Uniikit pelimielipiteet

[Kuruwin]

Niin. Kyllä varmaan löytyy niitäkin piirejä jossa noita DS:n Zeldoja hehkutetaan mutta kyllä yleinen mielipide noista taitaa olla se että ne on niitä heikoimpia.

Pitäisi kyllä jossain vaiheessa innostua kirjottamaan omia paskoja mielipiteitäni eikä vaan kommentoida muiden :D

 

[Garo]

Itse pidän Spirit Tracksia tavallista suuremmassa arvossa. En ole pelannut peliä pitkiin aikoihin, mutta kaikista 2d-Zeldoista juuri Spirit Tracksista minulla on parhaat muistot. Oli lineaarisuudesta tai kosketusohjauksesta mitä mieltä tahansa, ainakin musiikki ja huumori lukeutuvat kiistatta pelin meriitteihin.

 

[Myy100]

Itse taas pidän enemmän Phantom Hourglassista kuin Spirit Trackista, siinä on vain sitä jotakin. Spirit Trackin olen aloittanut pari kertaa, mutta se on aina jäänyt kesken.

 

[Kraidi]

En oikeastaan välitä kummastakaan DS:n Zeldasta. Spirit Tracks vieläpä otti takapakkia lisää muuttamalla pelimaailman rakennetta verkostoituneeksi, mikä toki tukee junateemaa, muttei tunnu järin kivalta, kun edellisessä pelissä reitin sai piirtää ihan omin kätösin. Huiluun puhaltaminen ei sekään ole hauskaa, lähinnä osoitus taas siitä, että immersio meni pelisuunnittelussa käytännöllisyyden edelle.

Kovin uniikkihan tämä mielipide ei tosin ollut, kuten ei myöskään se, että A Link to the Past on minusta yksi parhaimmista kaksiulotteisista Zelda-peleistä.

 

[Genkku]

Langassa on minusta ollut muutama netissä ihan arkinen väite, kuten että Spirit Tracks, early access tai kaikki Sonicit on tyhmiä. Tuntuuko kirjoittajista todella siltä, että ovat yksin asian kanssa, vai luiskahtiko listat yleisemmäksi höyryjen päästelyksi?

Jostain syystä nämä early access -pelit kuitenkin kiinnostavat todella suurta pelaajamäärää, kun roikkuvat Steamin kärjessä. Äänekästä kampanjaa niitä vastaan harvemmin nousee.

 

[Tapza]

Spirit Tracks on myös minusta ihan hyvä peli. Seuraavat kaksi seikkaa saattoivat vaikuttaa mielipiteeseeni:

1) Pelasin ST:n intissä, jossa kaikki vapaa-ajan tekeminen luultavasti tuntui tavallista paremmalta.
2) Pelasin ST:n pian sen jälkeen kun läpäisin Skyward Swordin, johon verrattuna mikä tahansa videopeli olisi luultavasti tuntunut hyvältä.

Ja tässä lisää:

- Miyamoto saisi jäädä eläkkeelle.
- Super Mario 64:ää ei ole hauska pelata. Banjo-Kazooie on parempi peli.
- Super Mario Galaxy on paras 3D-Mario ja sen lineaarisuudella ei ole mitään väliä. Seikkailuntunne on toki kiva, mutta sekä Super Mario 64:ssä että Sunshinessa kenttien tarjoamat tehtävät ovat enimmäkseen tylsiä.
- Super Mario Galaxy 2 on huonompi kuin ensimmäinen mm. siksi, että se on liian samanlainen ja siksi, ettei sen tarina ole yhtä hyvä.
- A Link Between Worlds on paras 2D-Zelda. Esinevuokrausjärjestelmän kritisoiminen siksi, että se tuhoaa "luolastosta löytyvästä esineestä kumpuavan tunteen" on ärsyttävimpiä kuulemiani argumentteja, koska se osoittaa, että Nintendo-fanit haluavat pelata samat pelit vuodesta toiseen ja vieläpä maksaa niistä.
- Crash Team Racing on parempi kuin yksikään Mario Kart...
-...erityisesti Mario Kart 64, jonka pelaaminen on melkein yhtä kamalaa kuin alkuperäisen Super Smash Brosin.
- Ace Attorney: Trials and Tribulations on ehdottomasti sarjansa huonoin osa. Viidestä tapauksesta kolme on tylsiä, yksi ihan ok ja viimeinen niin naurettava, että se kääntyy viihdyttävän puolelle.

- Daisy on kuumempi kuin Peach tai Rosalina

Ketjun triggeröivin mielipide.

 

[Kraidi]

Esinevuokrausjärjestelmän kritisoiminen siksi, että se tuhoaa "luolastosta löytyvästä esineestä kumpuavan tunteen" on ärsyttävimpiä kuulemiani argumentteja, koska se osoittaa, että Nintendo-fanit haluavat pelata samat pelit vuodesta toiseen ja vieläpä maksaa niistä.

Olen aina lukeutunut niihin, joiden mielestä tämän ratkaisun sijaan esineet olisi pitänyt piilottaa jollakin nokkelalla tavalla, vaikkapa sivutehtävien ja pulmanratkonnan taakse. Tästähän olisi seurannut vain lisää löytämisen iloa ja vuorovaikutusta ylämaailmojen kanssa – joskin pienoisena kääntöpuolena se, että todennäköisesti osaa pelaajista olisi ärsyttänyt seisoskella luolaston edessä siinä vaiheessa, kun jotain tiettyä esinettä ei löydykään vielä tavaraluettelosta. Minua se ei kyllä olisi haitannut, La-Mulana kun tarjosi jo täyslaidallisen tätä aikoinaan.

 

[Tingle]

Niin. Nyt sivutehtävistä ja pulmista palkitaan rahalla, jolla maksetaan sitten seuraavaa asetta. Sama asia, mutta luolastoihin pääsee aina - tätenkin pelaajan seikkailunhalu palkitaan aina.

Pelasin juuri ALBW uusiksi ja se on edelleen aivan loistava. Asesysteemi on parempi kuin Zeldakaavassa.

 

[Giga]

-Pokemon sarjan alamäki alkoi Ruby/Sapphiresta.

Selitä kantasi.

Mukavaa, että nostit asian esille, sillä alkuperäinen kommenttini on huonosti muotoiltu. Ensinnäkin minulla menee hieman sekaisin yleinen R/S/E hate ja kyseisestä pelistä alkaneet trendit.

Mutta palatkaamme vuoteen 2003. R/B/Y oli luonut vankan pohjan Pokemon peleille, jota G/S/C oli parantanut entisestään. G/S/C oli asettanut riman korkealle, ja pelaajat tiesivät mitä Pokemonilta on syytä odottaa.

Sitten tuli R/S/E.

Alusta asti Pokemonissa on ollut tavoitteena "be the very best". Tämä on vesitetty R/S/E peleistä lähtien, koska Pokemonista oli kasvanut liian suuri kulttuurillinen ilmiö. Pelit valjastettiin lasten aivopesemiseen, jolloin kilpailullisuus vaihtui yhtäkkiä ystävyyden korostamiseen. Moraalisen pakkosyötön voisi juuri ja juuri kestää, jos arkkiviholliset olisivat säilyneet ennallaan, mutta kun ei. R/B/Y peleissä vastustajana oli rasittava naapurin kakara, joka oli alkanut pompottelemaan päähahmoa ja joka tervehti sanomalla "Haistaan!". G/S/C pelien kilpakumppani oli puolestaan pahainen varas. Tällaisia vastustajia pieksee mielellään - niiden päihittäminen tuntuu oikeutetulta ja jopa kunnia-asialta. Sen sijaan R/S/E peleistä lähtien 'arkkivihollinen' on ollut pelihahmon paras kaveri! Kuinka yksi muutos voikaan viedä kaiken fiiliksen ja tunnelatauksen kamppailuista?

Mielestäni Game Freaking mopo lähti keulimaan legendaaristen määrässä R/S/E peleistä alkaen, mutta kaippa siitä jotkut tykkääkin. Totean samaaan hengenvetoon, että kauneuskilpailut ja sisustaminen mahtuvat kovin huonosti omaan käsitykseeni Pokemonista. Ylimääräisen turhakkeen sijaan olisi voinut tehdä vaikka pari gymiä enemmän. Oli aika karua palata 16 gymistä takaisin kahdeksaan.

Voisin myös nipottaa siitä, miten R/S/E hylkää totaalisesti sarjan aiemman maailman ja hahmot tai musiikista, joka tuntuu liian hitaalta, mutta näitä asioita on paikkailtu myöhemmissä osissa, joten ei siitä sen enempää. R/S/E peleillä on myös muita omia heikkouksiaan, kuten se kuuluisa liian vesipitoinen kartta. Suurin vahvuus on abilityjen keksiminen.

Sanottakoon, että olen nauttinut myös sarjan myöhemmistä peleistä. Niistä Platinum on erityisen lähellä sydäntä.

TLDR: Genwunner.

 

[bËst]

Pitäisköhän sitä ittenkin nostaa muutama mielipide esille

1. Gears Of Warit ovat äärimmäisen yliarvostettuja pelejä. Sama pätee Uncharted -sarjaan.
2. Joku jo sanoikin tämän, mutta yhdyn kuitenkin tähän mielipiteeseen: Myamoto saisi jäädä eläkkeelle
3. Nykyajan pelit ovat aivan liian helppoja, eivätkä haasta pelaajaa tippaakaan. NES -ajan rajoitteet mm. saveslottien puutteen tuomasta epämukavuudesta ovat perusteltuja, mutta samalla niiden puute kannusti pelaajaa ylittämään itsensä.
4. 2010 -luvun pelaajat ja pelikulttuurin suunta on surullista seurattavaa. Siinä missä eSports nousee, niin kaikki muut aspektit ottavat huolella turpiin.
5. Online -pelaaminen on surullisin asia, mitä videopelaamiselle on tapahtunut.

 

[Norsukampa]

Yllä on kyllä mainioita poimintoja, joskin Miyamoton eläköitymisestä olen eri mieltä siinä mielessä että ehkä varsinaisesta ohjaamisesta ja tuottamisesta hymyveikko saisikin jäädä pikkuhiljaa kokonaan syrjään mutta nykyisessä roolissaan (supervisor ja laadunvalvonta ja neuvonanto) mies on osoittanut hyvää pelisilmää. Toki olisi mukava että mies pääsee joskus eläkkeen rauhaan jonkun hienon joutsenlaulun saattelemana eikä miehen viimeiseksi kunnon tuotanto-/ohjaustyöksi jää tuopinalusen virkaa julkaisustaan asti toimittanut Star Fox Zero.

1. Gears Of Warit ovat äärimmäisen yliarvostettuja pelejä. Sama pätee Uncharted -sarjaan.

Tavallaan tästäkin samaa mieltä mutta pieni puolustuspuhe kuitenkin sallittaneen. Se on täysin totta että yliarvostusta molemmat sarjat saa osakseen mutta ne pari yksittäistapausta molemmista sarjoista ansaitsevat kyllä paikkansa pelialan historian suurten joukosta.

Ensimmäinen Gears käytännössä standardisoi nykypäivän 3rd person-räiskinnän mekaniikat. Resident Evil 4 oli toki eka over the shoulderia toimivasti käyttänyt ison kokoluokan peli mutta 2006 ilmestynyt ensimmäinen Gears Of War teki sen vielä paremmin ja esitteli myös cover-mekaniikat joita ilman monikin genren peli (kuten vaikka juuri Uncharted) olisi varmasti aika erilainen millaisena me opimme ne tuntemaan.

Unchartedista täytyy se sanoa että vaikka ykkösosa onkin lempparini ko. pelisarjasta, on se kakkososan cinemaattinen presentaatio jotain sellaista joka aikoinaan loksautti leuat ja muutti paljon genren pelien meininkiä. Sittemmin homma on hieman kaikessa överiydessään ampunut itseään koipeen mutta kakkososa oli aikoinaan sitä mikä teki Unchartedista nimenomaan Unchartedin ja se on vieläkin mittatikku toimintapainotteiselle 3rd person-ammuskelulle.

 

[Xylitol]

Alusta asti Pokemonissa on ollut tavoitteena "be the very best". Tämä on vesitetty R/S/E peleistä lähtien, koska Pokemonista oli kasvanut liian suuri kulttuurillinen ilmiö. Pelit valjastettiin lasten aivopesemiseen, jolloin kilpailullisuus vaihtui yhtäkkiä ystävyyden korostamiseen. Moraalisen pakkosyötön voisi juuri ja juuri kestää, jos arkkiviholliset olisivat säilyneet ennallaan, mutta kun ei. R/B/Y peleissä vastustajana oli rasittava naapurin kakara, joka oli alkanut pompottelemaan päähahmoa ja joka tervehti sanomalla "Haistaan!". G/S/C pelien kilpakumppani oli puolestaan pahainen varas. Tällaisia vastustajia pieksee mielellään - niiden päihittäminen tuntuu oikeutetulta ja jopa kunnia-asialta. Sen sijaan R/S/E peleistä lähtien 'arkkivihollinen' on ollut pelihahmon paras kaveri! Kuinka yksi muutos voikaan viedä kaiken fiiliksen ja tunnelatauksen kamppailuista?

Pokemon-pelien tarinankaarta, (mykän) sankarin taipaletta, sanomaa, hahmojen rooleja sun muita voisi analysoida pitkään, mutta tyydytään tässä välissä sanomaan, että fanit tuntuvat hyvin usein rajusti liioittelevan Bluen ilkeyttä. (Voisi joskus koittaa rakentaa jonkun teorian, miksi näin on.) Red ei pelin aikana kovin montaa sanaa pukahda, mutta Bluen hajanaisista repliikeistä voi silti päätellä heidän olevan kaveruksia.

 

[Loota]

Nyt kun Crash Bandicoot on taas ajankohtainen niin pitääpä antaa vähän kunniaa sarjan suuresti aliarvostetulle neljännelle osalle, eli Wrath of Cortexille, joka on mielestäni sarjan helposti toiseksi parhain tasoloikkapeli. Minusta sitä voisi jopa kutsua suoraan parannelluksi Warpediksi, sillä pelit ovat keskenään äärimmäisen samanlaisia pääpiirteiltään.

Suoraan sanottuna en vain keksi miksi peli kerää niin paljon lokaa niskaansa samalla kun Warped kerää taas kiitosta ja ylistystä. Minusta suurin tapahtunut muutos näiden pelien välillä lienee fysiikat, mitkä ovat vieläkin responsiiviset ja sulavat, mutta muuten pelien rakenne ja tyyli ovat melkein identtisiä.

Suurin syy miksi kumpikaan näistä ei pärjää kuitenkaan sarjan kuninkaalle eli Crash 2:lle on hillittömän suuri focuksen siirto kaikenlaisille kikkakentille, joiden laatu vaihtelee kelvollisesta surkeaan. Siinä missä perinteiset platformauskentät ovat tietenkin tärkeimpiä niin WoC vetää kyllä pidemmän korren Warpediin nähden kikkakenttien monipuolisuuden että laadukkuuden suhteen. Monet niistä on myös fiksusti integroitu tavallisiin kenttiin, jolloin niiden olemassaolo ei ärsytä likimainkaan sen vertaa mitä ne Warpedissa tekevät (pientä statistiikkaa: 15/30 Warpedin kentistä on puhtaasti muuta kuin platformausta) kun tietää tulevan kentän olevan taas vain mopokisa tai meri vailla mitään erityisesti edellisistä poikkeavaa tasosuunnitteluhaasteita. Pidän aikalailla kaikkia WoC:n kikkakenttiä parempina kuin Warpedin vastaavia lukuunottamatta kiinan muurilla ratsastelua.

Sitten niihin tavallisiin kenttiin. Kummassakin pelissä ne ovat erittäin hyviä ja niitä pelaisi mielellään selkeästi suurimman osan peliajasta. Kaikki muistelevat lämmöllä Warpedin vaikuttavia egypti- ja arabiakenttiä, mutta pelin vaaka oli ehkä vähän liikaakin kallistunut näiden kahden puoleen varsinkin kun ottaa huomioon, että teemat olivat keskenään suhteellisen samankaltaisia (itämaisissa rakennelmissa juoksentelua). WoC:ssa sen sijaan ei löytynyt kahta useampaa saman teeman kenttää (korjaus: linnakenttiä löytyy 3) ja kaikki pelin "oheissisältö" (skull/gem routet ja värikivien sijainnit) oli jaettu mukavan tasaisesti eri teemaisten kenttien välille. Kentät ovat myös täynnä uniikkia ympäristöstä riippuvia esteitä ja hazardeja, mitkä monipuolistavat menoa entisestään. Sanoisin, että laatikoidenkin käytön suhteen peli osaa irroitella vähän enemmän ja luoda niiden asettelulla mielenkiintoisempia esteitä ja haasteita kuin ennen.

Täytyy myös mainita kuinka tykkään siitä kuinka kaikki WoC:n kenttien erikoisreitit ja bonuskentät sijoittuvat aidosti samaan ympäristöön eivätkä ilmesty omana kenttänään vasta Crashin kadottua ruudusta jonnekin pois, luoden kentistä eheämpiä kokonaisuuksia. Pieni juttu, mutta kaikenlaisilla lentävillä platformeilla matkuselemisessa on enemmän fiilistä kuin ennen ja tämä on mielestäni sarjan yksi ikonisimpia elementtejä.

Kenttien identiteetti on myös paljon vahvempi WoC:ssa siinä mielessä, että kaikilla oli oma uniikki kappaleensa ja koko soundtrack on niinkin erinomainen, että ei sitä itsekään meinaa vielä uskoa. Kolmosessakin on käypä OST, mutta ei sitä kyllä koskaan tule kuunneltua pelin ulkopuolella.

Seuraavaksi sitten Crash Team Racing + Wrath of Cortex + Crash Bash -paketti kiitos!

 

[Norsukampa]

Viileä tarina Crasheista mutta tässä on uniikki pelimielipide...

Crash Bandicoot-sarjan kulta-aikojen pelit (kaikki ekan pleikkarin sekä Wrath Of Cortex) ovat aika hohhoijjakkaa-tason kamaa.

En siis todellakaan sano että nämä pelit olisivat huonoja sillä sitä ne ei todellakaan ole koska Naughty Dog osaa kuitenkin hyvällä rekordilla hommansa. Se että miksi kaikkia näitä pelejä pitäisi pelata jos on pelannut samoihin aikoihin olemassa olleita huomattavasti parempia genren pelejä, onkin sitten oma kysymyksensä.

Crash Bandicoot 1-3
Ensimmäinen Crash Bandicoot oli vielä ilmestyessään yksi peli kaiken maailman Jumping Flashien ja Fade To Blackien joukossa mutta peli keräsi yllättävänkin hyvin menestystä myynti- ja arvostelumarkkinoilla. Samaan aikaan muuan LVI-alan ammattilainen loi standardit uusiksi niin tasoloikkagenressä kuin ihan kolmiulotteisessa pelaamisessa ylipäätään. Crash Bandicootin toinen peli räjäyttikin sitten pankkeja ja galakseja mutta who gives a flying f*ck kun N64:llä pelattiin samoihin aikoihin Banjo-Kazooieta jota monet pitävät jopa parempana kuin Marion kuusnelosseikkailuja jotka muuttuivat yhdessä yössä pelialan mittatikuksi. Kolmannen Crashin ilmestyessä oli jo pelkästään pleikkarin omistavilla vaihtoehtona huomattavasti laajempi ja parempi tasoloikkapeli ensimmäisen Spyron muodossa. Miksi siis fiilistellä yhtään enempää ihan jees-tason tasoloikkapeleistä kun markkinoilla on paljon parempaakin tarjolla? Wrath Of Cortexin ilmestymisen aikoihin olikin jo maailma pullollaan parempia ja monipuolisempia tasoloikkapelejä.

Crash Team Racing
Merimiesnaurua niille jotka oikeasti pitävät Crash Team Racingia parempina kuin samaan aikaan markkinoilla olleita Mario Kart 64:ä ja/tai Diddy Kong Racingia. Hallitsematonta oksennushuutonaurua niille jotka oikeasti pitävät Crash Team Racingia kaikkien aikojen parhaana kartteilupelinä maailmassa jossa elämme todellisuudessa missä on ilmestynyt mm. Mario Kart 8:n, Sonic All Stars Racing Transformedin ja muutaman muun nimikkeen kaltaisia huippuja. CTR on jälleen kerran mitä mainioin peli genressään ja huolella tehty videopeli mutta pelimuotojen laimeus ja vaihtelevuuden vähäisyys verrattuna Diddyn tai Marion vastaaviin sekä tietty se nelinpelin puute ovat asioita jotka saivat itseni kääntymään poikkeuksetta N64:n kartteilukaksikon pariin vaikka molemmat konsolit vierekkäin telkkarini läheisyydessä nököttivätkin.

Crash Bash
Mario Party-pelit. Pitääkö perustella enempää?

 

[Mr. X]

Crash Team Racing
Merimiesnaurua niille jotka oikeasti pitävät Crash Team Racingia parempina kuin samaan aikaan markkinoilla olleita Mario Kart 64:ä ja/tai Diddy Kong Racingia. Hallitsematonta oksennushuutonaurua niille jotka oikeasti pitävät Crash Team Racingia kaikkien aikojen parhaana kartteilupelinä maailmassa jossa elämme todellisuudessa missä on ilmestynyt mm. Mario Kart 8:n, Sonic All Stars Racing Transformedin ja muutaman muun nimikkeen kaltaisia huippuja. CTR on jälleen kerran mitä mainioin peli genressään ja huolella tehty videopeli mutta pelimuotojen laimeus ja vaihtelevuuden vähäisyys verrattuna Diddyn tai Marion vastaaviin sekä tietty se nelinpelin puute ovat asioita jotka saivat itseni kääntymään poikkeuksetta N64:n kartteilukaksikon pariin vaikka molemmat konsolit vierekkäin telkkarini läheisyydessä nököttivätkin.

Crash Bash
Mario Party-pelit. Pitääkö perustella enempää?

En ymmärrä kohtaa jossa sanot Crash Team Racingin pelimuotoja laimeiksi, kun siitä löytyy täysin samat kuin Mario Kart 64:stä (Grand Prix, Time Trial, VS, Battle) ja niiden lisäksi vielä Adventure Mode jossa on uusia ja erilaisia haasteita. Battle Modessakin saa päättää itse mitkä aseet ovat käytössä. Tästä kolmikosta (CTR, MK64, DKR) Mario Kart 64 on se, jossa on vähiten vaihtelevuutta pelimuodoissa. Mielestäni parempi kysymys olisi: miksi pelata Mario Kart 64 näiden kahden muun sijaan? Huomautan vielä siitä, että CTR:ssä on neljän pelaajan peli, mutta se vaatii multitap-lisävarusteen.

Suurin syy sille miksi itse sanon Crash Team Racingia parhaaksi karttipeliksi on mini-turbo mekaniikat. Mini-turboja on hauskaa combottaa ja ylläpitää niistä saatua vauhtia koko radan ajan. En ole missään muussa karttipelissä nähnyt yhtä hauskaa systeemiä. (Mario Kart DS ja Sonic & Sega All-Stars Racing on käynyt lähellä.)

Crash Bash tarjoaa myös jotain mitä Marion vastaavat eivät. Brutaalit co-op tehtävät.

 

[Loota]

Minusta Super Mario 64 tähtää aivan erilaiseen kokemukseen kuin mitä klassiset Crashit ja olen siten aina ihmetellyt kun näitä verrataan toisiinsa aivan kuin ne pyrkisivät kohti samaa maalia. Jos haluan vaellella vapaasti tutkien samoja laajoja hiekkalaatikkokenttiä useampia kertoja niin pelaan Marioa, mutta jos haluan keskittyneemmän, kompaktimman ja suoraviivaisemman, perinteisemmän tasoloikkakokemuksen niin pelaan Crashia. Kummatkin onnistuvat mielestäni tehtävässään erinomaisesti, ja jos halutaan siitä huolimatta pistää pelit toisiaan vastaan niin ei siinä mielestäni mitään liian selkeää voittajaa ole. Super Mario 64 on mielestäni parempi kuin 1 ja 3, suht tasaväkinen Wrath of Cortexin kanssa ja häviää 2:lle.

Ja mitä CTR:ään tulee niin siinä on kyllä mahdollisesti kaikkein parhaimmat ajomekaniikat kaikista kokemistani karting-peleistä, jossa nimenomaan tuo mainittu miniturbon combottaminen ja ylläpitäminen on mahdottoman tyydyttävää. Hyppykorkeudesta riippuva miniturbo laskeutuessa tuntuu mekaniikalta, joka pitäisi olla kaikissa muissakin karteissa, mutta eipä ole hirveämmin näkynyt. Mario Karteissa tämä olisi erityisen toivottua, sillä pelit ovat vieläkin täynnä korkeita ramppeja ja suuria hyppyreitä, joita kannattaa mekaniikkojen vuoksi järjenvastaisesti välttää jos haluaa ajaa mahdollisimman nopeasti. Toinen erittäin siisti mekaniikka on äkkikäännökset pitämällä kaasu ja jarru pohjassa samaan aikaan, mikä mahdollistaa myös erittäin siistejä manöövereitä.

Minusta CTR:n Adventure Moden Relic Racet on aikalailla paras moodi, mitä koko genressä on näkynyt, ja sen päälle pelissä on myöskin olemassa perinteinen time trial jos laatikoiden rikkominen ei iske. Relic Raceissa ja CTR Challengeissa tulee haastettua pelaajaa ja tutkittua ratoja paljon monipuolisemmin mitä tavallisesti ajaessa, mitä ei hirveämmin ole myöskään muissa karteissa näkynyt.

Olen monesti sanonut aina kun Karteista on tullut puhe niin CTR on paras yksinpelikartti ja MKWii on paras moninpelikartti jos minulta kysytään.

 

[bËst]

Niin siis MKDD!!:ssä on tuota, että pystyy hypystä (=sopivan korkea ramppi) tekemään landing driftin.

Mitä omaan mielipiteeseen tulee, niin CTR on suth varma kolmonen kun puhutaan kaikkien aikojen parhaista kart-peleistä. Edellä ainoastaan MKDD!! Ja DKR.

Lasken kaikki kolme peliksi, jossa peliä kontrolloitiin taidolla ja harjoittelu oikeasti palkitsi. Mutta MKDD!! Ja DKR ovat item-politiikassa paljon asiallisempia kuin CTR.

DKR:n statuksesta puhuu lisäksi monipuolisuus ja moniulotteisuus. Arvostan CTR:n todella korkealle, mutta silti nämä kaksi muuta ovat pitkän matkan päässä edellä. Sen verran siniseen kilpeen verrattava sähköpallo sekä ohjuskavalkadit luovat epätoivottuja muuttujia puhuttaessa täydestä taidon hallinnasta

 

[Kaura]

Itse olen menneisyydessä syyllistynyt CTR:n morkkaukseen puhtaasti siksi, että pelin teemat ja presentaatio ei sähköpalloineen, pulloineen ja viemärikenttineen puhuttele yhtään. En tiedä oikein vieläkään, onko puolet esineistä muualta sarjasta poimittuja tai tasoloikkien inspiroimia vai satunnaisia ohjuksia ja pommeja. Itse ajaminen on kuitenkin yllä jo monesti mainitun miniturbosysteemin ansiosta kiinnostavampaa ja useammalle eri taitotasolle sopivaa kuin toistaiseksi yhdessäkään Mario Kartissa, mikä merkitsee minusta aika paljon.

 

[Tapza]

Nyt kun Crash Bandicoot on taas ajankohtainen niin pitääpä antaa vähän kunniaa sarjan suuresti aliarvostetulle neljännelle osalle, eli Wrath of Cortexille, joka on mielestäni sarjan helposti toiseksi parhain tasoloikkapeli. Minusta sitä voisi jopa kutsua suoraan parannelluksi Warpediksi, sillä pelit ovat keskenään äärimmäisen samanlaisia pääpiirteiltään.

Suoraan sanottuna en vain keksi miksi peli kerää niin paljon lokaa niskaansa samalla kun Warped kerää taas kiitosta ja ylistystä. Minusta suurin tapahtunut muutos näiden pelien välillä lienee fysiikat, mitkä ovat vieläkin responsiiviset ja sulavat, mutta muuten pelien rakenne ja tyyli ovat melkein identtisiä.

Siis minun mielestäni juuri tämän takia Wrath of Cortex tuntuu todella tylsältä ja geneeriseltä peliltä. Omat ideat ovat harvassa, kun uusi kehittäjätiimi on vain tarkastellut sarjan edellistä tasoloikkaosaa ja tehnyt siitä hajuttoman jäljitelmän. Tämän lisäksi ainakin omien muistikuvieni mukaan pelin tuntumassa ja hitboxeissa on jotain todella pahasti pielessä. Pelasimme hiljattain kaveriporukalla tokan maailman bossin ja kuolimme pöyristyttävän monta kertaa pomon ampumiin laasereihin, vaikka useissa tapauksissa emme mielestämme edes osuneet niihin.

Wrath of Cortex ei ole kamala peli kuten samoihin aikoihin julkaistu Spyro: Enter the Dragonfly, mutta minun on hankala arvostaa peliä, jossa on niin vähän omia ideoita, varsinkin kun ne vähätkin omat ideat ovat tylsiä gimmickejä. Lisäksi Wrath of Cortex on ulkoasultaan vanhentunut huonommin kuin PS1-toverinsa. Uskomatonta, mutta totta.

Samaa mieltä olen siitä, että kakkonen on paras.

Seuraavaksi sitten Crash Team Racing + Wrath of Cortex + Crash Bash -paketti kiitos!

Aika erikoista niputtaa kolme noin erilaista ja vielä eri kehittäjien väkertämää peliä samaan pakettiin, mutta en nyt suoranaisesti vastustaisikaan. Crash Bash on hauskaa ajanvietettä ja CTR aiemmin tässä ketjussa mainituista syistä parempi kuin yksikään Mario Kart. Kauran mainitsemat presentaation ongelmat kyllä ymmärrän.

 

[Loota]

Siis minun mielestäni juuri tämän takia Wrath of Cortex tuntuu todella tylsältä ja geneeriseltä peliltä. Omat ideat ovat harvassa, kun uusi kehittäjätiimi on vain tarkastellut sarjan edellistä tasoloikkaosaa ja tehnyt siitä hajuttoman jäljitelmän. Tämän lisäksi ainakin omien muistikuvieni mukaan pelin tuntumassa ja hitboxeissa on jotain todella pahasti pielessä. Pelasimme hiljattain kaveriporukalla tokan maailman bossin ja kuolimme pöyristyttävän monta kertaa pomon ampumiin laasereihin, vaikka useissa tapauksissa emme mielestämme edes osuneet niihin.

Wrath of Cortex ei ole kamala peli kuten samoihin aikoihin julkaistu Spyro: Enter the Dragonfly, mutta minun on hankala arvostaa peliä, jossa on niin vähän omia ideoita, varsinkin kun ne vähätkin omat ideat ovat tylsiä gimmickejä. Lisäksi Wrath of Cortex on ulkoasultaan vanhentunut huonommin kuin PS1-toverinsa. Uskomatonta, mutta totta.

Samaa mieltä olen siitä, että kakkonen on paras.

Onhan tuo totta, että se ei hirveämmin erotu edukseen uusilla ideoilla, mutta ei turvallinen laadukas jatko-osa ole mielestäni mikään rikos, varsinkin kun samaisella alalla kohdataan usein myös valituksia siitä kun pelit yrittävät jotain uutta, oli lopputulos vaikka kuinka laadukas. Tämä formaatti ei myöskään ollut kuin 1-2 peliä vanha näkökulmasta riippuen, mikä ei mielestäni ole kauhean härskiä varsinkin kun kolmosessa riitti ainakin omasta mielestäni paljon parannettavaa ja WoC osoittautui kuitenkin loppujen lopuksi hyväksi peliksi. Ymmärrän näkökulmasi kyllä joka tapauksessa.

Tuntuma on kyllä erilainen ja ei välttämättä ihan niin tiukka kuin alkuperäisissä, mikä mahdollistaa nopeampia pieniä äkkiliikkeitä, minkä kuvittelisin johtavan hiukan helpommin pikkuvirheisiin. Hitboxeista ei sen suuremmin käsitystä, mutta mielestäni kaikissa neljässä on omat kummallisuutensa niiden suhteen.

Ulkoasun vanhenemisesta olen kyllä ihan samaa mieltä, olen itse asiassa yleisestikin sitä mieltä, että PS2:n pelit näyttävät pääasiassa tylsiltä ja geneerisiltä verrattuna PS1:n suuripolygoniseen uniikkiin charmiin, mitä Crashit ja Spyrot edustavat erityisen hyvin. Ei WoC huonolta mielestäni näytä, mutta siitä puuttuu kyllä persoonaa.

...tulipa hirveä himo pelata nyt kaikki alkuperäisinä taas läpi.