Arvostelussa Resident Evil Requiem

Säikyttelyä edestä ja takaa

Japanilaisen Capcomin isoin pelisarja on tätä nykyä Resident Evil, joka täyttää monen muun ison pelialan nimen tavoin pyöreitä tänä vuonna. Kolmekymppisiä juhlitaan kynttilöillä koristellun kakun sijaan upouudella pääsarjan pelillä, jossa on nähtävillä elementtejä niin monihaaraisen pelisarjan moderneista kuin klassisistakin osista.

Numeraalisesti tämä kutsumanimen Requiem (Sielunmessu) saanut peli on jo pääsarjan yhdeksäs osa (kymmenes jos Resident Evil Zero lasketaan mukaan), ja vuonna 1996 alkaneelle matkalle on mahtunut monen monta mutkaa jo ihan pelimekaanisesta näkökulmasta. Alkuperäisen trilogian kiinteät kamerakulmat ja legendaariset tankkikontrollit olivat vuosituhannen vaihteen selviytymiskauhupelien tavaramerkki. Kolme seuraavaa osaa muuttuivat toimintapainotteisemmaksi kolmannen persoonan räiskintäkauhuksi, kunnes modernimmat 7 ja 8 siirsivät kuvakulman ajan muodin mukaisesti pelihahmon silmien taakse ja toivat kauhuelementtejä vahvasti takaisin kuvioihin. Yhdeksännessä osassa maailmaa katsotaan niin tuttujen kuin uusienkin kasvojen silmistä ja välillä selän takaa.

Niille, jotka ovat syntyneet tämän vuosikymmenen puolella tai muuten onnistuneet välttelemään Resident Evil -sarjan juonikoukeroita tähän päivään asti, kerrottakoon pieni tietopläjäys. Selviytymiskauhun valtavirtaan tuoneen sarjan pääjuonikuvio kietoutuu hieman kyseenalaisempaa bisnestä lääkealalla harjoittavan Umbrella-korporaation ja pahuuksia vastaan taistelevien avainhahmojen ympärille. Pelattavissa päärooleissa vuorottelevat pääasiassa Redfieldin sisaruspari Claire ja Chris, viimeksi mainitun entinen työpari Jill Valentine, sekä Clairen kanssa jo kakkososassa ensimmäisen kerran seikkaillut Leon Kennedy.

Tällä kertaa vetovastuun saavat DSO-agentti Leon sekä uutena tulokkaana lusikkansa soppaan työntävä FBI:n analyytikko Grace Ashcroft, jonka synkkään taustaan tutustutaan tarkemmin mysteerikuolemien ja paniikkia lietsovan taudin salojen tutkimisen lomassa. Jokaista aiempaa Resident Eviliä ei tarvitse osata ulkoa Requiemista nauttiakseen, mutta jos sarjan kattava ja pitkä historia on jokseenkin tuttu, saa pelistä vähän enemmän irti nokkelien throwbackien ja taustatarinoiden avaamisen kautta.

Kahdella hahmolla pelataan omia jaksojaan käsikirjoitetussa järjestyksessä. Tähän liittyen ruudulle ilmestyy heti peliä käynnistäessä kamerakulman valintaa koskeva valikko. Gracella pelatessa peli pyörii enemmän pulmien ratkomisen, esineiden etsimisen, hiiviskelyn ja ennen kaikkea pelaajan säikyttelyn ympärillä, joten kyseiset osuudet toimivat paremmin ensimmäisen persoonan näkökulmasta, ja mielellään aikuisten vaipat valmiiksi päälle puettuna. Naisella ei ole käytössään Leonin veroista asearsenaalia, joten paras keino etenemiseen on konfliktien välttely, joskin paikka paikoin vihollisia on pakko pistää päiviltä. Parista aiemmasta osasta tutut kohtaamiset “jahtaajahirviöiden” kanssa palaavat jälleen ja ovat myös Requiemin pelottavimpia kohokohtia. Nämäkin kohtaukset ovat ikään kuin omia toiminnallisia pulmiaan, sillä hirvitys piinaa pelaajaa läsnäolollaan silloinkin, kun luulee olevansa edes hetken rauhassa harmonisesti valaistussa tilassa.

Toiminnan mies Leonin kanssa kamera ohjeistetaan pitämään sankarin selän takana. Asetusta voi tosin vaihtaa kesken pelin, joten valintaa ei tarvitse pähkäillä ja pohtia montaa tuntia etukäteen. Gracellakin pelatessa vastaan tulee esimerkiksi paikkoja, joissa on etu nähdä enemmän ympärilleen ja hahmon selän taakse, vaikka pelottelun voima tästä vähenisikin. Keski-ikäistyneen Leonin osuudet muistuttavat sisällöllisesti enemmän taannoisia Resident Evil 2:n, 3:n ja 4:n uusioversioita. Hiippailu sekä vihollisten väistely vaihtuvat melko nopeasti kunnon mättöön. Leon pääsee heiluttelemaan miehekkäästi kaikkien vuosien jälkeen myös itse moottorisahaa – asetta, joka kuului Resident Evil 4:ssa vain legendaarisia pelotteluhetkiä aiheuttaneille vihollisille.

Molempien hahmojen aseita ja varusteita voi parannella crafting-mekaniikan avulla, jonka ansiosta syrjäisimpiä nurkkiakin tekee mieli tarkistaa raaka-aineiden vuoksi. Normaalilla vaikeustasolla pelatessa pärjää vielä ihan perustekemisellä, mutta vaikeampaa vaihdetta silmään pistäessä kerättyjen esineiden kanssa täytyy tehdä pientä mikromanagerointia, koska resursseja jaetaan huomattavasti vähemmän ja vihollisista tulee tuplasti alempia vaikeustasoja tappavampia.

Oli kuvakulmavalinta sitten kumpi tahansa, on Requiem aivan taivaallisen nätti peli. Pelatessa huomaa aivan kaikesta, että Capcom oli todellakin yksi harvoista ja valituista pelistudioista, jotka saivat haltuunsa Switch 2:n kehitystyökalut hyvissä ajoin ennen laitteen julkaisua, sillä Requiem on konsolilla aivan yhtä hyvin pelattavassa kuosissa kuin muillakin alustoilla. Luonnollisesti graafisia yksityiskohtia on jouduttu karsimaan käsikonsoliyhteensopivuutta varten jonkin verran, mutta isossa kaavassa esimerkiksi tyhjänä takaisin tuijottavat peilikuvat, pidempihiuksisten hahmojen hassut frisyyrit ja ruudunpäivityksen pieni putoaminen silloin, kun ruudulla painii keskenään useampi hahmo ovat niin pieniä menetyksiä, että Switch 2 -version voi sanoa olevan tekniseltä toteutukseltaan melkein priimaa. Ja jos edellä tuli mainittua pieni kikka säikyttelyjen vähentämiseksi, kannattaa vastapainoksi kokeilla peliä täysin valottomassa tilassa käsikonsolimoodissa, jolloin kauhuun tulee pari napsua lisää tehokkuutta.

Resident Evil Requiem tarjoaa erinomaista kauhuviihdettä hieman yli 10 tunnin edestä, mikäli sarjan aiemmat pelit sekä niiden lainalaisuudet ovat vähänkään tuttuja. Kestoa voisi olla pelien nykyhinnat huomioon ottaen himpun verran enemmänkin. Uudelleenpeluuarvoa lisääviä loppuja on parikin erilaista, ja etenkin vaikeimmilla vaikeustasoilla pelitunteja tulee takuuvarmasti lisää pelin muuttuessa ihan kunnon selviytymiskauhuksi. Aiemmista peleistä tuttu Mercenaries-pistejahti olisi ollut kiva lisätila myös Requiemiin ottaen huomioon Leonin mukanaolon, mutta se on ehkä tulevaisuuden juttuja, kuin on myös aika lailla väistämätön tarinallinen lisäsisältökin.

Yhteenveto

Resident Evil Requiem on kaikin puolin laadukas AAA-peli ja malliesimerkki siitä, että Switch 2:n voi jatkossa ottaa ihan rohkeasti mukaan ison profiilin monialustajulkaisuihin jo ihan julkaisupäivästä asti. Muutama Nintendoa lähellä oleva julkaisija on tämän jo hoksannut, mutta toivottavasti kehitystyökaluja valuisi enemmän myös keskisuurien pelitalojen suuntaan.

Todella komean teknisen taidonnäytteen alla yhdistyvät hyytävän jännittävä kauhu ja erittäin tiukka toiminta, ja kokonaisuus toimii erinomaisesti loistavan rytmityksen ansiosta. Vaikka Requiem ei tuokaan pöydälle suoranaisesti mitään uutta, on se ”jokaiselle jotakin” -periaatteensa vuoksi pakkohankinta kaikille Resident Evil -faneille suosikkiosasta riippumatta. Muutkin saavat pelistä varmasti paljon irti erittäin pidettävien päähenkilöiden ansiosta. Etenkin Gracen hahmoa ääninäyttelevä ja liikkenkaappausmallina toiminut Angela Sant’Albano suoriutuu ensimmäisestä suuremmasta ääninäyttelyroolistaan erinomaisesti. Remake-Ressoista tuttu Nick Apostolides imitoi hienosti Matt Mercerin aikaista Leonia.

Hyvää:
– Teknisesti todella hyvää jälkeä
– Kahden erilaisen pelityylin välillä tasapainoilu
– Uudelleenpeluuarvoakin on

Huonoa:
– Pienet hiomattomat yksityiskohdat
– Voisi olla hieman pidempikin