Arvostelussa Deadly Premonition 2: A Blessing in Disguise

Onni onnettomuudessa?

Vuonna 2010 alun perin julkaistu Deadly Premonition oli vähintäänkin erikoinen tapaus. Graafinen ilme lainattiin suoraan edelliseltä konsolisukupolvelta, pelaaminen oli tahmeaa ja tunnelma samaan aikaan sekä pelottava että humoristinen. FBI:n salaisen agentin, Francis York Morganin, seikkailut jäivät suurelta pelaajakunnalta huomiotta, mutta pelin pariin eksyneet rakastivat lähes poikkeuksetta monipuolisia hahmoja ja vahvasti Twin Peaks -tv-sarjaa muistuttanutta maailmaa. Ja nyt, kymmenen vuoden odotuksen jälkeen, tämä maailma syntyy uudestaan Nintendo Switchillä.

Kun sanoin ”syntyy uudelleen”, tarkoitin sitä melko kirjaimellisesti. Päähahmo Yorkin lisäksi tuoreessa jatko-osassa ei nähdä tuttuja maisemia tai hahmoja. Tämä ei kuitenkaan haittaa pitkään, sillä pelaajana tuntee palanneensa kotiin Yorkin avatessa suunsa True Detective -sarjaa muistuttavan alun jälkeen. Murhamysteeriä ratkovan päähenkilön rooliin palaava Jeff Kramer onnistuu tehtävässään uskottavasti, eivätkä muutkaan ääninäyttelijät kalpene hänen rinnallaan. Ääninäyttely on epäilemättä yksi Deadly Premonition 2:n onnistuneimpia puolia.

Positiivinen ensifiilis haihtuu ilmaan nopeasti, sillä peli pyörii Switchillä suorastaan naurettavan huonosti. Välivideoiden aikana ja pienillä pelialueilla, kuten esimerkiksi sisätiloissa peli jaksaa vielä pyöriä siedettävästi, mutta ongelmat alkavat heti pelaajan astuessa ulos avoimeen maailmaan. Tällöin vastaan lävähtää ensimmäisenä latausruutu, joka viipyy ruudulla kymmeniä sekunteja, ja saattaa silloin tällöin jumiutua paikoilleen pidemmäksikin aikaa. Kärsimättömämpi pelaaja saattaa luulla pelin jopa kaatuneen. Kun ulkoalue sitten lopulta latautuu, alkaa ruudunpäivitys heittää häränpyllyä. Vanhemmat pelaajat saattavat muistaa, kuinka huonosti Nintendo 64:n Ocarina of Time pyöri meillä Euroopassa. No, sekin on kuin sulaa voita Deadly Premonition 2:een nähden. Alussa suurin osa liikkumisesta tapahtuu ulkoilmassa, jolloin tökkivät siirtymät Le Carrén kaupungin palveluihin käyvät liki sietämättömiksi. Julkaisija on luvannut toimittaa peliin korjaavia päivityksiä, joita on tämän arvostelun kirjoitushetkellä julkaistu kaksi. Ensimmäinen teki pieniä muutoksia skeittailuun, toinen sen sijaan paransi ulkoalueen ruudunpäivitystä merkittävästi ja lisäsi mahdollisuuden käänteiselle kameraohjaukselle. Nykimistä tosin tapahtuu edelleen, eivätkä lataustauot ole lyhentyneet lainkaan.

York etenee kaupungin kaduilla lähtökohtaisesti jalan. Esiosasta poiketen hänellä ei ole autoa, vaan pitemmät matkat taitetaan katu-uskottavasti skeitaten. Tämä on yllättävän hauskaa, kunhan ei anna ruudunpäivityksen haitata. Skeittilaudalla voi myös tehdä temppuja matkaa taittaessa, mutta niitä ei valitettavasti pisteytetä mitenkään. Parempaa viihdykettä skeittimatkoille tarjoavat Yorkin yksinpuhelut mielikuvitusystävänsä kanssa b-leffoista ja vanhoista tapauksistaan. Uusimman päivityksen myötä näitäkin on mukavampi kuunnella, koska ne aktivoidaan nappia painamalla, eivätkä skeittilaudan rullat pidä enää korviahuumaavaa meteliä.

Käsikirjoitus oli ykkösosan vahvin osa-alue, eikä Hidetaka ”SWERY” Suehiron kynä ole tylsynyt vuosien varrella. Hahmot jäävät maneereineen ja omituisuuksineen helposti mieleen, ja dialogi on hauskaa luettavaa. Valitettavasti hahmoihin syvennytään kuitenkin merkittävämmin vasta pienemmän budjetin sivutehtävien puolella, jotka eivät sisällä ääninäyttelyä. Sivutehtäviä on tarjolla runsaasti, mutta niitä antavien hahmojen seuraaminen on hieman hankalaa, eikä mikään kerro mihin aikaan, tai minä päivänä kukin hahmo on valmis antamaan tehtävän. Penniä on venytetty myös hahmojen liikeanimaatioissa. Samat liikeradat toistuvat hahmolta toiselle, ja liikkeet ovat muutenkin jäykkiä, kuin nuken liikkeitä. Näistä kohtauksista huomaa, että motion capturen käyttö on jäänyt kehittäjällä vähemmälle, mutta voihan kyseessä olla myös nostalgiasyistä tehty valinta.

Yorkilla on käytössään kumiluodeilla varustettu pistooli ja rajattu määrä luoteja. Lisäksi tarpeen tullen voi käyttää myös nyrkkejä ja potkuja, jotka satuttavat vastustajia selvästi vähemmän. Vihollisistyyppejä on kahdenlaisia: päivisin katuja terrorisoivia eläimiä ja öisin tyhjästä sikiäviä hirviöitä. Eläimistä oravat ovat vaarattomimpia, sillä ne lähinnä varastelevat Yorkin tavaroita. Kulkukoirat, ampiaiset ja alligaattorit ovat astetta vaarallisempia tapauksia. Siinä on jotain synkän huvittavaa, kun mustaan pukuun pukeutunut agentti potkii oravia ja kulkukoiria pitkin katuja. Öiset hirviöt taas iskevät jo selvästi voimakkaammin takaisin, ja yöaikaan Yorkin pistooli saakin uusia voimia, kuten vaikka latausiskun, joka tekee enemmän vahinkoa vihollisiin. Tästä huolimatta vaihtelua taisteluihin on tarjolla vähänlaisesti, eikä erilaisten vihollisten kirjo ole kovin suuri. Tämän vuoksi taistelut käyvät ennen pitkää puuduttaviksi. Kakkososaa ei voi kuvailla oikein selviytymiskauhuksi, sillä panoksia ja parantavia esineitä tipahtaa lähes jokaiselta voitetulta hirviöltä. Lisäksi jokainen hirviö kaatuu muutamasta iskusta, eivätkä edes pomot tarjoa suurta vaihtelua tai haastetta.

Puuduttavaa voi olla myös odottelu, jota harrastetaan silloin tällöin latausruutujen ulkopuolellakin. Deadly Premonition 2 sisältää edeltäjänsä tapaan reaaliaikaisen viikonpäiväsysteemin, joten kaupunki toimii hieman eri tavalla eri päivinä, joskaan suuria muutoksia hahmojen rutiineissa ei tapahdu. Kalenterin vuoksi läpipeluu voi venyä, sillä eräässäkin tarinatehtävässä täytyy ostaa purkillinen papuja, joita myydään vain maanantaisin. Tietyillä esineillä voi nopeuttaa ajan kulkua, mutta ilman näitä aika etenee hitaanlaisesti. Ylimääräisen ajan voi käyttää tietysti aina sivutehtäviin, mutta avoin, joskin varsin pienehkö Le Carré on nähty melko pian. Sitä paitsi, kaupunki on lähes kuollut. Idyllinen pikkukaupunki on täynnä taloja, ja niiden pihoille pysäköityjä autoja, mutta liikenteessä autoja tulee vastaan todella vähän. Toisaalta, jos autoja olisi enemmän, olisi hauras koodi varmaan sulanut kuin jäätelö kuumana kesäpäivänä.

Yhteenveto

Kaikesta päätellen voisi kuvitella, että kehittäjä Toybox on lähtenyt peliä tekemään sillä mentaliteetilla, että tämä ei tule myymään paljon. Näin ollen budjetti on pidetty kaikin puolin niukkana. Tämä näkyy puolivillaisessa jäljessä vähän kaikkialla. Toki pelillä on paljon annettavaa taiteellisesti, eikä jatko-osa jätä ensimmäisen pelin ystäviä kylmäksi. Vaikka viihdyin Deadly Premonition 2:n parissa, en voi kieltää sen lukuisia ongelmia. Osa teknisistä kömmähdyksistä kenties korjataan tulevaisuudessa, mutta odottavan aika on pitkä. Deadly Premonition 2: A Blessing in Disguise on taatusti uniikki toimintaseikkailu, josta olisi voinut tulla kulttipelien legenda kovemmalla panostuksella.

Hyvää:
– Kiintoisa tarina
– Monimuotoiset persoonat
– Onnistunut ääninäyttely

Huonoa:
– Pitkät latausajat
– Alhainen ruudunpäivitys
– Hahmojen jähmeä liikehdintä