillä pelaajan ei tarvitse paljoakaan tietää Zelda -pelisarjasta ymmärtääkseen tämän yksittäisen tekeleen tarinan. Parhaimmillaan se rikastuttaa tutkimaan Hyrulen kaanonia ja pohtimaan "mihin väliin timeline BotW oikein voisi sijoittua?".

LOPPUTULOS
- Witcherin dialogisuus on vahva tekijä sillä se tekee tarinan seuraamisesta mielenkiintoista ja pelaaja pääsee paljon vaikuttamaan. Kuitenkin irrallisuus ja niin sanotun pohjatiedon puute rankaisee pelaajaa, joka tarttuu Witcheriin ensimmäistä kertaa vasta tämän osan kohdalla. BotW luottaa tyyliin, jolla pääsee näppärästi vaatimusaidan yli, mutta tekee sen virheettömästi. Puhtaasti tunnelman ja kaikkia pelaajia palvelevan lähestymistavan vuoksi tästä on pakko antaa piste BotW:lle

TILANNE: Witcher 3 vs. BotW: 0-1


ROUND 2 - Hahmot

- Witcher vilisee paljon hahmoja, joilla on iso merkitys koko pelin tarinaan. Isoimmassa roolissa tietenkin päähahmo Gerald of Rivia. Päähahmo on henkilö, jonka ympärille koko muu maailma halutaan rakentaa ja pelaaja luoda näkemään kaikki muu hänen silmiensä kautta. Witcherissä tämä todellisuus toteutuu todella vahvasti. Storyline -kohdassa toinkin jo esiin, miten hahmojen väliset vuorovaikutukset ovat paljon pelaajan omissa käsissä ja sitä kautta myös muut pelin hahmot saadaan rakennettua todella syvällisiksi ja pitkäkestoisiksikin. Toiset taas valintojen kautta saatetaan hautaan ennen aikojaan. Iso miinus, että Dandelionia en ole vieläkään onnistunut tappamaan. Ai että vihaan sitä hahmoa.

Mutta omasta mielipiteestä huolimatta myös pelin muut keskeiset hahmot: Ciri, Yennifer, Vesemir, Triss, Keira ja tuo kirottu Dandelion ovat todella vahvoja persoonia joista kaikilla on oma suhteensa pelin maailmaan ja Geraldiin. Dialogien kautta välittyy hahmojen kemiat ja välistä todella paljon nauruja aiheuttavat nälvimiset ja piikittelyt luovat siihen loistavaa inhimillisyyttä: Kuin tutun kaveriporukan kanssa oltaisiin pelastamassa maailmaa.

Pelkästään pelin päähahmo Geraldin karisma riittää peittoamaan joukon oikean elämän wannabe -vaikuttajia ja pystyisi tällä struktuurilla kannattelemaan peliä kuin peliä. Aivan mahtavasti rakennettu hahmo.

- BotW luo hahmoina pöytään mykän Linkin lisäksi käytännössä vain Championit, heidän seuraajansa ja Zeldan. Hahmojen tarina välittyy ja myös heidän suhteensa Hyruleen ja Linkkiin rakentuu hyvin suhteessa dialogien ja kohtaamisien vähyyteen. Sivuhahmojen merkitys Zeldassa on suhteellisen pieni ja irrallinen. Käytännössä näiden hahmojen kanssa tapahtuva vuorovaikutus on hyvin pinnallista eikä ruoki monenkaan hahmon kohdalla tarinan etenemistä suuntaan eikä toiseen.

Link on Link ja yhdessä Zeldan kanssa koko virtuaalisen maailman tunnetuimpia hahmoja. Ikuinen tuppisuu on hyvin löytänyt persoonansa ja tullut rakastetuksi ympäri maailmaa ja säilyttää tämän aseman myös BotW:ssa. Harmi vain, että Zelda on kaikessa varhaisnuoruudessaan käytännössä epäonnistumisen ja itsetunto -ongelmien parissa painiva itkupilli.

LOPPUTULOS
- Loppupeleissä Linkin maine ei riitä pelastamaan kokonaisuutta eikä henkilökohtainen vihani Dandelionia kohtaan romuttamaan Geraldin karismaa. Gerald on heittämällä niin merkittävä johtohahmo pelisarjalle, että edes Link ei maailmankuululla maineellaan pysty kannattelemaan koko muuta henkilökaartiaan harteillaan. Voin vie siis Witcher Geraldin terävän kielen mitalla

TILANNE: Wicher vs. BotW: 1-1


ROUND 3: Viholliset

- Witcherin viholliskirjo on runsas: Ihmisiä, monstereita, vallankaappaajia, isompia monstereita, Uma, pienempiä monstereita, Eläimiä, Rumempia monstereita jne. Kirjo on itse asiassa niin iso, että Geraldin on kannettava mukanaan kokonaista kirjasarjaa, että oppii tuntemaan jokaisen vastaantulevan otuksen ja taistelemaan niitä vastaan.

On siis sanomattakin selvää, että monipuolisuutta ja yllättäviä kohtaamisia tulee pelissä vastaan vähän väliä. Valtaosa monstereista on suoraan fantasiakirjan sivuilta, mutta sekaan mahtuu paljon täysin uusiakin innovaatioita (freaking Caretaker). Siinä missä Trollien kanssa voi käydä hyvinkin alkeellista kommunikaatiota, ei Leshenit paljoa kysele ennenkuin usuttavat koko metsän kimppuusi. Ja näidenkin yksilölajien seasta löytyy keskeisempiä ja kehittyneempiä jumalolioita. Monet näistä monstereista elävät omaa elämäänsä ja niiden kohtaaminen on täysin optionaalista. Tämä saa ne tuntumaan erittäin luonnolliselta osalta ympäröivää maailmaa, jossa Gerald on se vieras ja sinne kuulumaton tunkeutuja.

Ikävä kyllä otsikkoonkin asti päässyt pelin karhukopla, eli Wild Hunt jää hyvin pahoin pimentoon. Pelin alkumetreillä luovat itsestään uhan, jota pitäisi joka nurkan takana varoa kunnes ne yhtäkkiä vain jäävät niin sanoituksi takapiruksi ja esiintyvät enemmän puheissa kuin käytännössä. Koko Wild Hunt -porukan motiivi ja olemassaolo ehtii pelin aikana unohtua monen monta kertaa eikä sen viidestä jäsenestä riitä puhetta tai kerrottavaa nimeksikään.

- BotW:n pääpahis, Calamity Ganon loistaa läsnäolollaan koko pelin tarinan ajan, vaikka ei pahemmin kommunikoikaan ja kohtaamisetkin jäävät lähinnä loppuhuipennukseksi. Kuitenkin maailman keskuuteen tuijottamalla tuntee pahan olevan koko ajan läsnä. Peli onnistuu rakentamaan itsensä täysin tämän vellovan pahan ympärille ja se jos mikä on merkki hyvin toteutetusta antagonistista.

Ganonin ohella maailma koostuukin sitten pienemmistä Mölleistä ja muutamasta isommasta "semibossista". Nämä piene vihollisjoukot ovat maailmaan ja sen luoteeseen hyvin istuvia, mutta ikävä kyllä ideaköyhyys on selkeästi painanut tässä osassa peliä hyvin pahasti. Sen sijaan, että olisi luotu paljon toisistaan poikkeavia vihollisia, on turvauduttu saman modelin kierrättämiseen jonka iho on vain painettu erillisellä värikynällä merkiksi sen vahvuudesta. Kyseinen tapa on eittämättä halpa ja tukahduttava.

Pienten möllien kohdalla tämä vielä menee, mutta todellinen ongelma iskee näiden minibossien kohdalla: Koko maailmaan mahtuu vain neljää erilaista haastetta: Hinox, Stallnox, Talus ja Lynel. Tämä on heittämällä todella ala-arvoinen suoritus open world -tyyliseltä peliltä joka pursuaa erilaisia rotuja, hahmoja ja alueita.

Ison plussan ansaitsee Guardianit, jotka tekevät ison työn pelin tarinan, vihollisten ja kokonaisuuden luomisessa

LOPPUTULOS
- Jos katsoisin pelkkää pääpahista, niin antaisin pisteen aika helposti Zeldalle. Ikävä kyllä kokonaisuus ja etenkin nämä pienemmät over world -bossit ovat niin merkittävä ankkuri Zeldalle että pohjalle valutaan aikamoista vauhtia. Samaan aikaan rikas beastiary, luovuus ja monipuolisuus nostavat Witcherin todella merkittävään ilmalentoon joten lopputulos kääntyy täysin ongelmitta Witcherin voitoksi

TILANNE: Witcher vs. BotW: 2-1


ROUND 4: Pelimoottori ja fysiikat

- Witcher on kunnon tilasyöppö pelialustasta riippumatta ja kyllähän kun maailmaa katsoo niin sen ymmärtää. Kuitenkin monessa osaa näkyy myös huomattavia puutteita fysiikkojen toimivuudessa ja pelimoottorin pyörityksessä: Bugeja tulee alustasta riippumatta tämän tästä, etenkin veneellä liikuttaessa. Gerald jumittuu välistä pieniinkin puihin ja vesiesteisiin eikä niitten läpi liikkuminen tapahdu kovin jouhevasti. Ja ompa peli crashannytkin niin pleikkarilla, PC:llä kuin Switchilläkin.

Paljon on myös karsintaa ja esimerkiksi erilliset tavarat on korvattu ruskeilla nahkanyssäköillä, olipa kyseessä sitten miekka, haarnista tai kääpiön jalkarasva -puteli. Käytännössä pelimoottori pyörii monessa tilanteessa aivan äärirajoilla ja pienie interaktioon liittyviä elementtejä on peitelty ja karsittu. Esimerkiksi tavaran antaminen toiselle hahmolle pelissä tapahtuu aina ruudulta piilossa, olipa kyseessä sitten kolikko tai kokonainen hevosen satula.

Sää on monipuolinen ja välistä aurigonlaskut ja nousut kauniin maailman sydämessä ovat todella pysäyttäviä ja tunnelmallisia. Ikävä kyllä, mitään muuta merkitystä nämä kelivaihtelut eivät pelin toimintaan tuo. Lähinnä pimeys ja toisinaan silmiin pistävä aurinko vain häiritsevät pelissä etenemistä muodostaen paljon visuaalista haittakerrointa.

Lisätään tähän vielä Geraldin uskomaton kömpelyys liikkua pystysuorassa maastossa tai liukua pitkiäkin matkoja kun 45 asteen jyrkänne muuttuu 46 asteen jyrkänteeksi. Ja Griffinin raatelujakin aamupalaksi nauttivan Geraldin suurin demoni pelissä on putoaminen yli puolen metrin korkeudesta. Se on käytännössä aina nirri pois ja näiden liukumunaefektien vuoksi, noita kuolemia tulee PALJON.

- BotW:n maailma oli yhteen väliin isoin, mitä oli koskaan nähnyt ja koko komeus vei switchiltä muistia lähes olemattoman määrän. Näin ollen puhtaasti tilastollisesti BotW pyörittää itseään paljon pienemmällä muistilla aivan yhtä tehokkaasti, jopa paremmin. Eli hyötysuhde puhuu puolestaan. Link pystyy vuorovaikuttamaan koko ympäröivän luonnon kanssa, olipa sitten kyse puiden hakkuusta, kalliokiipeilystä tai ruohon polttamisesta. Maaston hyötykäyttö taisteluissa on aivan oma lukunsa ja tekee taistelusta todella mielenkiintoista: Kiven takana on paremmassa suojassa guardianin lasereilta kuin ruohikossa tai puun takana.

Lisäksi Link ei pelkää pieniä mäkiä tai isompiakaan vuoria vaan fysiikka noudattaa täydellisesti vastassa olevan jyrkänteen kallistuskulmaa ja kuluttaa Linkin staminaa sen mukaan. Sade kaikessa raivostuttavuudessaan toimii kuten sateen pitääkin ja ukkosen kanssa joutuu olemaan varuillaan. Savua pystyy hyödyntämään ja tuulen avulla lentämään. kaikki on huomioitu.

LOPPUTULOS:
- Otetaanpasta tämä argumentti heti pois alta: "Witcher julkaistiin vuonna 2015 ja Botw 2017" eli ei niitä voi verrata. Korjaan, että kyllä voi. Kaksi vuotta tuo paljon muutoksia teknologiseen suoritukseen, mutta totuus myös on että Zelda pakkomahdutettiin Nintendon huonompi generaatio (wiiU) huomioiden siinä missä Witcher työstettiin suoraan sen hetkisille tehoalustoille: PC:lle ja PS4:lle. Huomioidaan vielä tuo merkittävä datan pakkaus niin tämä kahden vuoden ikähaitari ei näyttele relevanttia osaa puhuttaessa pelien suorituskyvyn erosta. Voin lohdutuksesti antaa Witcherille kuitenkin "kyllä se siitä" -tyylisen olkaan taputuksen. Eli lienee sanomattakin selvää, että voiton vie BotW

TILANNE: Witcher vs. BotW: 2-2


ROUND 5: Mekaniikat

- Witcherin vahva roolipelielementti näyttelee isoa osaa puhuttaessa monipuolisuudesta. Aseita, armoreita, craftasuta, kasveja, materiaaleja.. kaikkea on hurumykke. Eli tavaran ja vaikuttamisen puutteesta ei peliä voi ainakaan syyttää. Relevantiksi nouseekin pohtia, onko tämä kaikki tarpeellista vai luoko tämmöinen määrä tavaraa ns. vahvan yltäkylläisyyden ja ähkyn tunteen. Kuten Pokemonissa generaatio generaatiolta tulee selvemmäksi: Osa tästä kaikesta on vain täysin turhaa. Ja sama pätee Witcheriinkin. Turhia aseita, haarniskoja ja ruokavärkkejä on aivan liikaa ja yli puolet jää ikuisiksi inventaarion täyttökappaleiksi joiden perään ei osaa edes itkeä.

Witcher lähentee hyvin paljon sitä klassista rajaa, jossa liika on liikaa. Etenkin ruokavärkeistä on täysin yhdentekevää laitatko poskeesi oliiveja bandiitilta pöllityn kinkkusubin. Armoreitakaan ei ehdi pelin aikana käyttää kuin puolia kaikesta tarjolla olevasta ja loput on vain painolastina hidastamassa Geraldin etenemistä.

Inventaario ei muutenkaan ole sieltä kätevimmästä päästä vaan paikoitellen kursoria ja valittua lokerikkoa on vaikea huomata ja se toimii viiveellä.

Toisaalta ajatus siitä, että kaikkea voi kerätä ja kaikkea voi tarvita on todella rikastuttava. Pelin alussa varsinkin kun myin kirjaimellisesti kukkia, että sain edes vähän rahaa ostaa jotain tarpeellista. Pelin edetessä tämä logiikka ei enää pädekään millään lailla.

Sen sijaan pelin hahmokehitys ja skill -tree ovat erittäin mukavasti toteutettuja ja jokainen pelaaja voi luoda Geraldista hyvin erilaisen. Signit ja niiden käyttö on ehdottomasti yksi pelin parhaiten toteutettuja ominaisuuksia ja ne vaikuttavat todella positiivisesti koko gameplayhin ja tapoihin lähestyä jokaista kompattia.

- BotW:ssa tavaraa löytyy varsinkin loppupuolelta liiankin kanssa. Talous on vahvasti plussan puolella ja ainoat toistuvat puutteet ovat käytännössä nuolissa. Hajoavat aseet ovat monen mielestä pelin kirous, mutta mielestäni se kannustaa käyttämään aseita monipuolisemmin ja harkitummin. Vaatteet (=armorit) ovat kokonaisuuksia, jotka supistavat erilaisten käyttökankaiden tarpeen muutamaan eheään settiin joka tarjoaa bonuksia ja updradetus mahdollisuuksia. Ja näistä jokaiselle setille on selkeästi omat käyttötarkoituksensa.

Linkin "upgradetus" on käytännössä Health ja Stamina. Jos kyseessä olisi täysi roolipeli, olisi tämä alta riman, mutta kyseessä on ennenkaikkea open world seikkailupeli niin tämä supistettu kokonaisuus on oikein riittävä.

Iso ihanuus BotW:ssa oli ruuan laitto, reseptien luominen ja niiden hyödyntäminen pelin ilmastoissa ja combateissa. Se antoi kerätyille raaka-aineille ja tarvikkeille paljon isomman identiteeti ja merkityksen. Lisäksi tarvikkeita pystyi käyttämään moneen muuhunkin aina nuotion tekemisestä leijupurjeisiin.

Sheikah -Slateen kätketyt perustoiminnot olivat loistavia työkaluja erilaisten pulmien ja puzzlejen ratkaisuun ja palvelivat pelin vapaan suorittamisen kaavaa äärimmäisen merkityksellisesti.

LOPPUTULOS:
- Witcherissä on määrältään paljon, mutta suhteessa laadulta ja merkitykseltä vähän. Zeldassa asioita on suoraviivaistettu ja tavaroilla vahvempi identiteetti. Geraldin skill tree luo pelikokemukseen ison persoonallisen vivahteen, siinä missä Link on aina sama puolivillainen itsensä ilman suurempia sykähdyksiä. Loppupeleissä kyse on preferensseistä ja pienistä eroista. Luonkin siis katseeni asetelmaan: Signs vs. Sheikah Slate ja puhtaasti sen realiteetin varjolla, että Sheikah Slate toi pelaajalle mahdollisuuksia ratkaista pelin tilanteita monilla eri keinoilla tuo sen loppuratkaisun tälle kierrokselle. Voin vie siis Slaten mitalla: BotW

TILANNE: Witcher vs. BotW: 2-3


ROUND 6: Sisältö ja maailma

- Witcherin omassa maailmassa riittää sidequesteja mainquesteja paitsi itse pääpelin myötä niin myös parin todella laajan lisäosan myötä. Pelitunnit huitelee puolivillaisellakin läpipeluulla lähempänä toista sataa. Tehtävien sisältö on pääosin monipuolinen, vaikka pitkällä tähtäimellä niissä toistuu tutut normit: Contrateissa kysellään, nuuskitaan, jahdataan ja lahdataan ja palataan keräämään palkinto. Mutta silloin tällöin sekaan mahtuu myös puzzela ja arvoituksia, joiden prosentuaalinen osuus jäi kyllä harmittavan pieneksi.

Kuitenkin eri tehtävät ja sitä myötä rakentuva tarinan kokonaisuus on todella värikäs ja monipuolinen. Tylsiäkin tehtäviä seasta löytyy, mutta iloksi löytyy myös tehtäviä, jotka on tullut tehtyä jo etukäteen ennen kuin mitään toimeksiantoa oli edes annettu. Maailma on jaettu kauniilla tavalla erilaisiin alueisiin, joista etenkin Toussant ja Skellige luovat parhaimmillaan äärimmäisen kauniita maisemakohtauksia jolloin on hyvä pysäyttää Noituri parin selfien pariin.

Maailmassa liikkuminen on jouhevaa ja fast traveleja on käytetty todella luovasti. Etäisyydetkin ovat loppujen lopuksi tosi inhimillisellä siirtymällä hoidettavia ilman fast traveliakin. Varsinkin jos sulkee pois mielestään nämä vuoristoalueet, joiden kiertäminen ja Geraldin kuolemaan päättyvät laskettelutunnit luovat paikoitellen harmaita hiuksia. Tämä ongelma rajoittuu pitkälti toki Skelligeen.

Pelin moniosainen tarina, valinnat ja ratkaisut sekä hahmon luominen eri pelityylin mukaan antavat monta perustetta palata pelin ääreen vielä ainakin toisen, ehkä jopa kolmannenkin pelikerran verran. Sisältö voi muuttua hyvinkin paljon, mikä pitää otteessaan kiitettävästi. Pelin sisäinen korttipeli Gwent on sekin hyvin toteutettu lisämauste peliin ja istuu pelin muuhun sisältöön yllättävänkin näppärästi. Tästä ehdottomasti iso plussa.

Isoin miinus Witcherin maailmassa on loppujen lopuksi selkeiden maamerkkien vähyys. Karttaominaisuus on kätevä, mutta omatoimisten merkintöjen laittaminen on kummallisen rajoitettu muutamaan hassuun symboliin. Tätä kun vertaa tämän artikkelin kilpakumppaniin niin tuntuu todella köyhältä ja perustelemattomalta toiminnalta.


- BotW:n maailma oli sen auettua todella tajunnanräjäyttävä. Heti alkuu pystyi ihastelemaan koko aukeavaa maailmaa Great Plateun päältä ja kaikki varmana yllättyivätkin, kuinka iso maailma todellisuudessa oli. Maisema tarjosi välittömästi "point of interest" -tyylisiä maamerkkejä, joita seuraten pelin alueita oli mukava lähteä kartoittamaan ja paikatkin jäivät paremmin mieleen. Varieteetti oli suurta kun samalta alueelta löytyi niin tulivuoria, jäätiköitä, viidakoita kuin aavikoitakin: Jokaiselle jotakin. Selkeät sektorit ja hyvin toteutettu kartta antoi kaikki eväät luoda omanlaisensa seikkailun.

Lisäosa toi kaivattua haastetta peliin, mutta oli loppupeleissä hyvin tarinapainotteinen. Varsinaisia lisätunteja se ei roppakaupalla tarjonnut. Trial of the Swordin jäädessä pelin ainoaksi maininnan arvoiseksi "minipeli" -puuhaksi. Itse sisältö pohjasi end gamessa ainoastaan rästiin jääneiden sidequestien sekä loppumattoman korok -metsästyksen ympärille. Korokit ovatkin kunnianhimoiselle pelaajalle oikeastaan ainoa tekijä, miksi samaa pelattua dataa jatkaisi vielä Ganonin pieksennän jälkeenkin.

Kartan käyttö pelissä oli ehdottomasti sellaista, mitä jokaisen itseään kunnioittavan pelin pitäisi häpeilemättä imitoida. Oma historianjana (harmillisesti vasta expansionin mukana tullut tokikin) sekä mahdollisuus tehdä rajattomasti merkintöjä kannustivat todella aktiiviseen kartan käyttöön.

Pelin keskeiset tavoitepisteet ja löydöt, eli Shrinet olivat parhaimmillaan täydellisiä pikku aivopähkinöitä seikkailun ja sotimisen keskellä. Vastaavasti pettymyksen määrä oli luokattoman suuri kun vaivalla löydettä Shrine olikin vain Test of Strength tai tyhjä sali, josta Orbin sai vain hakea kuin juuston kaupan hyllyltä. Näissä älyä vaativissa shrineissa orbit olivat parhaimmillaan yhtä vaikeita saada kuin kaupasta rulla vessapaperia nuhakuumeen 2020 aikakautena. Tästä syystä myös ristiriidat ja tunteet shrineja kohtaan vaihtelivat suuresti.

Fast travel oli sujuvaa, mutta ehkä vähän liiankin helppoa. Kerran löydetylle shrinelle sai skipata vaikka kesken taistelun tai kun olet hukkumaisillasi veteen. Pieni nipotus, mutta teki teleportaatiosta liian autoplay -tyylisen ratkaisun.

LOPPUTULOS
Jälleen tilasto jakautuu puolin ja toisin. Maailmana BotW on selkeästi paremmin rakennettu, mutta sisältö jää ikävä kyllä köyhäksi. Tekeminen on mielekästä, mutta pitkällä tähtäimellä itseään toistavaa. Witcherissä syvästi mietittynä vähän samaa problematiikkaa, mutta värikkäät dialogit ja ihmiskohtalot sekä valinnat tehtävien aikana tuovat niihin todella merkittävän lisämausteen. Huvittaisi rankaista Witcheriä erittäin perseelleen vedetyn karttatoiminnon vuoksi, mutta loppupeleissä uudelleenpeluuarvo ja sisältörikkaus pelastavat tämän perssukelluksen ja takaavat Witcherille tästä tasoittavan pisteen tässä mammuttitaistossa

TILANNE: Witcher vs. BotW: 3-3.

FINAL ROUND - Pelin vaikutus kulttuuriin

- Witcherin kohdalla tilastot puhuvat paljon. Vanha kirjasarja on pelin myötä herännyt henkiin, näiden pohjalta luotu netflix -sarja on nostanut pelisarjan myyntiä yli 500% ja Gerald on hahmona tullut todella tunnetuksi paitsi pelaajien, niin myös muiden kulttuurin käyttäjien keskuudessa. Monsterit ja mystiikka on kiehtonut ihmisiä aina ja Gerald on taikavoimistaan huolimatta todella helpon oloinen ihminen samaistua vahvan huulenheittonsa ja nasevan, välistä aika tunteettomankin, olemuksensa vuoksi.

itse maailma jää silti helposti utopistiseksi ja aukeaa täysin vain tosifaneille. Tapahtumia ja suhdekoukeroita on monenmoisia ja Witcher kilpailee parrasvaloista monien vastaavien isojen eeposten kanssa. Päällimmäisenä tulee vertailuun tietenkin Game of Thrones, mihin varsinkin tv-puolella tätä helposti lähdetään vertailemaan. Pelimaailmassa taas vastaavanlaisia fantasiaseikkailuja on tarjolla niin Elder Scrollin kuin Dark Soulsinkin muodossa. Kirjoissa taas ikisuosikki LOTR jättää Witcherin tarinan ja hahmot helposti pienempään rooliin puhuttaessa yleisestä vaikutuksesta kulttuuriin.

Tämä ei tarkoita, että Witcher olisi huono. Päinvastoin. Se vaikuttaa olevan tekele, joka on onnistunut kaikissa noista kolmesta kulttuuripinnasta kun taas muilla se on rajoittunut yhteen tai kahteen. Mutta silti Witcheri ei pysty kovin helposti tekemään suurta vaikutusta ympäröivään yhteiskuntaan, että siitä voitaisiin puhua minkään tahon mullistajana, elvyttäjänä tai edelläkävijänä. Sääli sinänsä koska potentiaalia olisi olla todella käänteentekevä sarja fantasiakulttuurissa

- BotW ja Zelda ylipäänsä ei ole ikinä loistanut tv-sarjana (mitä nyt valtakunnallisena meeminä) saati kirjallisuutena. Mutta videopeleistä se on lähtenyt ja siellä se onkin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen ja mullistanut koko kyseisen peligenren ja määritellyt paljon tahteja tulevaisuuden pelisuunnitelijoille alustasta riippumatta.

Näin ollen kulttuurillinen vaikutus on ollut todella merkittävä, vaikka sitä on työstetty vain yhdestä keskeisestä näkökulmasta. Tänäkin päivänä moni fantasiakulttuurista täysin ulkona oleva ihminen tietää ja saa jotain mielleyhtymiä nimistä Zelda ja Link, kun taas Gerald of Rivia, Novigrad ja vastaavat eivät tuota valtaosalle mitään ajatusta, mistä on kyse.

Voisi sanoa, että Zeldalla on etu, koska pelikentällä työtä on tehty jo 1980 -luvulta alkaen. Mutta huippu tuli saavutettua jo seuraavalla vuosikymmenellä ja pelimaailman merkkipilariksi ja kuninkaaksi nousi muuan Ocarina Of Time. Witcher -kirjat ovat kanssa peruja jo 90-luvulta mutta vasta sarjan kolmannen peliosan myötä tämä maailma alkoi saada jonkin verran näkyvyyttä. Se, mikä vei Noiturilta 20 vuotta, vei Zeldalta vain n. 10 vuotta.

Ajan hermoilla kun mennään, niin on mahdollista, että Witcherillä on nyt vasta nousukauden aika ja tulevaisuus tekee Geraldista keskeisen hahmon myös pelikulttuurissa. Mitä Zeldaan tulee niin Ocarina of Timen jälkeen jännitys olikin, että kääntyykö Zeldan kelkka vahvaan laskuun parhaan suosion jäädessä 1990-luvulle. Vahvaa suorittamista on sen jälkeen ollut, mutta myös niitä mahalaskuja....

Mutta sitten tuli Breath of the Wild. Peli, joka mullisti Zeldan pelisarjan vieden sen samalla täysin uusille urille. Riski, joka todellakin kannatti vaikka jotkut true Zelda fanit luolastojen puutetta itkevätkin. Pelaajamäärät pomppasivat ja uusi sukupolvi löysi kyseisen pelisarjan. Vaikka Ocarinan veroista taideteosta pelistä ei vielä tullutkaan, pitkälti tässäkin vertailussa mainittujen puutteiden vuoksi, niin ensimmäistä kertaa sitten julkaisunsa ihmiset joutuivat kyseenalaistamaan Ocarina of Timen aseman maailman parhaana pelinä. Ja sen uhan muodosti juurikin nämä samat hahmot, jotka ovat mullistaneet pelikulttuurin kerta toisensa jälkeen.

On siis sanomattakin selvää, että Legend of Zelda sarja kuuluu enemmän yleistietoon kuin pelinörttien keskeisiin kellarikapakka keskusteluihin. Niin iso vaikutus sillä on tähän kasvavimpaan kulttuurimuotoon ollut.

LOPPUTULOS
- Witcherillä on mahdollisuus vielä puskea itsensä parrasvaloihin, mutta tämän hetkisessä maailmassa todellisia profeettoja on vain yks ja se on Legend of Zelda.


LOPPUPISTEET: Witcher vs. BotW: 3-4

Voittaja ja paras Open World seikkailu peli on The Legend of Zelda - Breath of the Wild

 

Pyyhälsin Final Fantasy VII Remaken läpi n. 34 tunnissa. Viimeinen setti sivutehtäviä ja suurin osa bonustaisteluista jäivät tekemättä, joten onpahan jotain mihin palata kun taas pääsen peliin käsiksi.

VII oli ensimmäinen pelaamani roolipeli, mutta viimeisimmästä pelikerrasta on jo niin kauan, että tietyt asiat eivät ole enää hyvin muistissa. Tuolloin en edes osannut englantia täydellisesti, joten paljon on voinut mennä ohi (se ainakin meni, että käännös oli jokseenkin kökkö). Hämärän käsitykseni perusteella tunsin esim. että Tifa oli Remakessa turhan lälly eikä tarpeeksi kovis. Voin olla täysin väärässä. Päähahmoista parhaiten toteutetulta tuntui Barret, sivuhahmoista Hojo ja Reno. Jos puhutaan paikoista, niin sitten Wall Market. Remaken Honey Bee Inn jäänee mieleen pelin kohokohtana. Huikea elämys.

FF VII:n soundtrack on omassa Top 10:ssä. Remaken remixit ovat onneksi enimmäkseen onnistuneita ja uudetkin kappaleet varsin toimivia, vaikka heikkoja lenkkejäkin on. Tiettyjä biisejä on sovitettu melkein kyllästymiseen asti. Ehkä valittaisin, jos en pitäisi niistä niin paljon.

Uusi taistelujärjestelmä tuntuu ristiriitaiselta. ATB-palkin täyttäminen perushyökkäyksillä on ihan toimivaa, mutta tietokoneen ohjaamat ryhmäläiset eivät saa sitä täytettyä minkään edestä. Hahmojen välillä voi onneksi vaihtaa sulavasti ja antaa näille ATB-palkin täytyttyä komentoja. Harmi vain, että kavereita ei voi käskeä tähtäämään tiettyä vihollista perushyökkäyksillä, vaan ne tekevät komentamattomina ihan omiaan. Tämä lienee osasyy sille, että kohteessa pysyminen hahmoja vaihdellessa tuntuu varsinkin isommissa taisteluissa hankalalta. Tätä pahentavat ajoittaiset kameraongelmat (joita asetusten säätö ei korjannut), varsinkin ahtaissa tiloissa.
Stagger-mekaniikasta en juuri pitänyt. Tavallaan kiva, että niin moneen viholliseen on oma jipponsa, mutta usein siihen jippoon vaadittavan tai suositellun materian puuttuessa taistelu pitkittyy tylsäksi asti. Sanoisin taistelujärjestelmän loistavan kirkkaimmin avoimilla taistelutantereilla, kun vastassa on yksi vihollinen tai pieni ryhmä. Tällöin ongelmat kohteen vaihdon ja kameran kanssa ovat yleensä minimissä.

Ei Remake tällaisenaan miksikään roolipeliklassikoksi nouse, mutta on enimmäkseen positiivinen kokemus. Pakosti tulee kuitenkin mieleen, että jos en omaisi alkuperäiseen vahvaa tunnesidettä, voisin helposti pitää Remakea keskinkertaisena.

 

Haukkasin luotia ja päätin hankkia FFVII remaken. Ajattelin että kirjoittelen hieman autenttisia kokemuksia, kun nettikirjoittelu rajoittuu lähinnä ääripäihin ja tarinaan. Alla siis lyhyesti omia tuntemuksia noin 10 tunnin jälkeen:

-Harmittaa, kun alusta alkaen ei ollut mahdollista valita Hard-tasoa. Peli on ollut paljolti neliön naputtamista, yhdistettynä ajoittaiseen taikomiseen. Joitan vihollisten elementtipohjaisia heikkouksia on löytynyt, mutta muuten oikeastaan koko työkalupakkia en ole käyttänyt
-Hauskasti eri magioilla on omanlaisensa iskut. Tuli voi osua useampaan, salama pudottaa lentävät viholliset, mutta jäätä en ole vielä tullut oikein käyttäneeksi
-Spesiaalihyokkäyksillä on erilaisia käyttötarkoituksia (Braver käyttökelpoinen kun vastustajan Stagger-mittari on täynnä ja se toinen thrust(?) hyvä kasvattamaan kyseistä mittaria.
-Cloudin normaalissa on kiva DMC-sarjasta tuttu Stinger-isku. Ilmeisesti nappulan pitäminen pohjassa tekee kombon hitboxista isomman?
-Punisher-moodi on hitaampi, mutta iskuissa on isompi hitbox. Isoin juttu on kuitenkin todella tyydyttävä vastaisku
-Suojaaminen ei ole täydellistä, sillä vihollisten lähes hitscan-iskut tekevät vahinkoa vaikka nappi olisi pohjassa. Rollille en ole oikein löytänyt mitään käyttöä.
-ATB:ssä positiivista on se että kannustaa agressiiviseen peliin, joka taas avaa pelaajalle tehokkaammat iskut. Mutta, jos vastassa on kuitenkin esimerkiksi useampi konekiväärillä varustettu vihollinen, niin kömpelön rollin ja epätäydellisen blokin johdosta voi pelaajalla mennä sormi suuhun ATB-mittarin näyttäessä tyhjää. Selvä ratkaisu olisi siis jättää varastoon hieman mittaria, mutta itselläni on sitä tällä hetkellä vain vähäiset kaksi palkkia, joten liikkumisvaraa on vähän.
-Summon-systeemi on kyllä erikoinen. Niitä voi käyttää vain pomotappeluissa, mikä on järjetöntä, koska näin pelaaja ei ehdi tutustua niihin ja niiden käyttötarkoituksiin. Mitä esim. IFrit tekee?
-Voisin vannoa, että alkuperäisessä oli mahdollisuus yhdistää summonit ja materia. Vai missasinko jonkin tutoriaalin?
-Tähän mennessä peli on todella lineaarinen. Ei jännittäviä salareittejä, mutta toisaalta ei myöskään jokaiselle AAA-pelille tyypillistä Hubia täynnä itseääntoistavia sivutehtäviä.

Pelaan lisää ja kirjoittelen niistä myöhemmin.

 

Tämäpä villitsi suureen keskusteluun. Jatkan silti vielä kokemuksistani.

-Toisin kun aiemmassa viestissäni epäilin, niin materian voi parittaa, mutta olen yhä hieman kujalla, siitä että kuinka se toimii. Missasin siis jonkin tutoriaalin
-Opin lisää hahmojen ominaisuuksista. Cloud on hyvä isoja joukkoja vastaan, toisin kuin Tifa. Hänellä taas on tehokkaimmat iskut jne.
-Varmaan monille oli täysin selvää, että tässä pelissä no damage run on täysi mahdottomuus, sillä onhan kysessä kuitenkin jonkinmoinen RPG. Kuitenkin chip damage saa tuntemaan että pelaan peliä jotenkin väärin.
-Olen nyt käsittänyt että Roll/Evade on suunniteltu tehokkaampaan liikkumiseen, esim. vihollisen taakse tai suojaan.
-Pomotappelut ovat todella pitkiä, tosin luulen, että se muuttuu kunhan joku keksii paremmat strategiat.

Ihan jees peli, tekee mieli pelata Zodiac Agea.

 

Ihan mukava mietteitäsi on lukea, mutta kun en ole Remakea pelannut, niin paha kommentoida mitään. Sen sijaan nyt tuli pieni himo palata alkuperäisen FF7:n pariin, tosin Switchillä, kun siinä on kasa elämänlaatua parantavia ominaisuuksia (kuten nopeutustoiminto).

 

Tottakai, kunhan hassuttelin kommentillani. Arvasin kyllä että se on se mihin viestissäni tartutaan. Mutta jokatapauksessa ajattelin että nuo muistiinpanoni voivat olla ihan käyttökelpoisia sellaiselle joka pohtii Remaken mekaanikoitden kiinnostavuutta ennen ostopäätöstä.

 

Jonkin verran on nyt pelailtu Doom Eternalia ja alla mietteitäni.

-Pystyn elämään Bethesda Accountin kanssa
-Moninpeli tuntuu aika tylsältä. Tosin pelasin vain noin 20 min. kenties muuttuu kiinnostavammaksi kunhan opiskelisi metan
-Pelissä on valtava määrä erilaisia vaihtoehtoja demonien lahtaamiseen, mutta silti jotekin... vähän. Ikäänkuin pakottaa pelaajan pitämään hauskaa, täydelisen vapauden kustannuksella. Vähäisten elämä, suoja ja ammus laatikoiden myötä pelaajan on pakko hyödyntää arsenaalissa olevia apuvälineitä pysyäkseen hengissä ja aseet latingissa. Seurauksena pelaaja joutuu jatkuvasti pohtimaan lähestymistapaansa. Tämä on hauskaa, mutta se tuntuu pakotetulta (en tiedä osaanko selittää oikein)
-Kenttäsuunnittelu on loistavaa. Perustylsän avaustason jälkeen kenttiä on ilo katsella ja tutkia. Salaisuudet ovat hyvin piilotettuja ja tykkään kovasti Slayer huoneista.
-Jostain syystä saan suurta nautintoa kun huijaan demonit astumaan suoraan kentissä oleviin ansoihin
-Peli heittää pelaajan niskaan kokoajan lisää tavaraa. Kranaatit, jääkranaatit, liekinheitin, asut, runesit, challengit jne. Paljon omaksuttavaa nopeassa ajassa
-Warppi-portaali kentän lopussa on hyvä idea. Voi siis lähteä rähinöinnin jälkeen aarremetsästykseen.

Yleisesti ottaen todella hyvä peli, josta olen nauttinut paljon. Joitakin ihmeellisiä ratkaisuja, joiden myötä voi olla että intoni laantuu myöhemmin.
Inhokki-viholliseni ovat ne käärmetyypit ruoskien kanssa, luojan kiitos jääkranaateista.

 

Voi jumpe että mahtaa nyt kyllä tintendon jalat tutista sen jälkeen kun Sony pisti switchin viime yönä savuavaksi raunioksi. Mahtaa switchit ensi viikolla jäädä hyllyyn lojuamaan ja siinäpähän selittelevät osakeomistajille miten tintendo ei kilpaile sonyn kanssa....jessöörii. Katsojiakin oli striimillä miljoonia mikä mahtoi olla jonkinlainen ennätys.Huh heijaa että seuraavat vuodet kyllä mennään lujaa.