Pokémon

[Loota]

Konsepti "Gotta catch 'em all!" on muuttunut vuosien saatossa yhä vain kaukaisemmaksi haaveeksi, mutta se kielinee enemmän sarjan alati kasvavasta suosiosta kuin mistään muusta.

Pokémon on Game Freakin lahja maailmalle, joka on varmastikin tavalla tai toisella tuttu jokaiselle meistä, joko sitten lapsuuden aamutelevisiossa pyörineen sarjan, naapurin epäluonnollisen paljon kiiltävän Charizard-kortin tai kaikkein todennäköisimmin koko ilmiön lopullisesti räjäyttäneen Nintendon pelikonsoleille rantautuneen pelisarjan myötä. Sarjan tunkeuduttua populäärikulttuuriin 96 jälkeen sarja on jatkanut tasaisen kunnioitettavan vahvaa suoriutumista, kunnes vähän yli vuosi sitten ilmiö räjähti jälleen ennennäkemättömällä tavalla ja möröt ovat taas ajankohtaisia kaikkialla.

Täällä saa siis jakaa kaikki sarjan peleihin liittyvät kumpuavat tuumat ja tunteet. Kuinka pitkään on sarjaa tullut pelattua? Mikä lienee suosikkipelisi tai generaatiosi? Mitkä näistä rakastettavista luonnonoikuista kuuluu sinun ehdottomiin suosikkeihin? Mitä odotat sarjalta tulevaisuudessa, kutkuttaako Switchin potentiaali? Thoughts away!

 

[Myy100]

Kuinka pitkään on sarjaa tullut pelattua?

Pienenä pelasin paljon Pokemon Rediä Game Boy Colorilla. Sitten siinä on ollut monta vuotta taukoa kunnes Pokemon Y julkaistiin. Sitten siinä samalla olen pelannut gen 2-5 ja sen jälkeen viimeisin on tämä Pokemon Moon. Eli on tässä tullut monta vuotta pelattua Pokemonia.

Mikä lienee suosikkipelisi tai generaatiosi?

Varmaan tämä Pokemon SoulSilver, ja kyllä se ensimmäinen generaatio on aina se paras (siis jos puhutaan pokemoneista, jos ei puhuta niin sitten neljäs generaatio).

Mitkä näistä rakastettavista luonnonoikuista kuuluu sinun ehdottomiin suosikkeihin?

Onhan näitä; Pikachu, Mewtwo jne.

 

[Tingle]

Kuinka pitkään on sarjaa tullut pelattua?

Blue version vuodesta 1999

Mikä lienee suosikkipelisi tai generaatiosi?

Platinumin yksinpeli on sarjan hauskin ja haastavin. Läpäisyn jälkeen aukeaakin puolen mannerta tutkittavaksi, Battle Frontier ja lähes koko Pokédex pyydystettäväksi. Nelossukupolvi noin muuten oli ensimmäinen, joka oli oikeasti pelaamisen arvoinen, sekä viimeinen, jossa oli seikkailuun kutsuva kartta.

Mitkä näistä rakastettavista luonnonoikuista kuuluu sinun ehdottomiin suosikkeihin?

Totodile, Croagunk, Tympole

Mitä odotat sarjalta tulevaisuudessa, kutkuttaako Switchin potentiaali? Thoughts away!

Eiköhän sarjan pitkään jatkunut laskusuhdanne vain syvene entisestään. Onneksi Shin Megami Tensei on parempaa.

 

[Rush]

Jos ei osaa nimetä suosikkejaan monstereista, voi täällä etsiä metodisella eliminaatioprosessilla niin monta suosikkimoniaan kuin jaksaa näpytellä. Turhautuminen ja tuskastuminen kuuluvat asiaan. Oma top40 näyttää kutakuinkin tältä.

Pokemoniahan on tullut pelattua niin kauan, että Redissä jäin puuttellisen englannin ymmärtämisen takia välillä jumiin (kuten Saffron Cityyn pääsemiseksi en ymmärtänyt että vartijalle pitää ostaa vesipullo). Jokaista generaatiota olen pelannut jossain muodossa, mutta FireRed/LeafGreen sekä HeartGold/SoulSilver ovat jääneet kokematta.

Puheita sarjan laskusuhdanteesta en täysin ymmärrä, ja pistän osittain kaavan kulumisen piikkiin. Ainoat asiat mitkä keksin peleissä merkittävästi muuttuneen on suoraviivaistuminen sekä sen että rival ei ole ollut paha poika sitten vuoden 1999. Toisen näistä allekirjoitan itsekin aiheellisena ongelmana. Kuitenkin se on sanottava, että Sun&Moon on lineaarisuudesta huolimatta hyvin vahvasti top3 generaatio ja teki joitain hyvin aiheellisia muutoksia ja pieniä Quality of Life -parannuksia.

Puolet Pokemonin ilosta piilee kilpailullisella puolella, PvP:ssä. Taisteluista tulee viimein oikeasti strategisia älyjen mittelöitä, ja tiiminrakennuksessa tietotaito pelin mekaniikoista sekä pelaajainteraktion ymmärtämisestä korostuu.

Mitä tulevaisuuteen tulee, niin toivon että UltraSun ja UltraMoon tekevät Black&White2:t ja parantavat pelikokemusta, joskin uudet formemuutokset huolestuttavat itseäni. Kuitenkin olen valmis antamaan paljon anteeksi, jos niiden mukana tuleva uusi VGC2018 formaatti säilyy yhtä laadukkaana kuin VGC2017 oli. Käytännössä tämä mielestäni vaatii PokeBankin pitämisen kiellettynä.

 

[Norsukampa]

Voi että miten Pokémon onkaan ihana pelisarja ja hienoja pelejä kautta linjan (jopa pääsarjan ulkopuolelta) tarjonnut jo kolmella eri vuosikymmenellä. Oma taskuhirviöurani alkoi niihin aikoihin kun Red ja Blue julkaistiin täällä kylmässä härmässä. Olin jo sen verran iso aikuinen (13v jos en ihan väärin muista) että mitkään lapselliset piirretyt eivät meikäläistä pelin pariin houkutelleet (katsoin animea silti pari ekaa sesonkia) vaan ennakkohypen otin aivolohkooni vastaan Super Power-lehden sekä ONM:n painomusteen tuoksuisten sivujen kautta. Pokémon Red lähtikin sitten nimipäivälahjarahoilla kaupasta mukaan ja koska lupasin mutsille että joulun välitodistus olisi ennennäkemättömän hyvillä numeroilla varustettu, lähti kaupasta mukaan myös Game Boy Pocket korvaamaan klassista vihreämustaa visuaalia tarjoavaa tiiliskivimallia. Moni voi vaan arvata että pitikö lupaus hyvästä todistuksesta loppujen lopuksi lähellekään kutinsa...

Punainen Pokémon oli mestarillisen koukuttavaa kamaa ja kun muutamalla luokkakaverilla oli linkkikaapelit omistuksessaan, oltiinkin hyvin nopeasti tilanteessa missä taskukonsolit oli koulun takavarikkolaatikossa ja Gotta Catch 'Em All jäi vain haaveeksi. Lopulta homma taisi omalla kohdalla jäädä kiinni yhdestä legendaarisesta linnusta ja Pinsiristä ja tämän lähemmäs en olekaan ikinä Pokémon-pelissä päässyt täyttä Pokédexiä ja joka genin jälkeen tuo haave siintää vaan entistä kauempana. Jatko-osakaksikon kanssa valintani oli Gold ja peli on edelleen omissa kirjoissani "pelipojan" paras peli kuten jokainen Lootan hienoista pelikonsolien kolmea parasta käsittelevästä ketjusta voi lukea. Uskomaton peli ja kaikkea sitä mitä loistavan jatko-osan pitääkin olla. Tämän jälkeen kuitenkin tulivat elämän muut kiireet ja kiinnostukset vastaan ja taskumonsterit saivat jäädä muutamaksi vuodeksi ja vasta armeijassa kun tylsyyspäissäni hommasin DS:lleni Pearlin, löysin tämän hienon tuotemerkin uudelleen ja oli uskomattoman hienoa huomata millaista metaa sarjaan oltiin siinä vuosien aikana kehitetty. Tämän jälkeen on sarjan pelit olleet äärimmäisen kovassa kulutuksessa omilla käsikonsoleillani ja loppua ei tunnu näkyvän.

Pokémon-sarjassa eniten viehättää varmaan sen monipuolisuus. Se on päällisin puolin heppoinen japsirope jossa pelaaja oman hahmonsa sijaan laittaa taisteluun erilaisia persoonallisia mörrimöykkyjä jotka sitten kevyeltä näyttävässä vuoropohjaisessa taistelussa ratkaisevat voittajan. Mutta koko touhussa on niin paljon enemmän kerroksia että se kerroksistaan kuuluisa sipulikin kalpenee kateudesta. Pelimaailmassa on aina tolkuttoman paljon etsittävää, hirviöiden kehitys ja kasvatus vaatii erilaisia metodeja, taisteluissa on oikeasti tonneittain enemmän syvyyttä mitä paljaalla silmällä katsottuna voi nähdä, juoni ja miljööt ovat yleensä jotenkin oikeaan elämään ja ympäröivän yhteiskunnan ongelmiin pureutuvia jne. yms. Jokainen myös voi pelata pelejä eri tavalla joka luo BOTW:stä ja Animal Crossingista tuttua kertomuspohjaa jolloin kavereiden kanssa pelistä keskustellessa ei yksikään kokemus ole samanlainen. Jotkut pelaa minimitiimillä (6kpl + se pakollinen HM-orja) kun taas jotkut kerää kaikki vastaantulijat palloihinsa ja joillekin kelpaa vain Nuzlocke-tyylinen läpipeluu. Jokainen Pokémon-pelikerta on siis omanlaisensa seikkailu.

Entäs ne muut täsmäkyssärit?

Mikä lienee suosikkipelisi tai generaatiosi?

Gold/Silver sekä tietty ne uusioversioinnit pelistä. Myös X/Y oli helppoudestaan huolimatta varsin erinomaista kamaa. Sivuosista pitää nostaa hattua N64:n maanmainiolle pelikaksikolle Pokémon Snap ja Pokémon Puzzle League.

Mitkä näistä rakastettavista luonnonoikuista kuuluu sinun ehdottomiin suosikkeihin?

Hitusen alle tuhannesta sekasikiöstä on kyllä äärimmäisen hankala valita mutta ikisuosikkeja on aina ollut hieno monsteri joka likaisesta ja myrkyllisestä sisuksestaan huolimatta jaksaa aina vaan hymyillä ja luoda hyvää fiilistä. Koffing, valitsen sinut lempitaskuhirviökseni (pl. ekan pelin spritemalli joka näytti erilaisen Koffingin)!!

Mitä odotat sarjalta tulevaisuudessa, kutkuttaako Switchin potentiaali?

Eipä siinä nyt sen hölmömpiä mitä tähänkään mennessä. Uusia generaatioita, pelin metan viilausta uusilla ominaisuuksilla höystettynä. Ei mitään uutta tähtien alle. Jengi tuntuu ottavan hieman ehkä liikaakin euforiaa tästä tulevasta Switch-siirtymästä ja itse toppuuttelen pääni sisällä asustelevia hypetonttuja sen verran että eiköhän sieltä tule ihan vaan Sunin/Moonin kaltaista kamaa mutta siloitellummalla ulkoasulla. Jos Pokémon lähtisi sellaiseen, sanotaan nyt vaikka Monolithin pelien kaltaiseen, ison maailman presentaatioon mukaan niin saataisiin uutta taskubilja... taskuhirviöpeliä odottaa puolisen vuosikymmentä sillä siinä olisi sen tason työsarkaa animoitavana uuteen 3D-ympäristöön että ei kävisi Game Freakin tyttöjä ja poikia kateeksi. Normaalilla hypellä odottelen siis ekoja tietoja Switch-versiosta ja sitä ennen onneksi pääsen pelaamaan jo semi-uutta Pokémon-peliä joulukuussa kun Ultrat ilmestyvät!

 

[Xylitol]

Pokemon-buumi saapui Suomeen siinä vuoden '99 paikkeilla. Kuusivuotiaalla minulla ei vielä ollut hajuakaan, mistä oli oikein kyse, kun isosiskoni anteliaasti osti minulle korttipelin Base Set-sarjan boosterin, josta paljastui muun muassa holofoil-Magneton-kortti. Sitten alkoi myös viikonloppujen aamuissa pyöriä muiden piirrossarjojen mukana Ässin seikkailut, niitä vain oli hankala seurata, en ole koko ikänäni ollut aamuvirkku. Myös joidenkin naapuruston ja perhetuttujen muksujen käsissä näkyi joillain harvoilla TCG-korttien lisäksi Game Boyt, ja kun videopelit olivat jo vanhempien työläppäreiltä suhtkoht tuttu ja kiinnostavakin ilmiö niin aloin noihin aikoihin omaa pelilaitetta ruinaamaan. Jossain välissä aloitin myös koulutieni.

Vaikka vanhoja pelikortteja lojuu edelleen nurkissa tuhansia(?), en itse asiassa koskaan kunnolla pelannut itse peliä, vaan kortit olivat lähinnä keräiltävä rahan tuhlauksen kohde, joita sitten vaihdeltiin koulun pihalla. 'Vakavampien' leikkien kohteet olivat hiekkalaatikolla pyöritellyt pikkufiguurit, joita tuli niistä karkkia sisältäneistä muovipokepalloista. Videopeleihin pääsin pitkällisen odotuksen jälkeen kunnolla tutustumaan vasta sen jälkeen, kun sain jouluna '01 ensimmäisen ihka oman pelilaitteeni eli Game Boy Advancen, ja sen jälkeen joskus vuoden '02 alkupuolella Pokemon Crystalin. Melko pian tuon jälkeen myös ostin käytettynä Pokemon Yellowin viikkorahoilla, eli kaksi ekaa pelisukupolvea tulivat peräjälkeen samoihin aikoihin tutuksi. Viikonloppuisin vieraillessani iskän luona hänen naapurustossaan eli useampikin vähän minua vanhempi poika, jotka olivat myös taskuhirviöiden pauloissa. Näiden jätkien kanssa sain ensikokemukseni linkkitappeluista ja -vaihdoista. Löytyipä Crystal-kasetiltani joskus box trickillä kloonattu Tennispalatsin event-Mew ja gamesharkattu ja kloonattu Celebi. Linkkitappeluihin keksittiin erikoisia sääntöjä vaivannäön säästämiseksi ja reiluuden takaamiseksi, esimerkiksi että lv100 otuksia sai tuoda mukaansa vain muutaman. Tästä syystä otin mukaani lv99 Mahtimegan(iumin). Näinhän sen yhteisöllisen pelattavuuden juuri pitikin mennä, kun japanilaisvisionäärit sitä kaavailivat, eikö? Näiden kaverien kanssa tuli hengattua vielä gen kolmosen päivinäkin, siihen asti kunnes isi muutti toiseen osoitteeseen Espoon sisällä. Onneksi myös koulusta löytyi tähän hätään yksi sarjasta vielä kiinnostunut (saavutus sinänsä, kun buumi oli jo laantunut vuosituhannen taitteen päivistä). Tällä kaverilla sitten sattui myös olemaan Nintendo GameCube.........

Tämän enempää ei nyt juuri kiinnosta tarinoida omasta historiasta, kysy lisää jos jäi mielestäsi kesken.

Suosikkipeleiksi nostan Blackin ja Whiten ja ylipäätään koko vitosgenen. Nelosgenen aikana kiinnostukseni koko sarjaan oli alkanut hiipua sitä mukaa kun väsyin Diamondin pelaamiseen (tässä pelissä muun muassa täytin koko Pokedexin event-otuksia lukuun ottamatta). Sinänsä irti päästäminen ajatuksena ei pelottanut, kun olin tässä vaiheessa jo hyvää tahtia laajentamassa videopelimakuani ja -tietouttani. White versio taas oli näiden seuraajana niin raikas tuulahdus ja täynnänsä parannuksia juuri niihin epäkohtiin, jotka olivat edeltäneissä peleissä rassanneet, että rakastuin täysin uudemman kerran. Can you abandon an old friend?

Suosikkiotuksiini nostan Absolin, Butterfreen, Electroden, Xatun ja Trubbishin. Myös minä olen viime vuosina klikkaillut jo useampaan kertaan tuota Dragonflycaven sortteria; viime kerralla pysähdyin vasta, kun kasassa oli top 100-lista.

Sen kummemmin en ole huolestunut tulevaisuuden tuulista; Game Freak kun on aika konservatiivista porukkaa, niin samaa paskaahan sieltä on vain tulossa.

Lopetetaan viesti kivaan trumpettimusaan. Brendan ja May ovat söpö pari.

 

[Tingle]

Trubbish

 

[bËst]

Pokemon... On kyllä itselleni sellainen ilmiö, että on värittänyt koko lapsuuteni ja tuottanut nautintoa enemmän kuin kykenen varmaan edes ymmärtämään.

Aloitin tottakait alkuperäisen keräilykortti-sarjan keräilystä, joka jalostui pian TCG-korttien puolelle. Ohessa uskollisesti tuijotin kirkkain silmin animea ja fanitin, kun näin jonkun näistä 151:stä pokemonista, jotka tällöin tunsin. Ja elokuvat... niitäkin odotti kuin kuuta nousevaa. Ja pokemon red... voi että niitä pelituntien määrää varsinkin kun sen yhdisti hallussani olleeseen Pokemon Stadium -peliin.

Tyylilleni uskollisesti, en missään asiassa suostunut puolivillaiseen suoritukseen. Keräilykorttien kanssa lopetin vasta saatuani kaikki (silloin 1:st gen) kortit foileina ja TCG harrastus alkoi vuonna 1999 kun toimin Sjoen "gym leaderina" ja kulminoitui vuonna 2002 "SM -tittelin". Tällöin pokemon ei siis ollut niin iso juttu SM-turnaus saralla kuin joitakin vuosia myöhemmin, mutta metagame oli itselleni paljon mieluisampi. Chanceysta tuli trademarkkini tätä myötä ollessani deckini selkäranka. Red:n puolella en lopettanut ennen kuin olin saanut toteutettua tämän Gotta Catch'em All -tavoitteen.

TCG:tä hubailen vielä tänäänkin pitämällä liigasta itselleni ystäväksi jääneiden kavereiden kanssa draft-henkisiä turnauksia, joissa mukana myös uudempia, meidän liigauralle tuntemattomampia kortteja. Satunnaisesti kerta aina niitä kokoelmaani ostelen ja TCG-kortteja omistankin arvioilta 5000kpl.

Paino jatkui edelleen konsolipelien puolella suuria nautintoja ja elämän tunteja kuluttaen. Pokemon Gold ja Crystal ovat edelleen itselleni ne rakkaimmat ja parhaimmat osat ja myös ensiaskeleeni compe-pokemoniin, josta tuli DPP:n aikaan itselleni erittäin merkittävä harrastus. GSC -aikaan pelasin vain kaverini kanssa keskeisiä vääntöjä, mutta koulutuksesta tuli erittäin iso osa päivittäisiä askareitani. Ja kuten sanottua, DPP:n aikaan tämä kulminoitui ja pidän sitä pelilliseti parhaana sarjan osana. Erityisesti UU:n puolella vietin aikaa.

Tämänkin jälkeen jokainen pokemon osa on hyllyyni päätynyt ja tuottanut pelillistä iloa. Compe on koko ajan kiinnostanut, mutta pari asiaa tuntuvat aivan ylitsepääsemättömiltä jonka vuoksi oikeaa sitoutumista siihen, ei ole ollut. Vaikka koulutusmetodit ovat tulleet helpommiksi ja mahdollistavat nopean koulutuksen, niin silti pääpaino "hyvän" tiimin saamisessa on legupokejen Abusettamisessa ja resetoinnissa... ja mielestäni tämä ei ole pokemonia. Legendary -freet turnaukset ja tietynlainen "luotto" siihen, että jengi oikeasti kouluttaa pokemonejaan on itsellleni tärkeä osa pokemonin compea tämän typerä abusettaus.

Ja Mega-evoluutioiden tulo ja pokemonin muuttuminen digimoniksi oli viimeinen niitti compe-pelaamisesta nauttimiselle. Koen, että Pokemonin sielu katosi. Silti edelleen pokemonia suuresti rakastan ja pelaan joka pelin ja tutustun compepuoleen. Onhan tuo nyt mahtava ilmiö

Paitsi Pokemon Go, joka hyvästä ideastaan huolimatta on aivan uskomattoman huono kokonaisuus.

Pokemon on ehkä pahiten kompastunut omaan suuruuteensa. Pokemoneja on oikeasti vain liikaa ja tämä kärjistyy kilpailullisella puolella, jossa 90% koko rosterista on rekvisiittaa. Harmittavaa.

 

[Tingle]

TCG:tä hubailen vielä tänäänkin pitämällä liigasta itselleni ystäväksi jääneiden kavereiden kanssa draft-henkisiä turnauksia, joissa mukana myös uudempia, meidän liigauralle tuntemattomampia kortteja. Satunnaisesti kerta aina niitä kokoelmaani ostelen ja TCG-kortteja omistankin arvioilta 5000kpl.

Mitä ihmettä, maailmassa on lisäkseni muitakin ihmisiä jotka draftaavat Pokémonia? Oikeiden nyyttien kanssa pelaamisen lisäksi myös suosikkikorteistani omatekemäni cube löytyy laatikosta. Se onkin parasta hupia, mitä korttipeli on koskaan antanut.

 

[Loota]

Itsekin olen hartaasti pelannut sarjaa aivan alusta saakka joka peli hyllystä löytyen, mutta pelien huuma on pikkuhiljaa alkanut vähän hellittämään otteestaan kun X/Y ja Sun/Moon ovat kaltaiselleni kasuaalipelaajalle olleet toistaiseksi tylsimmät generaatiot ainakin pelillisesti. En osaa erityisemmin loukkaantua mega evoluutioista, Z-moveista tai muistakaan uusista mekaniikoista, mutta jotain suurta koen sarjasta kadonneen siirtymän välillä 2D:stä 3D:hen. Vielä Unovan aikoihin oli iloa tutkia maailmaa ja sitä tehdessä oli aito seikkailufiilis, mitä en ole harmikseni tuntenut sarjan kahden viimeisimmän generaation aikana. Mekaniikat ovat suurimmaksi osaksi parantuneet, mutta se on jotenkin laiha lohtu kun kaikki sen ympärillä tapahtuva ei enää saa minua imeytymään peleihin mukaan kunnolla. Sekä Kalosin että Alolan maailma on pitkälti tuntunut joltain kliiniseltä päiväkävelyltä hyvin huolletuilla bulevardeilla, epäonnistuen irroittamaan pelaajaa turvallisuuden ja urbaaniuden tunteista päästääkseen pelaajaa kunnon seikkailun mielentilaan.

Tästä huolimatta sarja on yhä lähellä sydäntä ja onneksi on aina mahdollisuus toki palata pelaamaan vanhempia generaatioita, jotka tuovat paremmin esiin näitä kaipailemiani elementtejä, mutta jotain uutta kivaa jäin silti kaipailemaan. Vastaus tähän oli koittaa kepillä jäätä uuden elämysten perässä ja hypätä vähän sivuraiteille spin-offien muodossa. En osannut yhtään odottaa, mutta Pokémon Super Mystery Dungeon vei sydämeni aivan täysin odottamattomasti, tarjoten juuri sitä samaa seikkailua, jota vanhemmat generaatiot pystyivät aikoinaan tarjoamaan ja vielä niin paljon enemmänkin. Tuli kyseinen peli pelattua miltei sataprosenttisesti läpi ilman suurempia taukoja ja siirryinkin välittömästi konsumoimaan sarjan muitakin osia ja hurmos on vain jatkunut.

Tiedän, oli vähän ontuva silta uusimpien pääsarjan pelien ongelmista ylistämään sivusarjaa, mutta oivalsin samalla jotain, mitä en ole ennen pääsarjan pelejä pelatessa tajunnutkaan: Mystery Dungeonit hyödyntävän mielestäni pääsarjaa paljon paremmin sarjan suurinta vahvuutta eli erinomaisesti suunniteltuja mörköjä, jotka ovat suhteessa jääneet enemmän tai vähemmän työkaluiksi pääsarjassa.

Pääsarjassahan focus on miltei täysin ihmishahmoissa taisteluiden ja kouluttamisen ulkopuolella, missä ei sinällään ole vikaa, mutta ovat joitain harvoja onnistuneita tapauksia lukuunottamatta kovin unohdettavia eikä minun tee mieli tietää heistä lisää. Mystery Dungeonit hyödyntävät tässä mielessä nerokkaasti kaikkia sarjan mörköjä, sillä peleissä ei ihmishahmoja nähdä ja kaikki mahdolliset roolit kaupanmyyjistä talonmiehiin protagonisteja ja antagonisteja myöten ovat Pokémonien roolittamia, luoden kaikista vastaantulevista hahmoista mahdottoman paljon enemmän muistettavampia, persoonallisempia ja ennen kaikkea täysin uniikkeja. Nämä pelit ovat saaneet minut välittämään sarjan kaikista ihanista möröistä potenssiin kaksi, jopa niistä, joista en ennen välittänyt lainkaan, tai jopa kaikista entuudestaan turhista vauvamuodoista. Näiden pelien maailma ja kaikki sen sisältämät konfliktit ovat jo tästä syystä yleisesti paljon muistettavamia kuin valtaosa pääsarjan vastaavista. Alan vastaisuudessa vaatimaan pääsarjan pelien kauppojen tiskillä, että minua palveleisi aina niin kohtelias Keckleon, jolle ei muuten kannata vahingossakaan ryttyillä.

Näiden pelien tarinoita ja juonenkulkua ei voi oikeasti kylliksi kehua. Ne ovat kuin kauan sitten kadonneita satukirjoja lapsuuden suosikkihahmoistani, jotka osaavat iskeä juuri oikeita nuotteja ja iskeä äkkiarvaamatta tunteisiin kovemmin kuin koskaan olisi odottanut. Pelit ovat yleisesti ihanan leppoisia ja viattomia myös graafisesti että musiikillisesti, mutta tekijät ovat nerokkaasti osanneet ujuttaa mukaan paljon synkempiä ja vakavempiakin hetkiä, jotka kontekstinsa vuoksi tuppaavat ovat todella vaikuttavia. Erityisesti pelien viimeiset hetket nousevat jo sellaisiin tunnesfääreihin, että en ole varma itkinkö edes mummoni hautajaisissa yhtä paljoa kuin näissä parhaillaan, ja menee vieläkin silmät kosteiksi kun ajattelee tarinan ratkaisuhetkiä.

Minulla ei ole entuudestaan kokemusta dungeon crawlereista, mutta kyllähän näiden koskettavien tarinoiden ympärille mahtuu laadukkaat ja ihan kunnolla koukuttavat pelitkin. Näissä karun oloisissa satunnaisgeneroiduissa tunneleissa on juuri tarpeeksi virikettä ja satunnaistekijää pitämään pelaajan aina hereillä myös perinteiset hahmonkehitysmekaniikat taustalla motivoimassa etenemistä. Selviytyminen ja esineiden managerointi on hauskaa, ja peleissä on yleisesti hyvät arvosuhteet himottujen tavaroiden ja rahan välillä. Tiimin rakentamisessa on sarjan tapaan miljoonia mahdollisuuksia ja niitä on yhtälailla hauskaa pohtia kuin pääsarjan peleissä, joskin valinnat tuntuvat itseäni toistaen henkilökohtaisemmilta näissä kuin pääsarjassa. Kaiken kaikkiaan tämän sivusarjan perustana on laadukkaat ja hyvin ajatellut mekaniikat pohjalla, ja sarjasta löytyy vielä mausta riippuen varsin erilaisia pelejä riippuen siitä kuinka leppoisaa (Gates tai Super) tai armotonta kokemusta (Rescue tai Explorers) kaipaa.

Helpot suositukset sarjalle minulta, luulisi uppoavan aika varmasti kaltaisiini sarjan mörkösuunnitteluun rakastuneille pöhköille. Itselläni on tällä hetkellä menossa Explorers of Skyn endgame, jota meinaan potentiaalisesti jatkaa ihan 100% saakka. Gates to Infinity on vielä korkkaamatta, mutta innolla sitäkin odottelen, vaikka ilmeisesti onkin sarjan heikoin lenkki.

 

[Tingle]

Super Mystery Dungeonia ovat kyllä muutkin yrittäneet minulle myydä. En vain välittänyt Gates of Infinityn demosta tai Etrian Mystery Dungeonista, mutta ne ovatkin vissiin keskinkertaisia sarjan mittakaavassa.

Red Mystery Dungeonia pelasin kunnes voitin personaallisuutestissä Totodilen. Sitten lopetin.

 

[Xylitol]

Itse taas olen käsittänyt asian niin, että ihmishahmot ovat sarjassa tasavertaisen tärkeitä mönkiäisiin verrattuna. Pelaajan hahmo antaa kanavan pelaajalle samaistua ja tutkia tämän kautta Pokemon-maailmaa. Pelaaja kohtaa tosimaailman erilaisia ilmiöitä peilaavia hirviöitä kuin myös erilaisia ihmisiä niitä kouluttamassa, aivan kuten Game Boy (tai DS) kourassa voi pelin ulkopuolellakin törmätä kadulla minkälaiseen tyyppiin hyvänsä, joka saattaa olla Pokemonin pelaaja ja haastaa sinut otteluun tai pyytää vaihtamaan. Pokemonin ja kouluttajan suhde on myös tärkeä sarjan teema. Yhdessä pystytään tekemään paljon enemmän, kuin mihin yksin pystyisi. Liioittelematta pidän erittäin tärkeänä uudistuksena gen 4-peleissä sitä, että tietyt tärkeät NPC:t solkkaavat muutamia lyhyitä repliikkejä taisteluiden aikanakin. Viimein SM:ssä myös lisättiin pelimoottorin yskiessä taisteluihin aina mukana olevat kouluttajien hahmomallit, jotka elehtivät käskyjä otuksilleen. Kumman kauan siinä menikin. Yksinoikeudella pääosiin otukset päästämällä Mysteeritunkio tietenkin keskittyy hyvin Pokemonien omaan charmiin, mutta tuntuu vähän ettei siinä silti nähdä pääsarjan viitoittamaa metsää puilta. Spinoffeilla kuitenkin onneksi on lupa vähän irrotella.

Spoileri

 

[Tingle]

Ja toisaalta meillä on Sunin ja Moonin sinemaattinen PlayStation-kokemus, jonka ihmishahmot ruotivat turhia ihmissuhdeongelmiaan ja syövät salaattia. Pelaajalla tai Pokémoneilla ei ole tarinan kannalta mitään merkitystä.

 

[Maisa93]

Pokemon oli ehkä lapsuuden ilmiöistä,se kaikkein suurin ja merkittävin. Alunperin siihen tuli tutustuttua animen ja tcg korttien kautta silloin, kun ne olivat juuri rantautuneet Suomeen. Peleihin tuli tutustuttua kaverin kautta jolla oli Red ja myöhemmin Crystal. Ensimmäinen oma peli oli Emerald ja siitä lähtien on tullut omistettua kaikista seuraavista sukupolvista pelejä.

Lempisukupolvet peleissä on 1-4. Unova oli vielä ihan okei,mutta nää 2 viimeisintä ei oikein iskeneet muhun. Jotenkin ne ei vaan saaneet samaa mukavaa seikkailullista fiilistä aikaan mitä ne vanhemmat osat on,joskus saaneet aikaan. Sivuosista on tullut kokeiltua ensinmäistä Pokemon Rangeria ja ekan Mystery Dungeonin Ds versiota.

Pokemon Go:takin on tullut silloin tällöin tullut pelattua. Ihan kiva sitä on välillä pelata,mutta kyllähän siinä olis paljon parannettavaa vielä. Joten siitä ei oo mitään suurta intohimoa mulle kehittynyt.

Switchin Pokemonia mielenkiinnolla odottelen,että millaista settiä sieltä on tulossa. Jos siellä on kiinnostavan näköinen peli tulossa niin sitten pitää varmaan konsolikin joskus hommata.

 

[Loota]

Itse taas olen käsittänyt asian niin, että ihmishahmot ovat sarjassa tasavertaisen tärkeitä mönkiäisiin verrattuna. Pelaajan hahmo antaa kanavan pelaajalle samaistua ja tutkia tämän kautta Pokemon-maailmaa. Pelaaja kohtaa tosimaailman erilaisia ilmiöitä peilaavia hirviöitä kuin myös erilaisia ihmisiä niitä kouluttamassa, aivan kuten Game Boy (tai DS) kourassa voi pelin ulkopuolellakin törmätä kadulla minkälaiseen tyyppiin hyvänsä, joka saattaa olla Pokemonin pelaaja ja haastaa sinut otteluun tai pyytää vaihtamaan. Pokemonin ja kouluttajan suhde on myös tärkeä sarjan teema. Yhdessä pystytään tekemään paljon enemmän, kuin mihin yksin pystyisi. Liioittelematta pidän erittäin tärkeänä uudistuksena gen 4-peleissä sitä, että tietyt tärkeät NPC:t solkkaavat muutamia lyhyitä repliikkejä taisteluiden aikanakin. Viimein SM:ssä myös lisättiin pelimoottorin yskiessä taisteluihin aina mukana olevat kouluttajien hahmomallit, jotka elehtivät käskyjä otuksilleen. Kumman kauan siinä menikin. Yksinoikeudella pääosiin otukset päästämällä Mysteeritunkio tietenkin keskittyy hyvin Pokemonien omaan charmiin, mutta tuntuu vähän ettei siinä silti nähdä pääsarjan viitoittamaa metsää puilta. Spinoffeilla kuitenkin onneksi on lupa vähän irrotella.

Kyllä ihmiset ja möröt ulkoisesti tarkkailtuna varsin tasaisesti ottavat roolia peleissä, mutta enimmäkseen sen vaikutelman tekee ihmisten tasaisen loppumaton lätinä mörköjen tärkeydestä, ei niinkään teot tai muut merkit. Eihän peli tietenkään toimi ilman mörköjä kun käytännössä kaikki asiat ratkotaan mörkönujakoilla aina hiekkalaatikkoriidoista maailmanloppuun, mutta möröt itsessään eivät kehity hahmoina tai persoonallisuuksina pitkin peliä tai oikeastaan tunnu olevan juurikaan muuta kuin söpöjä nyrkin jatkeita. Tilastot kasvavat, liikeitä opitaan ja välillä muotokin muuttuu, mutta muuta möröt eivät teekään erottuakseen omina hahmoinaan tai ylipäätänsä tuntuakseen niiltä korvaamattomilta ystäviltä, josta sarjassa niin paljon puhutaan, vaikka oma tiimi onkin aina tärkeä. Eihän tämä pääsarjan tavoitteisiin ole kuulunutkaan siinä suhteessa eikä sen puute varsinaisesti haittaakaan, mutta Mystery Dungeonien jälkeen pääsarjan möröt ovat tuntuneet omaan makuuni hitusen hengettömämmiltä suhteessa. Eipä se peli-intoa juurikaan laske, mutta samalla Mystery Dungeonien osakkeet ovat lähteneet kovaan nousuun tästä syystä.

Ja niin, tuo dragonflycaven suosikkimörkövekotin on ollut monesti käytössä ja päätinpä nyt taas muiden innoittamana pistää top 30 uusiksi:

Spoileri: Kuva

Hassu juttu myös, että huomasin seiskageneraation puuttuvan kokonaan äänestyksen möröistä vasta saatuani 30 kasaan, ei siis mitään ehdottomia suosikkeja siellä, mutta voisi tuon kai uudelleenkin tehdä joskus kun tämä on kuitenkin elämän ja kuoleman asia.

 

[Mauno]

Kuinka pitkään on sarjaa tullut pelattua?
Pokékortit oli juttu joskus 2001, häpesin ylilyötyä innostustani aina vuoteen 2008, jolloin ostin mummolassa käydessäni heräteostoksena Diamondin DS:lle.

Mikä lienee suosikkipelisi tai generaatiosi?
Soul Silver on omistamistani Pokémon-peleistä ilman muuta paras. Eihän missään muussa sarjan pelissä ole kahta regionia.

Mitkä näistä rakastettavista luonnonoikuista kuuluu sinun ehdottomiin suosikkeihisi?

Haamutrio on paras. Muita suosikkeja on Mismagius, Jigglypuff, Dragonite, Blissey, Swadloon, Haxorus, Maractus, Squirtle, Ivysaur, Duskull ja Murkrow.

Paras legu on Shaymin ja paras eeveelution Glaceon. Luettelo on suora copy-paste vuodelta 2016.

Mitä odotat sarjalta tulevaisuudessa, kutkuttaako Switchin potentiaali?
Totisesti kutkuttaa, MP4 ja Pokémonin pääsarjan peli Switchille olivat E3-messujen parasta (mutta jokseenkin kouriintuntumatonta) antia. Kunnollinen Pokémon-seikkailu 3D:nä, toivottavasti ei tulisi enää uutta regionia uusine taskuhirviöineen. Hyväksyisin vaikka 2D-ratkaisunkin jos vaikka kaikki nykyiset regionit yhdistyisi ja pelaajat voisivat vuorovaikuttaa keskenään melko laajasti. Voisi vapaasti valita kouluttaja-tyypin nykyisestä muutamasta kymmenestä vaihtoehdosta etc.

 

[Xylitol]

muuta möröt eivät teekään erottuakseen omina hahmoinaan tai ylipäätänsä tuntuakseen niiltä korvaamattomilta ystäviltä, josta sarjassa niin paljon puhutaan, vaikka oma tiimi onkin aina tärkeä.

Kait tämä riippuu vähän siitä asteesta, miten paljon kehtaa heittäytyä roolileikkiin ja yhdistää omaan pelihahmoon persoonallisuuttaan ja omiin kurmutusotuksiin kuviteltuja sellaisia. Lapsekas magia ainakin on varmasti enemmän uhattuna sitä mukaa kun lisää tietouttaan siitä, miten pelin sisäiset mekaniikat toimivat.

Pokemonit eri media-adaptaatioissa kuvatusta älykkyydestä huolimatta elävät pääsarjassa omassa 'kuplassaan', ja ihmiset omassaan, eikä kommunikaatio aina ole helppoa. Ihmisten vinkkelistä kuvatussa tarinassa Pokemon-otukset eivät siis usein esiinny omina, itsenäisinä hahmoinaan, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. En itse näe, että asetelmassa olisi mitään vikaa, taskuhirviöt ovat taskuhirviöitä ja ihmiset ihmisiä, ja tätäkin roolitusta voidaan pohtia syvemmältä, perustuvathan vitos- ja kutosgenien tarinat osittain näiden suhteiden tarkasteluun. Mystery Dungeon on kuvattu Pokemonien näkökulmasta ilman ihmisiä, ja ovat tässä suhteessa erilaisia, keskittyen sitten nimenomaan näihin, eikä tässäkään ole mitään vikaa. Roolileikkiähän sekin on, että kuvittelee itsensä hirviöksi (vaikka uskoakseni myös pelattavalla hahmolla on näissä tarinoissa oma äänensä?). Makuasia sitten, millainen asetelma johtaa kiinnostavampiin tarinoihin.

Muissa uutisissa, muovikrääsää, jee! Serena ja Fennekin saapui postissa pari päivää sitten.

 

[StarDust]

Puheita sarjan laskusuhdanteesta en täysin ymmärrä, ja pistän osittain kaavan kulumisen piikkiin.

Minusta pelien kiinnostavuus on kyllä yleisesti laskenut, mutta minä oikeastaan innostuin ja pidin aika paljon Pokémon X:stä erityisesti uudistamisen vuoksi. Ohitin Black & Whiten, koska peli tuntui liian samanlaiselta kuin edelliset pelit. Kun pelasin X:ää läpi, kokemus tuntui jotenkin Pokémonin "uudelta ajalta" hyvällä tavalla. Pelissä on aika isoja muutoksia, kuten hahmon kustomointi ja mega-evoluutiot (molemmat minusta kiinnostavia), mutta isoin ero aikaisempiin peleihin on ehkä tyylissä. Pelin sisältö (kuten kaupunkien teemat) ja erityisesti musiikki (näyte 1, 2) ovat ratkaisevasti erilaisia (mielestäni ensimmäistä kertaa), ja jotenkin se oli virkistävää. Koen, että tämä osa oli isoin muutos sarjassa, monessa suhteessa paremmaksi.

Pidin siitä kokemuksen jakavasta esineestä, mutta vaikeusaste olisi pitänyt tasapainottaa paremmin ottamaan sen etu huomioon. Rullaluistimet on toteutettu pelissä hauskasti. Minusta oli kekseliästä, miten analogiohjaus oli varattu viihdyttävän nopealle luistelulle ja ristiohjain pelattavuuden kannalta tärkeälle ruutupohjaiselle liikkumiselle. Sopivasti sain pelin alussa täsmälleen saman lempinimen (kai kolmesta valittavasta) kuin Animal Crossing: New Leafissä eläinten keksimä ja pitkään levittämä nimi, "Lady P". Mietin, ovatko nuo samantyyliset lempinimikaavat olleet tarkoituksellinen ratkaisu.

En ole varma asiasta, mutta X saattaa olla suosikkini sarjan osista, mutta se ei oikeastaan tarkoita, että pelistä olisi tullut paljon parempi, osa oli vain lähinnä tyyliltään ja sisällöltään kiinnostavin. Minusta pelattavuus ei nykyisellään sovi kovin hyvin yksinpeliin (pääpelin läpäisy), ja peli on muun muassa liian helppo. Pelin kaavaa pitäisi muuttaa aika paljon, jotta pelattavuudesta saisi kiinnostavamman yksinpeliin.

 

[Tingle]

Nykyinen exp. share on vain piilotettu hard-mode. Kun sen kytkee pois päältä on haaste ihan passeli. Ja läpäisyn jälkeen sillä on hyvä grindailla pokedexit ja EV:t täyteen.

 

[Loota]

Jäipä absoluuttisen yhdentekevä olo viime keskiviikon Directin jälkeen noista Ultra-versioista, ei ole koskaan kiinnostanut mikään pääsarjan peleistä näin olemattoman vähää. Kerrotut uudistukset jättivät kyllä suun auki, mutta lähinnä epäuskoisesta pettymyksestä, vaikka odotukseni olivat jo aika maan tasalle jyrätyt. Tätä menoa pääsarja on menettämässä meikäläisen aivan täysin, mutta Switchin peliin löytyy vielä luottoa kun on sen luokan harppaus kuitenkin raudassa peleille niin tulos voi olla vaikka mitä. Ottaisin tässä tilanteessa jo kuitenkin uuden Mystery Dungeonin paljon mielummin kuin näitä.

Osaako joku muu kertoa miksi noita uusia pelejä voisi mahdollisesti odottaa oikeasti innolla, muutoin kuin kilpapelaajalle pakollisia pantattuja move tutoreita lukuunottamatta?