Retrostelussa Mega Man 5 ja X

Viisi plus viisi on X

Mega Man esiintyi eurooppalaisilla NES-konsoleilla viimeistä kertaa sarjan viidennessä osassa 1993. Puuttuva palanen eli numero kuusi saapui vanhalle mantereelle vasta parikymmentä vuotta myöhemmin 3DS:n Virtual Consolen kautta. Mutta keskitytään nyt kuitenkin siihen viitoseen. Voiko juuri tätä peliä nostaa sarjassaan muiden yläpuolelle?

Mega Manien idea tuntuu olevan eräänlainen uusiutuva luonnonvara, sillä se ei tosiaan kyllästytä koskaan. Tuttuun tyyliin Mega Man 5 ‑pelissäkin hakataan ensin kaikki robottimestarit, ja tämän jälkeen hyökätään hyvin varustautuneena Dr. Wilyn linnoitukseen. Tästähän Mega Maneissa on aina ollut kyse. Kaljuuntuva tohtori ei ole kuitenkaan pelin ainoa konna, sillä kolmosesta ja nelosesta tuttu Mega Manin ”isoveli” Proto Man heittää myös kapuloita rattaisiin. Proto kaappaa vielä oman luojansa Dr. Lightin, mistä Mega Man hurjistuu.

Viidennessä osassa pelattavuus on hiottu oikeastaan niin timanttiseksi kuin NES vain mahdollistaa. Mega Manin ohjastaminen on todella pikselintarkkaa ja sulavaa. Kolmosessa esitelty, monien pelaajien kehuma mahdollisuus luisua pieniä matkoja maata pitkin ja ahtaiden rakojen läpi on mukana myös viitosessa. Oikeastaan Mega Man 5 muistuttaa monien mielestä jopa liian paljon edellisiä osia, vaikka Capcom yritti epätoivoisesti tuoda peliin uusia elementtejä. Lopulta juuri mikään ei kuitenkaan muuttunut. Merkittävin uusi väline on vihollisia nokkiva Beat-lintuapuri, joka tosin avautuu vasta löytämällä kaikki kenttiin kätketyt Mega Manin nimikirjaimet.

Helpoksi leikkaa ja liimaa ‑kopioksi peliä ei voi kuitenkaan sanoa. Grafiikoita on paranneltu hieman, ja kenttäsuunnittelussa on hyödynnetty muutamaa hauskaa ideaa. Esimerkiksi Gravity Manin kentässä muuttuvalla painovoimalla on iso merkitys, ja Wave Manin tasossa päästään huristelemaan vesijetillä. Erittäin varteenotettava seikka on myös se, että pelin vaikeustaso on huomattavasti alhaisempi kuin sarjan aikaisempien osien. Voisin itse melko huonona pelaajana suositella juuri viidettä osaa Mega Man ‑urakkaansa aloittelevalle pelaajalle. Mega Man 5:stä voi nauttia, sillä se on peli, jota ei tarvitse hakata hampaat irvessä. Tämä on mielestäni harvinaista muissa Mega Maneissa. Uskallan siksi nostaa Mega Man 5:n yhdeksi suosikeistani koko sarjassa.

Vähän kokeneemmalle pelaajalle suosittelen kuitenkin vain vuoden myöhemmin Euroopassa ilmestynyttä Mega Man X:ää. Capcomin laatustandardit olivat korkealla NES:llä, eikä niistä tingitty myöskään X:n kohdalla. Super Nintendolle Mega Man X ‑pelejä julkaistiin trilogian verran, mutta sarja jatkui kahdeksanosaiseksi muilla alustoilla. Mega Man X on pohjimmiltaan tuttu resepti uusilla mausteilla. Näkyvin uudistus koskee tietenkin grafiikkaa, joka on muuttunut 16-bittiseksi. Uudet isokokoisemmat, yksityiskohtaisemmat ja eläinhahmoja muistuttavat tasopomot on nimetty Maverickeiksi, jotka ovat siis ihmisiä vastaan kääntyneitä robotteja. Maverickeiltä saadut aseet auttavat Mega Man X:ää kukistamaan Sigman, joka ohjelmointiin alun perin myös tuhoamaan Maverickejä, mutta loikkasi lopulta itsekin toiselle puolelle. Robottimestarien tavoin myös Maverickeillä on omat heikkoutensa, joten kenttien läpäisyjärjestyksellä on merkitystä.

Pelin haaste piilee nimenomaan pomotaisteluissa ja vihollisissa, sillä vaikka kentät ovat ihan kekseliäitä, ne eivät tarjoa armottoman vaikeaa loikintaa, kiitos uusien kykyjen. Kuiluistakin voi pelastautua nyt opettelemalla käyttämään heti alusta asti käytössä olevaa seinähyppyä. Hyppyjä voi myös hieman pidentää lyhyellä pyrähdyksellä. Ohjaus on erittäin sulavaa. Aseiden vaihto käy myös paljon kätevämmin R- ja L-napeista kuin että ramppaisi taukovalikossa toistamiseen. Joidenkin näppäinkomentojen sijoittelun koen hieman epäergonomiseksi alkuperäisellä ohjaimella pelatessa, mutta muuten moitittavaa ei löydy.

Pelin aloittaessa uuden sarjan ei edes haittaa, vaikka aiempi “Mega Man ‑lore” ei olisi tuttu. Jos NES:n graafinen tyyli näyttää omiin silmiin liian karulta, on myös Mega Man X ihan hyvä tapa tutustua Capcomin maskottiin. Volyyminuppi kannattaa kääntää kaakkoon, sillä X sisältää muutaman erinomaisen kappaleen, jotka laittavat SNES:n äänimoduulin rokkaamaan kovemmin kuin mikään muu konsolin peli.

Julkaistu alun perin Shroomnetissä.