Top X Listaukset

[Loota]

Ihmiset rakastavat asioiden listaamista oli sitten kyse parhaista videopeleistä, suosikkikentistä, Resident Evil 2:n kuumottavan takkijäbän kohtaamisista tai mistä tahansa muusta enemmän tai vähemmän satunnaisista videopeleihin liittyvistä asioista. Sen sijaan, että meillä olisi erilliset ketjut kaikille tietyn kategorian listauksille niin tuumin, että olisi kompaktimpaa pitää kaikki keskustelu yhdessä samassa ketjussa. Samalla voisimme pitää kuukausittaisia teemoja täällä, jolloin kaikki voisivat koittaa rakentaa oman listansa sen hetkisestä aiheesta jonkinlaisin perusteluineen ja katsoa mitä muut ovat keksineet.

Postataan tänne siis kaikenlaisia päähän putkahtavia hauskoja listauksiamme perusteluineen tai ilman, ihan miltä itsestä tuntuu. Käynnissä olevasta teemakuukaudesta ei tarvitse välittää lainkaan vaan se on vain inspiroimaan ja haastamaan käyttäjiä saman aiheen pariin. Puksutetaan näin alkuun hetken aikaa ilman mitään teemaa, mutta otetaan semmoinen tulille vaikka ensi kuun alussa. Teemoja saa myös ehdottaa.

---

Toukokuun teema: -
Kesäkuun teema: TBA

 

[Tingle]

Parhaat X:t
Mega Man X
Mr. X
X-men
Missä X
Ässä miX
aarteen salainen piilopaikka
XXX
BMX XXX
Xbox 360

 

[Loota]

Hyvä, että Missä X löytyy listalta, mutta käsittämätöntä, että Resident Evil: Code Veronica X ja X-Files puuttuu. Ykkösen ja kakkosen vaihtaisin myös päittäin, mutta loppujen lopuksi varsin kunnioitettava lista.

---

Tykkään itse raapustella kännykkääni kaikenlaisia listauksia matkustaessani ympäriinsä vailla mitään tähdellisempää tekemistä. Kännykkäni uumenista löytyy lista jos toinenkin siis, mutta kaikista pisimpään olin tietenkin pyöritellyt omia suosikkipelejäni ympyrää. Lista kasvoi Top 10:stä top 50:een lopulta ja tarkoitus oli vielä olla järjestykseeni sen verran tyytyväinen, että uskaltaisin lähteä ikuistamaan sitä vähän glorifioidumpaan kuvamuotoon. Kuvan itsensä tekeminen kesti jo sen verran pitkään, että en nyt jaksa lähteä näille enää perusteluja suoltamaan kun siihen saattais vierähtää vielä toinen ikuisuus perään.

Spoileri: Iso kuva

Täytyy sanoa, että olen vielä tyytyväinen listaani, mutta voi olla vuoden pari päästä sitten taas aivan toinen tilanne ja joudun tekemään koko roskan uusiksi.

 

[Tingle]

Nauroin mielipuolisesti nähtyäni numeron 41. Anteeksi.

Hyvä lista noin muuten, ainakin niiden pelien osalta jotka olen pelannut. Echoes on myös minusta paras Prime, mutta en kyllä Metroideista voikaan väittää ymmärtäväni mitään. Miittiyön Fire Emblem kirjoitetaan kylläkin Advance Wars eikä Advanced Wars tsot tsot.

 

[Tapza]

Top 5 Nintendon noloimmat munaukset

5. Wiin Vitality Censor

Mitä helvettiä? Kaikki kunnia Iwatalle, mutta olen ihan tyytyväinen, että hän vei tämän Nintendon gimmickin no. 10000 tajunnanräjäyttävät käyttömahdollisuudet mukanansa hautaan.

4. Wii U

Oh my god, how embarrassing. Nintendon ihmelaite, joka mullisti peliteollisuuden ainutlaatuisella ohjaimellaan. Onpa hauskaa pelata vanhojen Zeldojen uusintaversioita pieneltä ruudulta sillä välin kun vanhemmat katsovat televisiosta Emmerdalea. Netflix-laitteeksi Wii U sentään kelpasi, kunnes hankin toimivan tietokoneen.

3. E3-pressitilaisuus vuonna 2008

Ensimmäinen E3, jota seurasin. Olisi kannattanut aloittaa myöhemmin. Aiemmin samana vuonna Reggie oli kovasti lupaillut hyviä pelejä, mutta E3:ssa ei ollut näyttää kuin tyhjänpäiväistä Animal Crossingia ja hävettävää Wii Music -musisointia, jota vielä kehdattiin pohjustaa pimennetyllä huoneella ja intensiivisellä drum rollilla. Miyamoton seniiliyden merkit nostivat ensimmäistä kertaa päätään.

2. Skyward Sword

Voi pojat, ja minä kun kuvittelin, että Kingdom Hearts 2 ja seitsemän ikävuoden jälkeinen elämä olivat pettymyksiä. Skyward Sword määrittelee huonoa pelisuunnittelua uusiksi jatkuvalla kombolla ja kehtaa vielä pakkosyöttää pelaajalle samaa tuskallisen tylsää sisältöä useaan kertaan. On kyllä mukava pelata Zeldan kaltaista seikkailupeliä, jossa maailma koostuu tyhjästä overworldista ja lukuisista ahtaista käytävistä, joissa keräillään paskanpalasia milloin milläkin typerällä tekosyyllä. Tutka vain päälle ja etsimään jo kertaalleen kolutusta ympäristöstä viittä peltohiiren papanaa mmm-mmm kylläpä maistuu Zelda-seikkailun huuma!

Mukana ovat tietysti myös mullistavat ja täydellisesti toimivat kontrollit. Viholliset seisovat paikallaan, ja sydämiä annetaan alkuun varmuuden vuoksi kuusi, ei missään nimessä sen vuoksi, että kehittäjät arvelisivat pelaajilla olevan ongelmia kontrollien kanssa. Noh, ajoittain hankala ohjaus on pelin ongelmista pienin, joten ei siitä sen enempää.

Luolastot ovat pelin ainoaa hyvää sisältöä, mutta niihinkään ei päästetä ennen kuin pelaaja on suorittanut sata turhaa täytetehtävää jo aiemmin mainituissa tympeissä ympäristöissä. Jos kyseessä on edes etäisesti puzzlea muistuttava tilanne, peli muistaa kertoa pelaajalle oikean ratkaisun noin 5–10 kertaa. Nam nam, ai että, juuri tämän takia pelaan videopelejä. Ennen olen yrittänyt pärjätä omin avuin, mutta taidanpa vastaisuudessa pyytää siskoani kuiskimaan sudokujen ja ristisanatehtävien ratkaisut korvaani, vaikka sitten puhelimen kautta.

Onneksi aika on antanut myös uuden näkökulman pelin tarkasteluun. Nykyään voin nimittäin todeta, että jos tämä irvokas farssi oli se hinta, joka A Link Between Worldsista ja Breath of the Wildista piti maksaa, olen valmis hyväksymään asian. Näin ajateltuna Skyward Swordilla siis toden totta on paikkansa sarjan historiassa. Siksi se sijoittuu tällä listalla vasta toiseksi.

1. Online-pelaaminen

Tirsk. Onneksi olen kaikenlaista sosiaalista kanssakäymistä välttelevä ihminen, joka pelaa vain laadukkaita yksinpelejä. Sellaisen Nintendo päästää tallistaan ainakin kerran viiteen vuoteen.

 

[bËst]

Pienen pääni sisällä elää paljon top -listauksia omiin mielenkiintoihin liittyen. Yksi minkä kanssa tasapainottelen toisinaan erittäin paljon, on lautapelien parhuuslista. Jos nyt tänne sen sementoin, niin se on ehkä ainakin kuukauden ajan pätevä.

Eli parhaat lautapelit top 10

10. T'zolkin
- Kymmenes sija varsinkin on isossa kierrätyksessä. Menolippu, Dixit, Smallworld, Scythe, Cry Havoc... vaihtoehtojen kirjo on mittava. Mutta hankin taannoin expansionin T'zolkiniin ja mielestäni paras worker placement -peli, mitä kaupoista löytyy. Pelin mekanismi on uniikki, vaikka vähän "rekvisiittaa" onkin. Silti tällaiset pienet yksityiskohdat ovat mieleeni. Peli vaatii paljon ennakointia, vuorojen eteenpäin laskemista ja suoranaista matematiikkaa. Visuaalinen anti on muuten kunnossa, mutta puisiin pelinappeihin olisin toivonut astetta syvempää panostusta. Joka tapauksessa lisäri toi peliin kaivatun lisän ja nosti pelin uudelleenpeluuarvon takaisin top10 tasolle.

9. Descent 2.0
- Pelin vahvuuksia ovat vahva co-operatiivinen peli, tutkiminen, hahmonkehitys ja hyvin toteutettu teema. Pelit vaihtelevat intensiivisistä ja nopeista pitkäkestoisiin escort missioneihin. Peliin ei myöskään ole ehtinyt puutua ja expansioneja on tiputellut tasaiseen tahtiin. Pelin heikkouksia puolestaan on pienet "puutteet" perussäännöissä (vihollisista ei saa loottia, mustan defence -nopan rng) mutta ne saa suhteellisen iisisti house ruletettua. Ainoa isompi heikkous on se, että kokonaisen kampanjan pelaaminen vaatii paljon aikaa ja pelipäiviä ja usein näitä pelipäiviä ei samalla kaveriporukalla riitä ja mieli pelata muitakin pelejä valtaa alaa.

8. Dead of Winter
- Jälleen korostan teemaa. Peli todella vangitsee teemalla ja visuaalisella annillaan. Zombie -apocalypse on kaltaiselleni Resident Evil -fanille nannaa. Pelin vahvimpia puolia on Co-operatiivisuus, johon twistinä sisältyy henkilökohtaiset tavoitteet, jotka sotivat yhteistä päätavoitetta vastaan. Lisätään tähän Crossroads -ominaisuus mikä toimii yllättävänä muuttujana joka kierroksella. Pelin tavoite muuttuu joka pelissä ja vaihtoehtoja on easy -modesta Hard -modeen. Erittäin nautinnollinen peli, joka on ihan potentiaalinen top3 peli omalla listallani tuulten suosiessa.

7. Blood Rage
- Jälleen kerran teema vangitee sieluni ja mieleni. Skandinaavinen mytologia on hyvin toteutettu ja siihen liittyvät kaikki eri osa-alueet pompsahtavat pelin edetessä hyvin esiin. Visuaalinen anti on erittäin mieluisaa ja pelin kulku jouhevaa. Draftaaminen on mekaniikkana aina ollut itseäni kiehtova ja tässä sen osuus on mukavan merkittävä pelin etenemisen kannalta. Kaksi aikakautta on yhtä isoa set uppia, kunnes kolmannen ragnarökin tullessa peli vasta oikeasti ratkeaa. Tämä säilyttää jännityksen loppuun asti ja pelissä voi käydä yllättäviäkin käänteitä viimeisen kierroksen aikana. Pelin ainoa selkeä heikkous on se, että board on Ragnarök positioita lukuunottamatta aina identtinen ja tietyt ratkaisut ovat joka pelikerralla aina niitä parhaita.

6. Eclipse
- Suomalainen ylpeys. Avaruusteemainen 4x peli, jossa vahva rotupainotteisuus ja resurssinhallinta sekä areacontrol vahvassa osassa. Combatteja unohtamatta. Siinä missä Twilight Imperium on itselleni vähän turhan "raskas" ja epäkäytännöllinen niin Eclipse korjaan sen puutoksen. Lisärit ovat tuoneet sopivasti uusia ulottuvuuksia peliin ja kokonaisuus on sallinut useiden eri taktiikoiden toimimisen. Rodun vahvuuksilla pelaaminen on suositeltavaa, mutta ei ehdollistettua. Myös noppiin pohjaava combat on toteutettu sen verran fiksusti kuin noppapeleillä voi mielestäni toteuttaa ja Combatin osuus pelin factorina on kaikkea muuta kuin merkittävä. Boardi on joka kerta erilainen, mistä pidän todella paljon. Heikkouksiin menee ainoastaan pelin käytännöllisyyspuoli: Set up on nopea, mutta peli tarvii tuhottomasti pöytätilaa ja pelin pois clean uppaaminen on puuduttava uroteko.

5. Terraforming Mars.
- Erittäin isolla hetkittäisfiiliksellä mennään, sillä vasta yksi peli takana. Mutta teema valloitti ja pelimekaniikka on jälleen itselleni erittäin mieluisa. Kovin paljon syvempää analyysiä ja pitkäikäisyyttä en pysty tästä sanomaan, mutta ensivaikutelmalla teki itseeni vielä isomman vaikutuksen kuin Scythe, jota pidin vielä viikko sitten yhtenä top5 peleistäni. Mutta kuten huomata saattaa, niin on jäänyt ulos top10:stä vaikka erittäin laadukas peli onkin. Tämä on selkeä villikortti omassa toplistauksessani.

4. Mage Knight
- Raskain peli, jota itselläni on pelityksessä. Teema, monipuolisuus, hahmokehitys, deckbuilding, visuaalisuus... Pelissä on monta asiaa tehty oikein. Korostettavin piirre on pelin edetessä kasvava decki, jonka rakentaminen on isossa osassa. Pelissä on varieteetteja pelata lyhyitäkin missioneja, mutta suurin fiilis peliin tulee n. kolmen vuorokauden kestävästä syklistä, jossa hahmonkehitys todellakin pääsee oikeuksiinsa. Suurin heikkous pelissä on sen aikaavievyys ja tästä syystä peliä ei tule pelattua niin usein kuin ehkä haluaisi. Myös monstertilet ovat heikkoa puolta muuten visuaalisesti näyttävässä pelissä. Ne kun korvaisi figuureilla ja lisäisi monipuolisuutta niin se virhe olisi vältetty, mutta mielikuva on, että niiden kohdalla suunnittelijat laiskistuivat. Joka tapauksessa erittäin mieluisa peli.

3. Terra Mystica
- Pelissä on ehkä vahvin ja kehittyvin meta mitä tiedän. Yhden rodun masteroiminen vaatii useamman kuin yhden pelikerran ja se tekee kannustaa pelaamaan peliä yhä uudelleen ja uudelleen. Pelimekaniikka on yhdistelmä resurssinhallintaa ja areacontrollia, joista molemmat oikein hyvin toteutettu. Komponentit ovat pelissä laadukkaat, joskin vähän monotoniset. Ainoa parannettava osa-alue pelissä mielestäni onkin, että teemaa ja rotuja tuotaisiin vähän paremmin esiin visuaalisuuden ja pelissä olevien figuurien avulla. Jotenkin se tämän pelin toimivuudessa ei kuitenkaan muodostu läheskään niin suureksi esteeksi kuin muissa potentiaalisissa top10 peleissä. Pelin ehdoton vahvuus on sen metagame ja vaatii selkeästi eniten taitoa ja kannustaa kehittymään paremmaksi. Hyvin lähellä täydellistä peliä

2. Shadows Over Camelot (ja Resistance Avalon)
- King Arthurin legendat ovat jälleen teemaltaan erittäin vahvasti omaan makuuni ja tässä pelissä teema toteutetaan esimerkillisesti. Lisäksi pelin kehittyminen alun taistelusta lautaa vastaan suoraan sosiaaliseksi antisocial deducation -teemaiseksi traitorin metsästykseksi pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti. Pelissä on rutosti haastetta niin hyville kuin pahiksillekin voittaa ja yksikään pelikerta ei ole samanlainen. Resistance Avalon tekee mielestäni saman Secret Hitler -tyylillä ja pidänkin sitä peliä SOC:n "pikaversiona". Käytännössä täydellinen peli joka suhteessa.

1. Giljotiini
- Niinpä, ikuinen suosikki ja kaiken raskaan lautapeliraadannan keskellä kultamitalin pujottaa kaulaansa pieni korttipeli. Kyseessä siis on hyvin yksinkertainen pisteidenkeruupeli, jossa joka vuorosi aikana pelaat halutessasi yhden action-kortin ja tapat jonossa ensimmäisenä olevan aatelisen. Pisteitä tulee mestatun arvovallan mukaan väliltä -3 - 5. Actionkorttien fuktio on muuttaa jonon järjestystä tai sekoittaa kavereiden peliä. Erittäin yksinkertaista, mutta myös nautinnollista. Miksi näin yksinkertainen peli on lautapelaajan suuressa suosiossa? Syy on siinä, että pelin monimuotoisuus ja toimivuus on ihan omaa luokkaansa. Visuaalinen anti on yhtä aikaa paitsi toimiva, niin myös humoristinen. Pelimekaniikka yksinkertainen, mutta toimiva. Ja mikä parasta, erittäin käytännöllinen peli. Kuljetan sitä oikeastaan aina laukussani ja kahvitauoilla, ruokapausseilla ja oikeastaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa on aina aikaa yhdelle Giljotiinille.

Ja yksi kerros, jota arvostan erittäin paljon on se, että pelistä voi luoda täysin oman versionsa helpolla luovuudella ja soveltamisella. Entä jos ei pelattaisikaan siitä kuka tappaa eniten ja saa eniten pisteitä? Entä jos muutetaankin sääntöjä niin, että se voittaa joka saa vähiten pisteitä ja on aatelisten suurin ystävä? Entä jos actionkortteja voisikin pelata vuorossa niin monta kuin haluaa? Entä jos actionkortit kerättäis samalla lailla kuin aateliset? Vaihtoehtojen kirjo on mittava, enkä koe että mikään peli on näin monella osa-alueella laadukas. Kompaktius, nopeus, monipuolisuus, intensiivisyys, helppo oppia... monta asiaa tehty oikein hyvin pienellä vaivalla.

 

[Rush]

T'Zolkin on kyllä omalaatuinen ja kiehtova peli sen ratasmekaniikkansa ansiosta, mutta valitettavasti itselläni on aika vähän syytä pelata sitä uudestaan koska ekalla pelikerralla demonstroitiin selkeä voittotaktiikka. Pelissä on mahdollista saada niin kova startti, että sitä on muiden hyvin vaikea saada enää kiinni.

Terra Mysticaa päässyt myös pelailemaan pari kertaa viime aikoina ja on se kyllä loistava.

 

[bËst]

T'zolkin saavutti itsellänikin uuden nosteen tuon lisärin myötä. Tribet ja profetiat tuovat massiivisen muutoksen pelin "ydin"-taktiikoihin

 

[Rush]

Pitää sitten testata peliä uudemman kerran jos saa expansionit mukaan.

 

[Tingle]

Voisin julistaa teille kuolevaisille tiedoksi listan parhaista Shin Megami Tensei -sarjan peleistä. Osittain järjestykseni kyllä kertoo enemmän pelijärjestyksestäni kuin itse pelien laadusta :P

Täydellsen hyvän ja Kaikkivaltiaan ATLUKSEN sanaa:
1. Persona 4
2. Shin Megami Tensei 3: Lucifer's Call featuring Dante from the Devil May Cry -series
3. Shin Megami Tensei: Strange Journey
4. Shin Megami Tensei

5/5 tosi hyvii klassikkopelei
5. Persona 5
6. Persona Q
7. Shin Megami Tensei 4
8. Devil Survivor 2
9. Devil Survivor
10. Shin Megami Tensei 4 Apocalypse
11. Digital Devil Saga 2
12. Digital Devil Saga

4/5 JRPG genren parhaimmistoa
13. Persona 3 FES

3/5 hyvä peli huono Shin Megami Tensei -peli
14. Devil Summoner: Soul Hackers
15. Devil Summoner Raidou Kuzunoha vs. the Soulless Army

2/5 juuh
16. Persona 2: Innocent Sin

1/5 pahempaa kuin Skyward Sword
17. Shin Megami Tensei: IMAGINE

 

[Hynät/Rahat & Ruplat]

Tykkään listastasi ja Shin Megami Tenseistä.

Smt x FE# jäi uupumaan, sitä et ole vissiin pelaillut?

 

[Tingle]

En. WiiU:a en omista eikä peli ilman fuusioita ole järjestelmäselleri.

Eiköhän peli vielä Switchille käännetä.

 

[Rush]

@bËst oli aikaisemmin kirjannut Top10 lautapelinsä, jatketaan samalla teemalla. Jätän listan koon kuitenkin viiteen helpottaakseni vähän urakkaa, vaikka sieltä sitten jääkiin joitain hyviä pelejä mainitsematta.

Rushin 5 suosikkilautapeliä tällä ajan hetkellä, ei erityisessä järjestyksessä:

Scythe

Scythe on siitä hauska peli, että se tarjoaa ison lautapelin tuntuman (kuten kuvasta näkynee) ja tyydytyksen, mutta ei kestä aivan koko iltaa. Pelaajamäärästä riippuen erä kestää n. 1,5 - 3 h, mikä on oikein mainio pituus. Scythe näyttää monimutkaiselta, mutta se on varsin yksinkertainen, sillä pelissä on periaatteessa vain 4 mahdollista toimintoa. Kuitenkin peli tarjoaa rutkasti syvyyttä ja valintoja, jotka tehtyä kohta älyää: "Ei hitsi, minun olisikin pitänyt tehdä tämä hieman erilailla tai eri järjestyksessä". Scythe on täynnä pieniä optimointiongelmia, mutta oikein pelattuna melkein mikä tahansa strategia tuntuu pärjäävän. Peli myös tarjoaa lautapeliksi paljon variaatiota siihen, miten voittoa voi lähestyä. Vasta eilen pelattiin lisärillä 7 pelaajan peli, ja downtimea oli kiitettävän vähän. Myös pelin tuntu muuttui todella erilaiseksi pienen porukan peleihin verrattuna, koska naapuri oli aina iholla ja taisteluita syntyi harvinaisen paljon. Nähtiin jopa yksi taistelu, missä hyökkääjä voitti käyttämättä yhtään combat cardeja tai panostamatta poweria, ja tätä ei tulisi ikinä tapahtumaan pienemmillä pelaajamäärillä.


Alchemists

Alchemists on worker placement peli, johon on yhdistetty suht ovela päättelyminipeli ohelle. Alchemistsissa on tarkoituksena sekoittaa raaka-aineista potioneita ja päätellä, millaisista alkemikaaleista ne raaka-aineet ovat koostuneet. Alkemikaalit (eli raaka-aineet joihin ne on sidottu) reagoivat keskenään tietyillä tavoilla ja muodostavat aina tietyn logiikan mukaisesti potioneita. Peli käyttää älypuhelinta ja appia hyödykseen sekoittaakseen itse alkemikaalit, ja tarjoten kaikille pelaajille samat vastaukset. Päästyään jyvälle siitä, mitkä alkemikaalit muodostavat mitkä raaka-aineet, on aika lähteä painamaan tieteellisiä julkaisuja, myydä potioneita seikkailijoille hyvästä rahasta tai esitellä torilla taitojaan. Peli tarjoaa muutaman voittoehdon, jotka kaikki perustuvat keskeiseen pelimekaniikkaan potionien sekoittamisesta ja alkemikaalien ratkaisemisesta. Opiskelijaporukalle pelin akateeminen teema iskee erityisen lähelle sydäntä, enkä ole toiseen vastaavanlaiseen peliin vielä törmännyt. Tässä on pari pientä asiaa, mitkä hiertävät (kaksinpelissä vuorojärjestyksen "bidaus" sekä toisinaan RNG-elementit), mutta pääasiassa erittäin hauska ja aivonystyröitä kutkutteleva peli. Sääntöjen opetteluun voi kuitenkin kulua tovi.


Captain Sonar

Captain Sonar on reaaliaikainen 4v4 tiimipeli, jossa yritetään upottaa vastustajan sukellusvene tai ainakin selviytyä kauemmin hengissä kuin he. Tiimissä jokaisella on oma enemmän tai vähemmän tärkeä tehtävänsä. Kapteeni huutaa liikkumiskäskyjä sekä vastaa systeemien aktivoimisesta, ja yleisesti kantaa eniten vastuuta. Radiaattori kuuntelee vastustajan kapteenin komentoja ja yrittää hahmotella kartalla, mistä vastustaja on voinut mennä ja missä he ovat tällä hetkellä (koska tämä ei ole avointa tietoa). Hyvä radiaattori on korvaamattoman arvokas. Torpedoista on vähän hyötyä, jos ei tiedä mihin ne kannattaa ampua. First Mate lepää laakereillaan ja latailee systeemejä aina kun alus liikkuu. Insinööri rikkoo kaiken. Periaatteessa hän myös korjaa. Insinöörin tehtävä on mieletön sykli, koska jokainen liike rikkoo jonkun systeemin, mutta insinööri voi rikkoa systeemejä taktisesti, että ne maagisesti korjaantuvatkin. Ei sen tarvitse käydä järkeen, koska se toimii.
Reaaliaikaisuuden vuoksi Captain Sonarissa yhteistyö on tärkeää, koska mitä jouhevammin ja nopeammin ryhmä toimii, sitä enemmän toimintoja he kerkeävät tekemään. Myös kommunikaatio on erittäin tärkeää. Radiaattori on paikantanut vihollisen, kertoo tästä kapteenille, joka ottaa suunnan heitä lähemmäs ja huutaa "SEIS! Laukaisemme torpedot ruutuun..." mutta insinööri keskeyttää: "Kapteeni, kapteeni! Torpedot ovat hajonneet!"
"VITTUUUUU!"
Captain Sonar on uskomattoman hektinen peli, joka lyhentää elinvuosia, mutta on jokaisen sekunnin arvoista. Isoin miinus on se, että peli käytännössä vaatii 8 pelaajaa, ja pienemmällä porukalla sitä ei vain kannata pelata.


Terra Mystica

Minulle tulee Terra Mysticasta vahvasti mieleen shakki. TM ei muistuta mekaniikallisesti shakkia ollenkaan, mutta siinä on vähän samoja mentaalisia piirteitä. TM on shakin tavoin abstrakti strategiapeli, mutta on paljon elegantimmin suunniteltu. Terra Mysticassa on sattumanvaraisuutta vain parissa set upin vaiheessa, joten pelitaktiikan voi muodostaa välittömästi. Tämän jälkeen peli on taktiikan toteuttamista, optimointia sekä vastustajiin reagoimista. Pelissä ei ole ihan hirveästi pelaajainteraktiota, mutta juuri tarpeeksi, että omaan nurkkaan kaivautuminen ei ole kannattavaa. Terra Mystica tarjoaa erittäin miellyttävän sekä syvällisen strategiapelin, jos abstraktius sekä kuivuus eivät liikaa häiritse (nätit värit pelissä on). Isona bonuksena haluan myös mainita, että peli on suunniteltu niin elegantisti, että suurin osa sääntöjä loksahtaa paikoilleen ensimmäisen pelikerran jälkeen. Itselleni pelin "puhtaus" ja taitopohjaisuus tekee siitä erittäin kiinnostavan älyjen mittelön, missä on vain sinä, minä ja kasa puisia nappuloita.


Pandemic Legacy

Pandemic Legacylle en laittanut varsinaista pelikuvaa, koska se on legacy-peli. Mikä on legacy-peli? Se on sellainen peli, joka sisältää tarinan, jossa tietyt tapahtumat ovat pysyviä ja muuttavat peliä lopullisesti. Parina spoilerittomana esimerkkinä Pandemic Legacyssa kaupungeilla on kriisitasot, jotka eivät nollaudu pelien välillä vaan jatkavat kasvua. Joitain kortteja poistetaan pelistä lopullisesti, ja uutta materiaalia tulee lisää tasaisin väliajoin. Legacy-pelin heikkous on monille sen kertakäyttöisyys: kun tarinan on pelannut loppuun, peliä ei voi pelata uudestaan. Tämä on mielestäni suht heiverö argumentti. Ostimme Pandemic Legacyn kolmeen pekkaan ja jaoimme kustannukset, joita tuli alle 20€ naamaa kohden. Peliä voi pelata 12+ kertaa ennen kuin se päättyy. Itse olemme vasta vähän yli puolenvälin, ja olen jo nyt sitä mieltä, että lautapelinä kokemus on ollut niin ainutkertainen, että tämä ansaitsee top5 paikan ja on ollut jokaisen sentin arvoinen. Valinnoille ja tapahtumille tulee uudenlaista painoa, kun seuraukset ovat pysyviä. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, vaikka miten "kertakäyttöinen" olisikin.

---

Paljon hyviä pelejä jäi mainitsematta, erityisesti kevyempien pelien puolelta. Jos joskus innostun niin saatan jatkaa listaa, mutta näillä mennään tältä erää.

 

[bËst]

Josko sitä taas tarinoisin ja purkaisin sydäntäni ja listaisin asioita selkeyttämään omia ajatuksiani ja lukijoiden iloksi. Seuraavaksi vuorossa top10 asiat pelimaailmassa, jotka koen, että ovat tehneet hallaa joko yksittäiselle pelille, pelisarjalle tai pelaamiselle kokemuksena. Eli coast to coast pelintekijöiden ratkaisujen isoimmat harha-askeleet.

10. Kuoletetut laadukkaat pelisarjat

- Lyhyesti sanottuma, toisinaan on vaikea pienen tallaajan ymmärtää ajatuksia pelitalojen takana, kun pelisarjoja kuoletetaan pois laadusta huolimatta. Isoimpina niminä näin Nintendon pelikannattajana ovat olleet Metroid Primen ja F-Zero sarjojen katoaminen keskuudestamme. Ensinnä mainittuun on saatu uusi hiili palamaan näin monen vuoden odottelun jälkeen, mutta jälkimmäistä odotellessa. Vaikka nämä kaksi sarjaa nyt ovat konkreettisimmin mielen päällä, niin en usko niiden olevan todellakaan ainoita tämän kohtalon kokeneita sarjoja.


9. Pelien uudelleenpeluuarvot ja salaisuudet


- Avaanpa tätä aluksi hiukan. Eli puhumalla salaisuuksilla tarkoitan pelin sisältöä, jonka saavuttaminen on kaikkea muuta kuin itsestään selvää ja tulee pelaajalle täytenä yllätyksenä. Esimerkiksi Stop'n Swop ja N64 cardridget Banjossa, 101% Runi DK 64:ssa, Bonus staget Perfect Darkissa, Unown Mysteries Pokemon GSC:ssä... aukesiko?

Käytännössä näitä mystisiä pelin extrasisällöiksi lueteltavia erikoisuuksia löytyy enää aniharvoista peleistä ja niissäkin se on sidottu johonkin "pelaa peli läpi" -tyyliseen automaatioon. Pahimmillaan bonukset ovat jotain superaseita tai galleriaraitoja. Paljon on menetetty kun pelaajat ovat ryhtyneet jahtaamaan achievementtejä ja niistä on muodostettu "palkkio" pelin extratavoitteisiin. Peleihin ei uskalleta piilottaa salaisuuksia ja poistetaan löytämisen riemua pelaajilta ja mielestäni tämä on sääli.

Iso syy tähän on toki internet. Jos jotain salaisuuksia onkaan, niin pelaajat ovat liian malttamattomia käyttääkseen omaa päättelykykyään ja taipuvat internetin gameguide -osioon. Itse asiassa koko ilmiö on se kohta 11. jonka tähän listaukseen meinasin laittaa. Eli "modernien pelaajien pelitaidot". Mutta koska niin yksilöllinen preferenssi niin jätän sen omaan arvoonsa toivoen, että jokainen perehtyy siihen omaan tapaansa pelata ja miettiä, että miten pelistä haluaa nauttia. Itse kieltäydyn kaikesta netin tarjoamasta gameplay-avusta ja nautin omien hoksottimieni käytöstä. Ikävä kyllä internet pakkosyöttää näitä välistä todella pahoin, jos esimerkiksi youtuben haluat vain avata niin et pääse aloitussivua pidemmälle ilman spoilervaaraa. Surullista.

Mutta mitä tulee pelien uudelleenpeluuarvoon, niin sen köyhyys yllättää itseni totaalisesti. Harva peli tarjoaa enää motivaatiota palata pelin ääreen uudemman kerran. Överi-tarinavetoinen teatteri monessa pelissä tuntuu puuduttavalta, kun pelillä ei ole enää mitään uutta tarjottavaa saati jännityksen tuomaa momenttia tarina-perspektiivista. Last of Us esimerkiksi on yleisesti ottaen hyvin arvostettu peli, mutta en täysin ymmärrä miksi... Pelin uudelleenpeluuarvo on nimittäin erittäin köyhä.

En nyt sano, että esimerkiksi N64 / PS1&2 aikaisten pelien uudelleenpeluuarvo olisi sisällöllisesti ollut silloinkaan kovinkaan valtava, mutta peleissä ollut kevyt gameplay ilman tarinallista puuroutumista antoi option hioa taitojaan ja vetää peli "paremmin" läpi. Eli toisin sanoen kynnys luoda omia tavoitteita oli paljon matalammalla kun optiot pelien läpäisyissä olivat paljon enemmän pelaajasta itsestään kiinni. Osaksi tämä johtui "rikkonaisemmista" fysiikoista, mutta myös siitä, että peleissä itse pelaaminen oli paljon keskeisemmässä asemassa. Uskoisin, että moni on pelannut Sm64:n useammin läpi kuin Mario Galaxyn.

Kuitenkin tämä on asia, johon toivoisin pelimaailmassa isoa upgradea ja panostusta. Tuntuu muutenkin harmittavalta, että pelaajat ovat paljon sitä kategoriaa, joka saa pelistä enemmän irti ennen julkaisua, kuin julkaisun jälkeen. Foorumeita seuraamalla olen huomannut toistuvan trendin: Hype pelin julkaisun alla on äärimmäisen suuri, keskustelua riittää ja visioita piirretään. Julkaisun jälkeen pelistä sanotaan pari sanaa ja sitten parin viikon sisällä kaikki kuolee pois. Keskustelu lakkaa, yhteiset tavoitteet lakkaa ja keskustelua ei synny edes "hei, oletteko löytäneet jo tämän tai tiesittekös tätä" -tyylisesti. Ja sitten odotetaan uutta peliä ja rumba alkaa alusta.

Kaikki voisi olla toisin, jos pelaajille annettaisiin motiivi pelata peliä pidempään. Huomattu on, että pelkkä online EI riitä.


8. eSports Suomessa

- Tätä kirjoittaessani olen iloinen, että tähän asiaan on Suomenkin maalla tartuttu vähän isommalla kädellä. Isot firmat ovat hypänneet toimintaan mukaan itsellänikin ilo olla osa SJK-eSportsin joukkoja tapahtumajärjestelyn puolella. Mutta iso kysymys säilyy: Miksi ihmeessä kaikkeen pitää reagoida niin myöhään? eSports on ollut iso kasvava juttu jo vuosia ja käytännössä ympäri Eurooppaa. Ei tarvitse katsella kuin Itämeren toiselle puolelle niin huomataan, kuinka ollaan vuosikausia kehityksessä jäljessä. Siinä missä Ruotsissa juhlitaan Dreamhackia kahdesti vuodessa niin Suomessa hengitetään Assemblyjen avulla. Kunnia assemblyille, mutta naapuri vie kultaa tässä(kin) mittelössä murskaluvuin.

Muutenkin Suomi kaipaa enemmän "do together" meininkiä jota pönkittävät isot organisaatiot. Onneksi näyttää siltä, että tämä on pikkuhiljaa toteutumassa, mutta surullisen pitkissä kantimissa ollaan oltu. Toisinaan keskusteluissa törmää porukkaan, joka kyselee "kannattaako tulla tapahtumaan" tai "onko tämä vaivan arvoista". Mistäpä tiedät, jollet uskalla kokeilla. Avoimuutta mieleen ja panostusta myös tähän kantaan että toiminsa saadaan kasvamaan. Se jos mikä tuo pelaamisen astetta lähemmäs ihmisiä ja yhdistää casuaalit pelaajat, kilpapelaajat ja penkkiurheilijat.


7. Mega-evoluutiot, Primalit, Abusetus ja epäbalanssi Pokemonissa

- Pokemon... enemmän ilmiö kuin pelkkä peli, mutta peleissä se suurin huomio tänä päivänä on. Ja mitä mahtavalle, hyvin simppelille pohjalle rakennettuja pelejä ne ovatkaan. Seikkailua, keräämistä ja sen tiimin kokoamista, jollaisen itse haluat. Ja sanalla sanoen pintaa syvempi metagame. Mutta sitten kun puheet metagamesta alkaa, niin alkaa suunnaton itku. Aikoinaan itsellekin niin rakas konsepti on tänä päivänä käytännössä täysin tuhoutunut. Otetaanpa pari statistiikkalukua tältä menevällä olevalta 2017 -kaudelta, jota pelataan käytännössä vain SM-pelien sisällöillä.
Eli Pokemoneja on olemassa n. 802 erilaista. Ja tähän ei ole megoja yms. huomioituna. Ja puhuttaessa turnauspelaamisesta tänä päivänä niin AINOASTAAN n. 50 pokemonia saa käyttöprosentikseen enemmän kuin 1%. Ja näistä ainoastaan 16:lla pokemonilla osuus on yli 10%. Eli se tarkoittaa, että koko Pokemon-määrästä vain 16% on jollain lailla "viableja".

Toki tuloksia vääristää se, että kaikkia 802 EI ole saatavilla SM-versiossa ja statistiikka on niistä otettu, mutta surullista onkin, että kun laajennetaan niin pelattavien pokemonejen määrä saattaa 0,5 kertaistua (koska megat) mutta pelikelvottomien pokemonien määrä pienimmillään kaksinkertaistuu. Eli summa summarum. Pokemoneja on liikaa, epäbalanssi on aivan järkyttävä ja sitä kautta Pokemon "syö itse itseään". Outclassausta tapahtuu enemmän kuin Sipilä ehtii saada dislikeja facebookissa vuorokaudessa.

Noh, toki Pokemonin kohdalla tämä on odotettavaa ylirunsaan tarjonnan vuoksi, mutta mittasuhteet ovat niin naurettavia, että tämä "luo itsesi näköinen tiimi" on käytännössä kuollut siihen, että sinun on pakko pelata ainakin kolmea näistä 10% osa-alueen popesta jos oikeasti haluat pärjätä. Josta päästäänkin sitten tähän Mega-evoluutio / Primal-pokemonien turhuuteen. Olen pitkän aikaa sanonut, että on olemassa Pokemon ja Digimon ja mielestäni tässä Pokemon astuu täysin Digimonin varpaille erittäin huonolla menestyksellä. Temporary-evoluutiot vain eivät kuulu pokemoniin. Ja vakioksi on muodostunut, että halutessaan pärjätä, on näitäkin pakko käyttää. Lisätään siihen, että logiikka millä näitä megoja on peliin tunnettu on äärimmäisen epälooginen. Ideaalihan olisi antaa näille "outclassatuille" roskapokemoneille jokin funktio mahtua mukaan pelipippaloihin. Ja Game Freak tulkitsi tämän niin, että "Aah, eli Mewtwo, Salamence, Garchomp, Scizor ja Gengar siis ainakin". Ja annetaan nyt tuolle Beedrill -raukallekin for lulz koska YOLO. Sit idea jalostui ja tuli Kyogre, Groudon ja Rayquaza.

Pokemonin ideologiaan ja yhteen suurimmista selkänikamista on aina kuulunut oman tiimin kouluttaminen ja sillä pärjääminen. Näin kilpailuperspektiiviin se ei kuitenkaan riitä, vaan on luotu kaiken maailman abutuksia ja vastaavia mekaniikkoja. Eli teknisen puolen kikkailua sen sijaan että näkisi vaivaa oman tiiminsä kouluttamiseen. Ehkä vähän kärjistetty vertaus, mutta Pokemonin erottaa esimerkiksi NHL-peleistä se, että joudut tekemään valintoja sen suhteen, että mitä haluat ja kuinka paljon haluat. Käytätkö tunteja yhden täyden yksilön breedaamiseen vai tyydytkö ensimmäiseen "ihan hyvään". NHL:ssä pääset helpolla, että otat vain parhaan tarjolla olevan joukkueen. Simple. Mutta tämä on se kerroin, mikä on Pokemonin "juttu". Kouluta oma tiimisi ja hyvän tiimin eteen pitää nähdä vaivaa. Tai sitten vain resetoittet konettas, että saat sen parhaan mahdollisen Ultra Beastin IV:ineen. Näkisin, että näiden mekaniikkojen poistuminen myös isolla kädellä vähentäisi rikkinäisten pokemonien määrää kilpapelaamisessa, kun niiden laatu olisi enemmän RNG:stä kiinni. Periaatteesta en RNG:tä puolla, mutta Pokemonin mittapuulla tämä olisi ainoastaan terveellinen RNG-efekti.


6. Putkijuoksutus

- Pieni paluu muistoissa 90-luvulle. Super Mariot, Megamanit, Sonicit, Crash Bandicootit... Pelejä yhdisti se, että ne ovat erittäin lineaarisia. Mene kenttä läpi -> Etene pelissä. Ja tämä oli ilmaistu harvinaisen selkeästi ja pelimaailmoista oli otettu irti se, minkä sai. Myös pelialue oli käytetty fiksusti ja se ohjasi pelaajaa "oikeaan" suuntaan ja sekaan mahtui myös vino pino hyvin piilotettuja yllätyksiä. Kenttäsuunnittelu oli kaikesta lineaarisuudestaan sellaista, että asioilla oli funktiot ja jokainen seinäkin oli tärkeä tutkia, jos vaikka takana oli jotain jemmassa.

MUTTA termi putkijuoksu ei näihin peleihin istu mitenkään. Halusin korostaa tämän eron, sillä tällä suunniteluratkaisulla ja ympäristön toteutuksella on huomattava ero. Otanpa vertailukohdaksi tähän mielestäni yhdet pahimmista putkijuoksuoperseilyistä, joita olen viime vuosina pelannut: RE6 ja Gears Of Warit. Pelaajalle luodaan illuusio vapaasta pelikentästä isoine alueineen. Mutta todellisuudessa peli on täynnä näkymättömiä seiniä, etenemistä blokkivia vanhoja jakkaroita ja tarinallisia "pakkotilanteita", jotka pahimmillaan sisältävät liudan QTE:itä. Peli ohjaa koko ajan pysymään oikealla suunnalla.

Pelkoa siitä, että kulkisit väärään suuntaan ei yksinkertaisesti ole. Samalla katoaa hohto alueen tutkimisesta ja mahdollisuudesta haastaa pelaajaa pähkäilemään, että minne pitäisi kulkea. Esimerkiksi ajatus siitä, että näet ennalta alueen, jota voit tutkia mutta joista et vielä pääse eteenpäin koska sinulta puuttuu asia "X" ei ole. Puhumattakaan että voisit backtrackata alueita ja luoda uusia näkökulmia.

Toisin sanoen, peli pitää sinua niin tiukasti kädestä kiinni että peli alkaa pahimmillaan muistuttaa huonosti toteutettua rail shooteria. Sama problematiikka on ollut myös uusimmissa pokemon peleissä, joissa epäloogiset maastosijoittelut tuntuvat rajoittavan avoimuutta huomattavasti. Mutta pahemmin tämä ilmiö koostuu näissä massiivisissa kotikonsolipeleissä. En sisäistä, miksi pitää luoda iso "hiekkalaatikko" -efekti, mutta jättää siihen vain yksi polku hiekkaa ja korvata muu valubetonilla, jonka läpi ei muuten oo menemistä.


5. Pelien kiirehtiminen ja siihen liittyen patchays

- Se ilmiö, kun pelisuunnittelijoilla optioita on jopa niin paljon, että prioriteetiksi muodostuu pelin saaminen marketteihin nopeampaa kuin sen valmiiksi hiominen. Markkinavoimat over laatu korostuu ikävän monessa pelissä. Onneksi on tämä iki-ihana patchays -mahdollisuus ja pelejä voidaan päivitellä vielä paljon julkaisun jälkeenkin. Mutta tämähän on hyvä juttu eikö? Noh, yhtään jos eSportsia harjoittaa niin tämä ilmiö harvoin suoralta kädeltä palkitsee, varsinkin kun suunnitelijat eivät todellakaan osaa sitä kautta tasapainottaa pelejä.

Pelaajat tietävät, mistä kiikastaa, mutta tämähän on perus monarkiaa. Kansa tietää, missä vika mutta vallankahvaa säätelevät tekevät ratkaisut. Ja aniharvoin menee kerralla oikein. Otetaanpa vaikkapa Hearthstone. Balansoitumista korjataan blizzardin toimesta tämän tästä patcheilla. Ja Blizzardin patchit ovat 95% ajasta edusteneet kategoriaa Overpowered -> Pelikelvoton. Peliä pelanneet tietävät, mitä tarkoitan kun mainitsen esimerkiksi vaikkapa Starving Buzzardin, Undertakerin, Warsong Commanderin, Arcane Golemin, Blade Flurryn ja Fiery War Axen. Noh, tästä pelistä omaan enemmän henkilökohtaista dataa, ja nämä asiat eivät ole korjanneet mitään. Ainoastaan nostaneet uuden uhan ja taas huudetaan nerf-hammerin perään. Toinen itselleni tuttu peli eli Smashi on kanssa peli, jossa jotain nerfataan, vain että uusi asia muodostuu rikkinäiseksi. Muutenkin pelien "korjaaminen" jälkikäteen on paperilla hyvä asia, mutta käytännössä lähes aina tyritty kokonaisuus.

Keskeneräinen on keskeneräinen ja kiirehtiminen korostaa muutenkin sitä, että peliä ei ole tehtyä täydellä "sydämellä". Kummasti sen ajan pelit, kun patchays ei ollut vielä juttu, ovat tämän päiväisiä versioitaan isompia legendoja (olipa kyseessä sitten Halo, Tekken, Street Fighter, GTA tai melkein mikä tahansa). Näitä puutteita ei pelkästään patchaamalla korjata. Päätöksiä tekevät ne tasot, jotka tietävät pelin metasta kaikista vähiten. Sitten kun puhutaan ominaisuuksiin pohjaavasta päivittelystä (ohjauksen tehostus, valikkojen tehostus, kamerakulmat etc. tekniset ominaisuudet) niin yleensä korostuu se patchaamisen hyvä puoli. Mutta kun haetaan niiden kautta peliin lisää balanssia, niin silloin ammutaan niin urakalla ohi maalitaulusta että siviiliuhreilta ei voi välttyä. Ja mitä tulee erityisesti kilpailullisten pelien puolella patchays-optioiden myötä korostumaan: Pelaajat kitisevät paljon enemmän rikkinäisyyden ja patchayksen perään, sen sijaan että opettelisivat adaptoitumaan ja pärjäämään. Ja tätä kautta kehittämään metagamea.

Erityisesti Smash4:n kohdalla henkilökohtaisesti tämä ilmiö korostui aivan järkyttävän suuresti. Meleessä hahmonerffejä ei ole edes ajateltu, kun tiedetään että se ei ole teknisesti mahdollista. Kummasti tämä kannustanut pelaajia kehittymään. Brawlissa itkettiin metaknightia, joskin ihan aiheesta, mutta senkin kanssa pienten takkujen kautta opittiin elämään. Tähän aikaan patchays ei ollut vielä niin yleistä. Smash4:n kohdalla patchays taas on todella arkipäivää ja paljoa ei oltu peliin ehditty maailmanlaajuisesti tutustua kun huudeltiin jo hahmonerfien perään. Ja kun Diddysta tässä yhteydessä päästiin, niin alkoi itku Sheikin suhteen. Sitten vuoroon astui Bayonetta ja vissiin tällä hetkellä mennään Cloudissa.... Jokainen voikin laskea mihin tie vie kun hahmoja on vielä 30+ läpikäymättä.


4. Pelikonsoleiden pakkopullat ja ratkaisut

- Tulen kotiin, totean että nyt ehdin puoli tuntia rentoutua. Painan Gamecuben päälle ja muutamaa sekuntia myöhemmin smashin dreamlandin tahdissa harjoittelen drillshineja. Sain mitä halusin.

Tai toinen optio. Tulen kotiin, totean että nyt ehdin puoli tuntia rentoutua. Laitan WiiU:n / PS4:n / Xb0nerin päälle. Istun ihmettelemään pakollista system updatea. 30min myöhemmin totean, että jäipä pelaaminen taas tältä päivää väliin tämän takia.

Eli pelihetkeni meni, koska konsolin piti jälleen päivittää jotain, jota en edes huomaa ja joka todennäköisesti minun sen hetkiseen pelimieltymykseeni vaikuttanut millään muotoa. Halusinko tämän updaten? En. Mutta pakko se oli ladata, koska ilman sitä konsoli ei antanut minun pelata. Lopputuloksena turhautumista ja ärsytystä. Mikä mahtava rentoutushetki, johon ainakin villin 90-luvulla kuulemani huhun mukaan pelit on yhtenä motiivina tarkoitettu. Hyvin toteutettu.

Nintendon kohdalla olen lyönyt päätäni seinään jo useaan otteeseen pakotetun ohjauksen vuoksi. Omistan pro-classicin, liudan Cube-ohjaimia jne. Mutta silti WiiU:ta pelatessa Padin on aina pakko olla päällä ja Wiitä pelatessani en selviydy valikoista jos en sitä varten laita motea valmiuteen. En viitsi edes aloitaa, että mimmoisiin haastaviin hetkiin nämä pakkoasiat ovat itseni saaneet. Patterit loppu, Padista virta poissa, Padi ei ole yhdistetty oikeaan WiiU:hun ja ei pääse asetuksia muuttamaan niin, että sen saisi yhteensopivaksi mökin TV:n kanssa... Ja kaikki vain Nintendon tyhmän suunnitelun takia. Tähän päälle kun lyödään pelejä, jotka on ehdollistettu pelattavaksi näillä tyyleillä niin huh huh. Ideat ovat aina tervetulleita ja luovat mukavaa vaihtelua. Mutta niille ehdollistaminen ja vaihtoehtojen poissulkeminen on täysin perustelematonta kiusantekoa. Skyward Swordikin voisi olla hyvä peli, JOS saisin pelata sen Cubeohjaimella kun ko. Wii-nimisessä laitteessa sille tuki on.

Siinä missä Nintendo perseilee ohjaimillaan ja "huikeilla innovaatioillaan" niin Xbox ja Sony eivät enää tiedä, mikä erottaa peli-illan ja elokuvaillan. Ehkä se olen vain minä, mutta en tarvitse pelikoneeltani näitä ominaisuuksia vahdata Netflixiä ja elokuvia vaan haluan ko. laitteen, koska haluan pelata videopelejä ja toivon, että firmat kehittyisivät enemmän niihin kuin tähän oheiskrääsään. Ja että instant automaattinen jako ja symbioosi facebookin kanssa ei varmaan sekään kaukana ole... hyi hel... Muistutuksena, mitä tarkoitan niin voisin pari hyvin tunnettua esimerkkiä nostaa muistiin. Mitenkäs se PS3:n markkinointi ja hinta meni kun puhuttiin vain "markkinoiden parhaasta bluray -soittimesta? Niinpä. Entäs kuinka Xboxin Kinect -orjuutus ja TV-ominaisuudet antoivat laitteelle hyvää promoa? Niin tai näin, onhan se kiva, että on monipuolisia asioita, mutta mitä kaikkea perus pelaamisesta kiinnostunut kuluttaja oikeasti tarvitsee ja haluaa? No uskon, että suurin motiivi on mukava kone, jolla on helppo pelata itseään kiinnostavia videopelejä ja arjen kiireessa toviksi eksyä astetta fiktionaalisempaan maailmaan vain palatakseen virkeänä takaisin.


3. Mario Kart 8:n Distance based weapon system

- Ehkä yksi rakkaimmista pelisarjoistani kautta aikojen. Monet asiat ovat kehittyneet, mutta tuntuu että jokaisen osan myötä jokin tärkeä ominaisuus myös karsitaan pois ilman mitään järkevää perustetta. MK8:n kohdalla suurin rike tehtiin Weapon systeemissä ja sen muuttamisessa distance-pohjaiseksi sijoituspohjaisen sijaan.

Käytännössä tämä vei kaiken funktion pois siitä, että voisi kehittyä ja olla hyvä. Tällä hetkellä "parasta" ajamista osoittaa sillä, että pitää "järkevän" distancen kakkosena tulevaan. Tällöin vältyty pahimmilta konflikteilta, missä kakkonen lähettää kolme punaista kilpeä perääsi ja jyrää tähdellä kun olet ensin ottanut kolme sinistä kilpeä vastaan pelaajilta sijoilla 3. 4. ja 5. Tämän mahtavan honk horninhan siis ykkönen joutui käyttämään että sai sen ensimmäisen ammutun punaisen kilven blokattua. Ja minkä kaaoksen tämä luokaan niille raukoille, jotka taistelevat keskikastin sijoituksista? Voi appajee.

Ajotaidot ovat tässä vaiheessa yksi muisto vain ja peli muuttuu pelkäksi tuuripainotteiseksi selvitytymiskamppailuksi. Ja sitten ne raukat, jotka ovat viimeisillä sijoilla joutuvat nielemään kyyneliä kun bullet billikään ei auta yhtään mitään kun edessä olevat paahtaa tähdellä menemään tai rankaisevat heti lähettämällä kolme punaista kilpeä perään jos vahingossa satut ohi pääsemään. Mutta onneksi tämä huoli on harvinainen, sillä todellisuudessa todennäköisesti kärvistelet kolmen supersienen voimin sillä samalla sijalla kuin aikaisemmin toivoen, että kärkipään pelaajat tuhoavat toisensa. Peli, joka rankaisee siitä, että on hyvä ja vaivautuu opettelemaan pelin nyanssit on mielestäni aivan anteeksiantamaton suunnitteluvirhe. Olipa kohdeyleisönä sitten kuinka kasuaali lapsiperhe tahansa.


2. Pelien "selkärangan" murtaminen

- Vanha filosofia: "Jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä". Tämä ideologia jää pelitaloissa tämän tästä erittäin kulahtaneen toisen ideologian "Kansa haluaa aina jotain uutta" jalkoihin. En aina tiedosta, mistä tämä ajatus uuden tuottamisesta oikein pursuaa? Jos kerran on osunut kultasuoneen, niin iskeekö ajatukseen heti ensimmäisen kultakimpaleen saatuaan että "lähdempä kattomaan tulisiko tuosta kaivoksen pihalta myös öljyä". Muutama hyvin hyvin keskeinen pelimaailman esimerkkitapaus on Paper Mario -sarja sekä Resident Evil -sarja.

SM RPG, PM ja PM TTYD ovat vuosien aikana saavuttaneet suuren suosion ja näin ollen ovat erittäin onnistuneita tapauksia. Tällöin on luonnollista, että pelaajat janoavat lisää ja toivovat "uutta paper mariota tulevaksi mahdollisimman pian". Mitä tekee Nintendo? Poistaa kaiken sen, minkä takia kansa halusi uuden pelisarjan pelin. Sana uusi EI aina tarkoita, että kaiken on muututtava. Se voi tarkoittaa tuttavallisemmin myös sitä, että "haluamme lisää tätä samaa". Jos saan gastronomisen nautinnon syötyäni palan makkaraa vinkaten tarjoilijalle että haluan lisää tätä, niin tuskin tarjoilija tässä vaiheessa kiikuttaa lanttulaatikkoa naamani eteen. Super Paper Mario söi ensiksi sarjasta RPG-elementin, mikä oli se suurin ero verrattuna muihin Mario-nimen alla oleviin peleihin. Myöhemmin Sticker Star vei avoimen tarinallisen maailman ja Color Splashi ei enää tiedä yhtään, mikä se edes yrittää olla.

Residen Evil 4, kaikessa täydellisyydessään oli äärimmäisen onnistunut peli, vaikka poikkesi täysin edeltäjistään. Miksi? Koska se loi kokonaan uuden aallon ja teki sen onnistuneesti. Ressan "sydän" eli selvitytyminen oli kuitenkin vielä jäljillä. Ja huomattavaa on, että hyvyydestään huolimatta pelin suurimmat kritiikit sataa "kauhun puutteesta" ja että se "vei ressaa actionimpaan" suuntaan. Ja tämä tie kun meni liian pitkälle, niin oli Ressan selkärankakin jo revitty kokonaan irti kuutosen ollessa överitarinallista action hel**ttiä. Seiska toi takaisin horrorin, mutta siihenpä se sitten jäikin. Peli on hyvä, mutta se ei ole Resident Evil.

Tätä "selkärangan murtamista" ei saa sekoittaa teemaan "merkittävät parannukset". Breath of The Wild teki Zeldan pelityylin täysin uusiksi, mutta Zeldapelien sielu ja selkäranka on edelleen tallella. Pokemoneissa kerätään edelleen pokemoneja ja tutkitaan maailmaa. Se ei ole muuttunut miksikään pokemon kokkikouluksi. Epäonnistunutta polkua sen sijaan voi katsoa kun vertaa Pokemon Stadiumeita ja Colosseumeja, joista jälkimmäinen on päätynyt suoraan Suomen kielen kirosanalistalle. Uudistaminen ja kehittäminen on hienoja asioita ja tuovat paljon uutta nautintoa optioiden kasvaessa peleihin. Mutta jos lähdet murtamaan sitä, miksi peli X on ollut niin tykätty ja laitat sen uusiin kansiin ratsastaen ainoastaan mainetta saaneella nimellä muuttaen kaiken muun, niin on kyseessä äärimmäisen huono pelisuunnittelu. Kerronko vielä tämän osion loppuun tarinan Banjo Kazooien ja -Tooien "jatko-osasta"?


1. Split-Screen -ominaisuuden karsiminen peleistä

- En sano, että online olisi tuonut mukanaan pelkkää murhetta. Päinvastoin. Hyvin toteutettunahan kyseessä on erittäin mahtava tapa tuoda ihmiset etäisyyksien päästä saman hupin ääreen ja verkostoitua niitä polkuja pitkin. Mutta ongelmallisen tästä tekee painotuksen määrä ja se, että saman sohvan kaveruutta ei enää arvosteta. Tämä näkyy siinä, että monista peleistä karsitaan todella raa'alla kädellä split screen -moninpeliä pois ja uskotaan että verkko on ainoa oikea tapa pelata pelejä. Tässä vaiheessa ärsytys nostaa päätään oikein urakalla. Verkko on edelleen verkko. Oikeaa vuorovaikutusta ja sosiaalisesti rikkaita hetkiä ovat ne, kun voi kaverin kanssa ottaa kupin kahvia ja istua yhdessä pelailemaan jotain. Ohessa saattaa vahingossa ystävyys vaikka syventyä.

Pelaaminen luotiin aikoinaan ajanvietteeksi ja jo Pongin ajoista lähtien funktiona on ollut jakaa se kokemus toisen ihmisen kanssa. Tällä hetkellä tämä kultainen sääntö on todellakin unohdettu. Ja tekeehän tämä kaveruudesta myös maksullista. Ei enää riitä, että hankkii yhden pelin ja konsolin lisäksi vain toisen ohjaimen. Nyt pitää molemmilta löytyä oma kone, oma versio pelistä, oma ohjain ja pitää valtaosassa tilanteita vielä naputella peliyhtiön omaa nettimaksuakin, että saa pelata onlinessa.

Myös ihmiset ovat tyhmistyneet huomattavasti ja tästä ilmiöstä on tullut niin arkipäivää, että unohtuu se rikkaus jakaa pelikokemuksen samalta sohvalta. Herätkää pelitalot. Kehittäkää onlinea, mutta älkää sen pelaamisen tärkeimmän elementin elikkä sosiaalisen kanssakäymisen kustannuksella. Se, että pyrkii rikastuttamaan sitä niin että siitä samalla karsii niin on yhtä isoa hölmöläisvitsiä. Ja viittaan juurikin siihen vitsiin, missä peittoa yritettiin pidentää leikkaamalla jalkopäästä pala pois ja ompelemalla sen toiseen päähän kiinni.

 

[RetroFly]

Rakastan videopelimusiikkia. Melkeinpä kaikki musiikki jota kuuntelen on sitä. Sehän olisi loistava Top-listauksen aihepiiri. Mutta, tämän listan ei ole tarkoitus olla Top X parhaat pelimusiikit lista, koska aihe on itselleni liian laaja ja listan teko on sairaan vaikea homma, joten ajattelin rajata vähän aihetta ja tehdä listauksen erään suosikkipelisarjani eli Donkey Kong Country-trilogian musiikeista. Seuraavaan listaan ei kuulu Returnsin ja Tropical Freezen biisejä.
Ei muuta kuin listaus käyntiin!

Top 20 Parhaat musiikit Donkey Kong Country-trilogiasta

20. Donkey Kong Rescued - DKC2

Mielestäni paras lopputekstien musiikki koko Donkey Kong Country-saagassa, eikä suotta. Musiikki tuottaa voitokkaan ja tavallaan haikean fiiliksen haastavan lopputaistelun jälkeen, sillä tunnet itsesi voittajaksi kun sait vihdoinkin ties monennen yrityksen jälkeen Kaptain K. Roolin lennätettyä omaan suohonsa, mutta samalla tulee haikeat fiilikset aivan uskomattoman seikkailun jälkeen tietäen sen olevan ohi.

19. Treetop Tumble - DKC3

Donkey Kong Country 3, peli joka jakaa mielipiteitä. Vaikka pelin musiikkien sanotaan olevan joko huonoa tai unohdettavaa, helmiäkin siitä löytyy, ja Treetop Tumble on yksi niistä. Musiikki luo pohjoisen havumetsän tunnelmaa ja voisinkin kuvitella sen soivan patikkaretkellä männikön lomassa.

18. Crocodile Cacophony - DKC2

Intensiivinen ja eeppinen loppubossimusiikki, ellei yksi parhaita bossimusiikkeja ikinä. Musiikki tekee selväksi, että nyt on kaikkien aikojen välienselvittelyn aika ja sunnuntaipelaajien kannattaa pistää hippulat vinkumaan, sillä armoa ei anneta eikä vankeja oteta!

17. Aquatic Ambiance - DKC

Tunnelmallinen ja rentouttava Aquatic Ambiance on yksi parhaista vedenalaisista videopelimusiikeista koskaan ja yksi lukuisista syistä, miksi David Wise on mielestäni paras videopelimusiikin säveltäjä kautta aikojen. Nostalgiaakin tähän musiikkiin liittyy niin hyvien kuin huonojenkin muistojen muodossa (Jäämaan vesikenttä, pelottavimpia juttuja pienenä!)

16. Cascade Capers - DKC3

Jälleen kerran yksi Donkey Kong Country 3:n helmistä. Olen aina pitänyt tämän pelin vesiputouskentistä ja musiikki on yksi syy siihen. Siinä on rauhallisuutta ja samalla jotain mystistä ja salaperäistä, puhumattakaan vesiputouksen kohinasta.

15. Lockjaw's Saga - DKC2

https://youtu.be/kfe4e8Gd9oM

Donkey Kong Country 2 ei petä ikinä mitä tulee tunnelmaan täydellisesti sopivaan musiikkiin. Lockjaw's Saga sopii täydellisesti puoliksi uponneen laivan sokkeloiseen lastiruumaan, joka on täynnä vedenalaisia vaaroja ja salaisuuksia. Ja nuo rummut ovat varmaan loistavimmat mitä olen kuullut videopeleissä.

14. Gangplank Galleon - DKC

https://youtu.be/XziA0L2zmBg

Donkey Kong Country-trilogian eeppisin lopputaistelumusiikki, ei voi muuta sanoa. Tämä sopii täydellisesti tilanteeseen jossa kravattia kantava gorilla näyttää läskille krokotiilikuninkaalle kuka onkaan se oikea viidakon valtias.

13. Flight of the Zinger - DKC2

https://youtu.be/v5VYcjnCEuo

Tämä kappale kuuluu omiin suosikkeihini Donkey Kong Country-sarjassa. Tätä on kiva kuunnella niin pelatessa kuin piirtäessä tai tehdessä kouluhommia.

12. Krook's March - DKC2

https://youtu.be/S9YYo9RYtjk

Omia suursuosikkejani tämäkin ja tämä musiikki kuvaa Kremlinejä jollakin tavoin. Kappale on lähes koko kestonsa ajan synkkä ja pahaenteinen mutta muuttuu loppua kohden jotenkin toiveikkaamman kuuloiseksi.

11. Bayou Boogie - DKC2

https://youtu.be/aTVPcw98S28

Yksi pelin rauhallisimpia ja kauneimpia kappaleita ja sopii kosteille ja hämyisille kosteikoille täydellisesti. Tämä on samalla inspiroivaa musiikkia kun piirrän jotakin.

10. Water World - DKC3

https://youtu.be/57FQ_L0lH5c

Omasta mielestäni Donkey Kong Country-trilogian paras vesikenttäkappale, sillä se on rauhallinen, mystinen ja salamyhkäinen.

9. Rockface Rumble - DKC3

https://youtu.be/6qxgzPzkDNk

Tämä on ehdottomasti Donkey Kong Country 3:n paras kappale. Aivan loistava vuoristotunnelma ja tuo kitarakohta, parhautta!

8. DK Island Swing - DKC

https://youtu.be/QvtgI9jUd3w

Tämä kappale on yksi nostalgisimpia mitä tulee pelimusiikkiin. Tulee ihanat muistot kesäiltojen pelihetkistä kun hyppeli Donkey Kongilla viidakossa. Mutta tämä kappale on mielestäni hyvä ilman nostalgiaakin. Ehdottomasti yksi ikonisimpia kappaleita koko pelisarjassa ja on remixattu seuraavissa peleissä ja muissakin yhteyksissä monta kertaa

7. Stickerbush Symphony - DKC2

https://youtu.be/W8zIaaU5i_Q

Varmasti yksi tunnetuimmista, arvostetuimmista ja remixatuimmista videopelikappaleista ikinä. Eikä syyttä. Stickerbush Symphony luo taivaallisen, kauniin ja rauhallisen tunnelman, johon moni videopelikappale tai mikään muukaan kappale ei pysty.

6. In a Snowbound Land - DKC2

https://youtu.be/0MBtxyOe3l4

Viileän rauhallinen ja jäätävän kaunis kappale (no puns intended). Ehdottomasti yksi suuria suosikkejani ja on loistavaa kuunneltavaa rentoutumiseen ja piirtämiseen.

5. Fear Factory - DKC

https://youtu.be/n3Sjr4e9YGo

Sitten ollaankin jo Top vitosessa ja viidennen sijan ansaitsee Fear Factory, sillä se on erittäin tarttuva ja nopeatempoinen kappale sekä David Wisen parhaita sävellyksiä.

4. Life in the Mines - DKC

https://youtu.be/Hx0TOROqz8E

Oma suosikkikappaleeni Donkey Kong Country ykkösestä ja tähän liittyy nostalgiaa, sillä tämä kappale aiheuttaa kylmiä väreitä ja tuo mieleen paljon muistoja. Kappale on kauniin surumielinen, rauhallinen ja itselleni koskettava ja ainutlaatuinen.

3. Hot-Head Bop - DKC2

https://youtu.be/QHfuRuRqcTY

Kolmannen sijan ansaitsee Hot-Head Bop, sillä tämä kappale on mielestäni tarttuva, kaunis ja rauhallinen sekä vauhdikas yhtäaikaa.

2. Forest Interlude

https://youtu.be/wYyMNXM8Kgg

Tämä on niitä kappaleita, joiden kauneutta ei vain voi sanoin kuvailla. Se vain täytyy kokea itse.

1. Mining Melancholy

https://youtu.be/BkRvgb27xnU

Tämä kappale on mestariteosten mestariteos. Monen suosikkikappale DKC-trilogiassa on varmasti Stickerbush Symphony, enkä yhtään ihmettele miksi. Mutta Mining Melancholy on se kappale, joka teki minuun suurimman vaikutuksen ja se edustaa minulle melkein kaikkea, mistä pidän videopelimusiikissa. Se on kaunis, siinä on rytmiä, se on mieleenjäävä, se on tunteita nostattava ja se on surumielinen. En vain keksi muuta sanottavaa tästä hienoudesta.

Mitkä ovat teidän suosikkikappaleenne DKC-trilogiasta? Herättääkö tämä lista teissä keskustelua? Ansaitsisiko Donkey Kong Country-pelit oman keskusteluaiheen tälle foorumille?

 

[Loota]

Kunnioitettava lista, oma kärkipääni näyttäisi pitkälti aika samanlaiselta ykköstä myöten (Stickerbush olisi varmaan tiukasti kakkosena silti). Hyvä nähdä myös tunnustusta kolmosen soundtrackille, sillä se tunnutaan kyllä sivuuttavan usein turhankin helposti ykkösen ja kakkosen tieltä.

Tulipahan ohimennen mieleen myös tämä äärettömän kova remix Mining Melancholysta Joshua Morselta, jota tuli viimeksi tänään tykitettyä, kannattaa kuunnella jos ei ole entuudestaan tuttu.

 

[Kraidi]

Pysähdyin eräs päivä miettimään omia kaikkien aikojen suosikkipelejäni. Siinä missä monet pystyvät nimeämään heittämällä kymmenen mielestään parhainta peliä, koen itse sen jossain määrin mahdottomaksi. Sama koskee vähän kaikkea muutakin kuluttamaani viihdettä, ja usein olenkin huomannut pitäytyväni maksimissaan viiden nimikkeen listauksissa. Minusta on yksinkertaisesti helpompaa listata muutama erittäin vaikuttava teos, sillä asteikon laajentuessa sitä alkaa jotenkin automaattisesti vaivaamaan itseään kysymyksillä, jotka liittyvät asioiden sijoittumiseen listassa.

Siispä viisi peliä, joita pidän jollakin tapaa erityisinä:

Baten Kaitos Origins. Pelisarjan ensimmäinen osa eli Baten Kaitos: Eternal Wings and the Lost Ocean yllätti aikoinaan erikoisella tyylillään, vaikka maailma onkin lähes aina ollut pullollaan persoonallisia JRPG-nimikkeitä. Pidin ensimmäisestä Baten Kaitosista suunnattomasti, enkä voinut uskoa sitä todeksi, kun jatko-osa veti lähes kaikessa paremmaksi. On suorastaan sääli, miten pahasti Baten Kaitos Origins sivutettiin maailmalla. Ensinnäkään peliä ei julkaistu koskaan Euroopassa, minkä lisäksi se floppasi ainakin Yhdysvalloissa. Toisaalta tuolloin elettiin aikakautta, jolloin GameCube alkoi olla pitkälti menneen talven lumia.

Mikä sitten tekee tästä niin hyvän? Sanoisin, että Baten Kaitos Originsissa huomioidaan kaikki ne seikat, joiden katsotaan olevan tärkeitä tämän lajityypin peleille. Toisin sanoen taistelusysteeminä toimii palkitseva korttipeli, kerronta on vakuuttavaa ja hahmot erinomaisia. Päähahmoja ei ole myöskään liikaa, vaan pelissä keskitytään lähinnä eriskummalliseen kolmikkoon, jota yhdistää melko kutkuttava taustatarina.

Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty. Vuosien saatossa olen alkanut yhä enemmän kallistua siihen suuntaan, että Sons of Liberty on suosikkini kaikista Metal Gear -peleistä. 60 päivän listaushaaste -aiheesta löytyvä viestini summaa oikeastaan aika mallikkaasti ajatukseni kyseisestä pelistä: "Pelin tarina jakaa melko runsaasti mielipiteitä, mutta itse pidän sitä yhtenä aikamme merkittävimmistä. Se ei myöskään toimisi yhtä hyvin edes kirjana, koska ilman interaktiivisuutta elämys jäisi huomattavasti vajavaisemmaksi. MGS2 on myös teemoiltaan pelisarjan mielenkiintoisin osa, vaikka miltei kaikki niistä pitääkin sisällään enemmän tai vähemmän kiehtovan sanoman."

Shadow of the Colossus. Tavallaan tämän tilalla voisi ihan hyvin olla ICO tai The Last Guardian. Shadow of the Colossus taitaa vain olla se, joka palaa edellä mainittuja useammin mieleen. Alkuperäisen alustansa rajoitteista huolimatta kyseessä on hämmästyttävän näyttävä peli. Fumito Ueda tiimineen onnistui luomaan jotain sellaista, jota kuvaillaan vielä tänäkin päivänä elämykseksi. Shadow of the Colossus todella osoittaa sen, minkälaiseen suorituskykyyn PS2 taipui parhaimpina päivinään. Ehdottomasti yksi niistä poikkeuksellisista peleistä, joita ilmestyy kerran vuosikymmenessä.

The Legend of Zelda: Breath of the Wild. Tässä pelissä on ehkä merkityksellisin avoin maailma. Tunnustaudun samoin pitäneeni The Wind Wakeria useita vuosia sarjansa parhaimpana pelinä, vaikkei se loistakaan kauheasti luolastojensa osalta. Breath of the Wild paljastui yllättäen samantyyppiseksi, nimittäin peli painottaa loppujen lopuksi hieman toisenlaisia asioita. Pyhäköt muistuttavat The Wind Wakerin saaria, joita päätyy tutkimaan seikkailun aikana. Breath of the Wildin maailma ja hahmot ovat nekin samalla tavalla valloittavia kuin The Wind Wakerissa. Kokonaisuudessaan tunnen kuitenkin nauttineeni eniten Breath of the Wildista, joten tätä nykyä se taitaa olla suosikkini kaikista Zelda-peleistä.

Bloodborne. Jotenkin tämä onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä irvokas että ihastuttava. Peli muuttuu koko ajan hämärämmäksi ja niljaisemmaksi, mutta koko sotku esitetään kunnioitusta herättävällä tavalla. Jos jonkin on oltava ylitse muiden, niin nimeän tämän kyllä parhaimmaksi koskaan pelaamakseni peliksi. Muiden suosikkipelieni paremmuusjärjestys sen sijaan hämärtyy eikä saavuta todennäköisesti koskaan mitään ehdotonta luokittelua, jossa jokin peli olisi toista korkeammalla sijalla.

 

[Turjake]

Saako tänne postata peleihin liittymättömiä listauksia? :3

Ihan sama, postaan silti!

TOP 33 ARNOLD SCHWARZENEGGERIN TÄHDITTÄMÄT ELOKUVAT


33. Hercules in New York (1970)
Arnoldin ensimmäinen elokuva on myös hänen huonoimpansa. Arnold on Herkules, joka on kyllästynyt samoihin vanhoihin asioihin ja samoihin vanhoihin naamoihin. Siispä hän matkaa Kreikasta New Yorkiin asti aiheuttamaan hämmennystä ja tekemään mitä tahtoo. Elokuva on mukavan tollo ja typerä siihen asti, kunnes Arska vetää turpaan karhua. Sen jälkeen alkaa selittämättömän jyrkkä alamäki kohti tylsyyden multihuipentumaa. Suositellaan nautittavaksi YouTube-kompilaatioiden muodossa.

32. The Villain (1979)
Tässä komediallisessa (?) lännenelokuvassa Arnold näyttelee komeaa muukalaista nimeltään Handsome Stranger, jonka täytyy kyydittää hemaisevan seksikäs perijätär jonnekin, mutta Kirk Douglasilla on toiset aatokset mielessä. Meininki on kuin live action Maantiekiitäjä-piirretyssä konsanaan. Olenkin aina ihmetellyt, miten Kirk Douglasin kaltainen mestari on suostunut tällaiseen roskaan. Arnold on tässä aivan mitäänsanomaton ja Douglasin puolesta tulee koettua ainoastaan myötähäpeää.

31. Sabotage (2014)
Masentavaa tosikkopaskaa, jossa Arnold on jonkin huumeidenvastaisen eliittiyksikön johtaja. Sitten yksikön jäsenet alkavat yksitellen kuolla, joten Arnoldin pitää selvittää, mistä koko hommassa on kyse. Tämän katsomisesta jäi vain paha mieli. Ohjaajan pallilla häärää sama kaveri kuin Suicide Squadissa, joten mitä muuta voi toisaalta odottaakaan.

30. Terminator Genisys (2015)
Elokuva, joka ei osaa edes kirjoittaa nimeään oikein. Periaatteessa ihan hauska, mutta ei oikeasti. Lähinnä vaivaannuttava. Niin huono, että jäi suunnitellun trilogian ainoaksi osaksi. Arnold on elokuvan ainoa valopilkku.

29. Red Sonja (1985)
Conan-elokuvien henkinen jatko-osa on täyttä paskaa.

28. Stay Hungry
Särmätön ja kliseinen ”moderni” Pocahontas-tulkinta onnistuu kohoamaan huippuunsa vasta viimeisen 20 minuutin aikana. Jeff Bridges haluaa ostaa talon, jossa monilahjakas Arnold treenaa kehonrakennuskisoihin, tai jotain, mutta näistä kahdesta tuleekin hyviä ystäviä. Vai tuleeko kuitenkaan, koska kaikki tässä tuntuu tosi pinnalliselta ja asioihin ei syvennytä tarpeeksi eivätkä ne kehity luonnollisesti. Turhanpäiväinen elokuva, jonka parasta antia on edellämainittu loppupuolisko sekä kohtaukset, joissa Arnold urheilee.

27. Maggie (2015)
Tylsä indieleffa, jossa Arnoldin tyttärestä muuttuu zombi. Tässä oli hyviä aineksia ja Arnold vetääkin uransa dramaattisimman roolin. Aineksia olisi voinut olla paljon parempaankin. Ei tätä toiste katso. Ihan hyvä unilääke tosin.

26. Collateral Damage (2002)
Arskan perhe kuolee terroristi-iskussa, joten ei muuta kuin haulikko käteen ja… ai miten niin ei? BOOOOOORIIIIIING.

25. Batman & Robin (1997)
Aivan törkeetä skeidaa, mutta superviihdyttävää sellaista, kunhan sattuu oikealle fiilikselle. Kaikki Arnoldin kohtaukset ovat jäätävän hyviä.

24. Raw Deal (1986)
Tylsempi kuin laki sallii. Parasta on lopun mättö, mutta olennainen kysymys lienee se, jaksaako sinne asti odottaa? Tässä oli kyllä pari hauskaa läppää.

23. Conan the Destroyer (1984)
Conan Barbaarin löysä ja lapsellinen jatko-osa, joka ei ihan hiffaa mikä teki alkuperäisestä ajattoman klassikon. Lopun mörkö on ihan hoopo. En tiedä onko Grace Jones mielestäni seksikäs vai pelottava.

22. The 6th Day (2000)
Arnold kloonataan. Tylsää paskaa.

21. The Expendables-trilogia (2010, 2012, 2014)
Laitetaan nämä yhteen nippuun, sillä Arnoldin rooli on näissä kaikissa lopulta aika pieni. Kakkonen on näistä ainoa hyvä.

20. Twins (1988)
Arnold Schwarzenegger on Danny DeViton kaksoisveli ja siitäkös hupia riittää. Paitsi että ei oikeasti. Tylsä kuin perkele. Parhaassa kohtauksessa Arnold lauleskelee lentokoneessa rokkenrollia. Parasta tässä on tietysti DeViton ja Arskan legendaarinen kemia.

19. Terminator 3: Rise of the Machines (2003)
Aivan turha elokuva sisältää yhden eeppisen takaa-ajokohtauksen ja aika rohkean loppuratkaisun. Lisäksi Kristianna Lokenin näyttelemä pahis-Teris saa veren pakkautumaan nivusiin. Lopulta tämä on kuitenkin aivan liian tasapaksu esitys. Tai sitten Terminator 2:n jälkeen mikään ei tunnu enää miltään. Ainakin Arnoldille maksettiin tästä about ihan helvetisti palkkaa, joten ehkä tämä oli sittenkin ihan ok elokuva.

18. Red Heat (1988)
Ihan hauska toimintakomedia, jossa James Belushi on jenkkikyttä ja Arnold… neukkukyttä (!??!!) ja nämä sankarit... ratkovat yhdessä... jotain?! Ei tästä kyllä mitään muista paitsi pari hauskaa onelineria kuten "COCAINUM!!"

17. End of Days (1999)
Arnold tappelee tässä Saatanaa vastaan. Aivan helvetin hauska elokuva, joka luulee olevansa trilleri, mutta on oikeasti aivan pöhkö tahattoman komiikan merkkiteos.

16. Junior (1994)
Tämä on se elokuva, jossa Arska on raskaana. Yllättävän lämminhenkinen ja paikoin jopa sangen viihdyttävä, joskin ylipitkä komedia ei ehkä ihan ota ideastaan kaikkea irti. Lisäksi miesten raskaushan lienee nykyisimmillään vähemmän utopistinen ajatus kuin tämän elokuvan ilmestymisen aikaan, joten ääh en tiedä. Ehkä tämä on poliittisesti epäkorrekti monellakin tapaa ja siksi tätä dissataan perinteisesti aika paljon, mutta mielestäni tämä on lopulta mainettaan huomattavasti harmittomampi pätkä.

15. Jingle All The Way (1996)
Arnold etsii joululahjaa pojalleen. Sydämellinen ja ihan hauska koko perheen viihde-elokuva.

14. The Last Stand (2013)
Hauska blästäysleffa, jossa Arnold on pikkukylän sheriffi. Hyvää mätinää, harmi että sitä on liian vähän ja leffassa keskitytään vähän liikaa kaikkeen ei-olennaiseen kuten draamaan ja dialogiin.

13. Escape Plan (2013)
Hauska vankilapakopläjäys, jossa mukana myös Sylvester Stallone. Toimivaa shittiä, olin ihan yllättynyt. Aika lailla nappiosuma krapulaleffaksi.

12. Kindergarten Cop (1990)
Toneltaan äärimmäisen heittelehtivä komedia tai tappoelokuva. Välillä tämä tuntuu lastenleffalta ja sitten välillä veri vain pulppuaa. Arnold on poliisi, joka feikkaa olevansa lastentarhan opettaja, ja selvittää samalla rikosmysteeriä. Oikein viihdyttävä ja toimiva.

11. Pumping Iron (1977)
Dramatisoitu dokkari Arnoldista tämän kehonrakennusuran huippuvaiheilla. Tässä Arnold nostelee painoja ja kertoo siitä miten hänen elämänsä on vitun upeaa. Samalla hän valaisee elämänfilosofiaansa. Painonnosto on kuin harrastaisi seksiä naisen kanssa ja tulisi. Bisse on miehille, maito vauvoille. Tätä puolialastomien miesten hikoilua on ilo katsoa, vaikka ihan heteromies olenkin.

10. Eraser (1996)
Varmaankin Arnoldin ysärileffoista eniten lähellä Commandoa. Aivot narikkaan, raidetykit käteen ja blästäys alkakoon. Vanessa Williamsin silmät sulattavat sydämeni.

9. Running Man (1987)
Legendaarinen satiiri, joka on ehkä vanhentunut ulkoasultaan, muttei missään nimessä sanomaltaan. Tässä elokuvassa Arnold joutuu Gladiaattoreilta haiskahtavaan tosi-tv-ohjelmaan, jossa hän kohtaa toinen toistaan kuolettavampia vastustajia. Selviääkö Arnold hengissä? Onko televisiosarjan taustalla jotain suurempaa? Kannattaa tehdä kasa poppareita tätä varten, mutta muista jättää masuun tilaa Arnoldin nyrkkiä varten.

8. Conan the Barbarian (1982)
Ihan vitun tiukka fantasiaseikkailupläjäys! Arnold on Conan - superlihaksikas mestarimiekkailija, joka janoaa kostoa kulttijohtajalle (James Earl Jones!!!) joka tappoi Conanin isän, tappoi Conanin äidin ja vei Conanin isän miekan. Soundtrack on selittämättömän kova, ja onpa Nintendokin sitä käyttänyt Zelda-trailereissaan.

7. Last Action Hero (1993)
Rikollisen aliarvostettu toimintakomedia, joka on meta as fuck ja selvästi aikaansa edellä. Tässä elokuvassa pikkupoika ajautuu elokuvamaailmaan, jossa toimii elokuvasäännöt, ja kukas muukaan häntä on opastamassa kuin Arska. Tämä on se elokuva, jossa Arnold tappaa pahiksen jäätelöllä. Loppupuolelle mentäessä veto hiipuu, tosin tarinan kannalta ymmärrettävistä syistä.

6. Terminator (1984)
Kaikkien tuntema tappajarobottielokuva, jossa Arnold kylvää kauhua. Todellinen mestariluokan trilleri, jonka konseptia onnistuttiin - käsittämätöntä kyllä - viemään muutama vuosi myöhemmin äärimmilleen... Paras kohtaus on se, jossa Arnold tulee takaisin.

5. True Lies (1994)
James Cameronin nerokas toimintakomedia, jossa Arnold näyttelee salaista agenttia, joka tasapainoilee terroristien blästäilyn ja leppoisan perhe-elämän välillä. Parasta tässä elokuvassa on noin keskivaiheilla tapahtuva kyttäyssivujuoni (feat. loistava Bill Paxton rip vain), jossa Arnold epäilee vaimonsa olevan uskoton.

4. Total Recall (1990)
Arnoldin elämä on tylsää, siispä hän maksaa proffille, että tämän aivoja sörkittäisiin. Yhtäkkiä Arnold onkin salainen agentti (vai onko?) jota jahtaa takaa rikollislauma (vai jahtaako?), joten ei muuta kuin Marsiin seikkailemaan (vai... you get the idea)! Onko kaikki totta vai unta? Onko Arnold seonnut? Todellinen klassikkopläjäys, jossa riittää mielin määrin väkivaltaa ja kiroilua. Lisäksi tässä on vielä filosofisia piirteitä ja pohdittavaa jopa Tinglemiehen jälkipolville asti. Tästä minä pidän.

3. Commando (1985)
Arskan tytär kidnapataan. Tämä on se elokuva, missä Arnold tappaa kaikki. Täydellinen toimintaelokuva, jota katsoessa on lupa heittää aivot kunnolla narikkaan ja nauttia vain siitä millaista sinemaattista kultaa ruudulle tykitetään kohtaus toisensa jälkeen.

2. Predator (1987)
Testosteronin täyttämä toimintapätkä, jossa avaruusmörkö jahtaa Arnoldia. Leffa on täydellinen adrenaliinipiikki, jonka monipuolisuutta olen aina hämmästellyt. Ensin se on onelinereita laukovien ("I ain't got time to bleed!") köriläiden tähdittämä toimintarompe, sitten se onkin kuumottava slasheri, ja lopulta maailman eeppisin kaksintaistelu hieman vakavammassa Yksin kotona -hengessä. Arnold on tässä elokuvassa mitä kovimmassa tikissä. Katsokaa tuon miehen lihaksia ja haukankatsetta.

1. Terminator 2 (1991)
Maailman paras elokuva. Ensimmäinen Terminaattori on huikea scifi-trilleri, mutta sen jatko-osa vie konseptia entistä pidemmälle. Huikea tarina, spektaakkelimaiset toimintakohtaukset, mielettömät erikoistehosteet ja teema ja sanoma ja voi veljet, KAIKKI. Jos et herkisty leffan lopussa, olet virallisesti sydämetön.

 

[Tingle]

4. Total Recall (1990)

Tavallaan kiinnostuin katsomaan tämän, mutta jos se on kerran huonompi kuin pakottamasi Commando ja Predator niin saa kyllä jäädä välistä.


TOP 5 GANGSTERIKLASIKKOT

1. Kummisetä osa 1
Maailman paras elokuva.

2. Kummisetä osa 2
Täydellisen elokuvan täydellinen jatko-osa, joka on vähän turha.

3. Scarface (1983)
Vähän niinkuin Kummisetä, mutta yksinkertaisempi ja toiminnantäyteisempi.

4. Mafiaveljet
Vähän niinkuin Kummisetä, mutta realistisempi ja tylsempi.

5. Sarkar
Kun intialaiset näkivät Kummisedän, he sanoivat: "Tämä on maailman paras elokuva", ja tekivät tarinasta oman versionsa.

 

[Kuruwin]

Teininä kyllä pidin Predatorista mutta kun katsoin sen uusiksi tänä tai viime vuonna koin sen kyllä aika latteaksi. Commando taas koettaessa katsoa ensimmäistä kertaa en edes selvinnyt loppuun asti koska oli niin tylsä. Total Recall ja eka Terminaattori on Arskan parhaat elokuvat.